Ja viimeinkin ne treenipäivitykset...

Eipä onnistunutkaan samalla kertaa kuulumisten ja treenien päivitys, mikä "yllätys". Jospa nyt onnistuisi. Vielä puuttuu Kiviahon Katjan tuoreimman koulutuksen päivitys, mutta kaikki aikanaan.

Me on edelleen nomeiltu enemmän ja tokoiltu vähemmän. En sen ihmeemmin ole innostunut nomesta, sitä vain on nyt ollut helppo tehdä kun ei ole lunta, ja on paljon helpompaa työntää vankkurit tuohon lähipellolle kuin pakata kaikki autoon ja ajella jonnekin tokoilemaan. Ja nyt on käynyt niin, että minä hölmö annoin itseni suostua mukaan WT-kokeisiin, joten pakko kai sitä on tätä ahkeraa nomeilua jatkettava halusinpa sitä tai en. Onneksi koe on kuitenkin epävirallinen ja voin tunnustaa, että muuten ei oltaisi mukaan lähdetykään. Emme todellakaan ole vielä koekunnossa, mutta näihin kinkereihin on hyvä mennä kurkkaamaan, mitä kaikkea meidän pitäisi vielä muiden miljoonien asioiden ohella treenata.

Ohjausten ja hakuruudun lisäksi olen ottanut ohjelmaan nyt ne perhanan markkeeraukset. Ja koska mulla ei edelleenkään ole sitä heittäjää niin heitän sitten itse. Se voi olla tosi tyhmää ja aivan väärä tapa, mutta tällä hetkellä ei vaikuta siltä, että siitä olisi meille jotain haittaa ollut. Päinvastoin.

Aikaa ennen Pikku Herra Hankalaa meillähän tuntui markkeeraukset sujuvan tosi hyvin. Niihin oli tullut varmuutta ja mulla oli fiilis, että Ruu selvittää ne heitot oli ne melkein millaisia vain. Sitten tuli taukoa treeneihin ja kas, pieni pöljä koiruuteni unohti kaiken oppimansa. Niinpä alotettiin nytkin taas idioottihelpoilla heitoilla, helppoon sivutuuleen ja hyvin hyvin lyhyellä matkalla. Tästä huolimatta alku näille harjoituksille oli toooodella tahmea. Huhhuh...monen monta kertaa piti puhaltaa, kun ei toimi niin ei toimi. MUTTA, jotain on VIIMEIN tapahtunut tässäkin! Jo useammassa treenissä Ruu on selvittänyt mun helpot heitot varmasti, tuulta hienosti apuna käyttäen. Koska en jaksa heittää todellakaan kauas, olen haastanut Ruuppaa muistilla ja hakenut sitä kautta sille parempaa keskittymistä tehtävään. Eli ennen suunniteltua treeniä, hakua, ohjauksia tms. olen heittänyt jonnekin yhden markkeerauksen. Se jää muistiin ja haetaan kun kaikki muu on suoritettu. Aikaa saattaa mennä 10-30min ja olen myös vaihtanut hieman paikkaa siitä mistä Ruu on heiton saanut nähdä. Ja se on löytänyt jokaisen tähän mennessä. Kaikki ei ole menneet ihan viiva tarkasti, mutta reilusti hyväksyttävällä tavalla kuitenkin.

Ohjauksia olen vaikeuttanut hajujäljillä, jotka sen pitää ylittää. Huomasin yksissä treeneissä, että edettyään hienosti alkuun Ruu kurvasi välittömästi edelliselle hajujäljelle, joka ristesi tämän linjan kanssa. Olen vienyt ohjausdamit aina niin, ettei jälkiäni tule linjalle, mutta nyt tajusin, että pitäähän linjalle tulla kuitenkin häiriöhajuja. Näin kauan meni tajuta sekin asia. Ja mitä pidempi matka, sen vaikeami on häiriöhajut ylittää. Suski vinkkasi myös, että muista opettaa Ruu etsimään dameja ojasta ja sen jälkeen ylittämään oja. Eka treeni tästä meni liian helposti. Niinpä hajustin ojan oikein kunnolla ja niinhän se lankesi siihen ansaan, useamman kerran. Annoin sen etsiä muutaman kerran, ja sen jälkeen se päättikin uskoa ja ylittää ojan. Eli häiriöhajuja lisää ja paljon! Tarvitsen myös paljon kapeamman ojan, jonne on haastavampi pudottautua etsimään. Jahka löytäisi sellaisen jostain. Mutta kokonaisuutena Ruu on ohjautunut hirmuisen nätisti ja on mielestäni todella kuuliainen pillille. Muutaman harvan kerran olen joutunut huomauttamaan, mutta yleensä Pikkumusta kyllä tottelee. Huom, yleensä...

Viimeisimmän treenin tein perjantaina aamupäivällä. Ruu ei saanut nähdä lähihakualueen damien vientiä tai ohjausdamien vientiä. Tehtävä alkoi markkeerauksella, joka jäi muistiin. Se sijoittui muiden tehtävien "alapuolelle", eli selän taakse, mutta melko lähelle lähihakualuetta. Hakualue oli n. 10m x 6m, siellä 5 damia. Haetutin kaikki, viimeistä Ruu etsi pitkään ja se meinasi lähteä laajentamaan väärään suuntaan, joten ohjasin sitä pillillä. Ja se kuunteli kuuliaisesti. Oikein hyvä. Hakualue jäi vasemmalle, lähetin oikealle viistosti linjalle kiviröykkiölle, mikä oli periaatteessa Ruulle eräänlainen "muistipaikka". Eka dami nousi hienosti, mutta yllättäen toinen dami oli sitten vaikea. Dami oli kiviröykkiön keskivaiheilla, kivellä jolle Ruu pääsee helposti ja jolla se on pyörinyt monta kertaa aiemminkin. Mutta ei tietenkään nyt. Repukka kuunteli pilliä kiltisti, mutta kun näin, että homma on vaikea, menin ohjaamaan sitä ihan vierestä. Ja silti oli vaikeaa ja Ruu tuntui jo vähän huolestuvan. Se sitkeästi kuunteli ja yritti, eli säilytti toimintakykynsä. Saatiin se dami viimein ylös, mutta oli vaikea. Isot isot kehut.

Palattiin alkuperäiselle lähtöpaikalle. Seuraavaksi linja hakualueen ja ekan ohjauspaikan välistä. Hakualue jäi vasemmalle, n. 5m päähän ja kulki sen 10m matkan linjan kanssa. Linja kulki pienen ojan viertä ja nousi pieneen ja loivaan ylämäkeen, samassa paikassa on tehty kyllä varmaan ennenkin. Ekalla kerralla Ruu pysähtyi kesken istumaan, se varmaan luuli kolmatta "eteen" kehotustani käskyksi pysähtyä. Tokalla ja kolmannella kerralla eteni hyvin, mutta karkasi viistosti oikealle. Ei kuitenkaan ekaan ohjauspaikkaan, se ei houkutellut yhtään. Neljännellä uskoi voimiin ja eteni nyt suoraan, sieltä dami palkkana ja toinen samanlainen perään. Viimeiseksi lähetin sille muistiin jääneelle damille. Aikaahan oli nyt hurahtanut, mutta itsevarmasti Ruu tuntui heitolle lähtevän. Se meni heitosta selvästi vasemmalle, mutta olisiko pelannut varman päälle ja ottanut tuulen avuksi? Dami kuitenkin nousi ja tähän oli taas hyvä päättää.

---
Sitten toko-liikkeiden tilanne:

Paikkaistuminen: Treenattu kerran viime perjantaina, istui nätisti. Paikkamakuu: Treenattu kerran viime perjantaina, makasi hienosti, kuikuilin paljon piilosta. Ei reagoinut toisten käskyihin, kuunteli hyvin.

Seuraaminen: Tilanne sama, häiriötreeniä on otettu. Takaosan käyttöä lisää!

Zeta: Treenattu jäävien erottelua sisällä, sujuu. Nyt otettiin viime perjantaina liikkurin kanssa ja koirakko häiriössä. Ruu työsti todella hyvin! Ei yhtään hutia ja yllättävän "nopeat" asennotkin liikkurista huolimatta. Wau!

Ruutu: Vaikeudet jatkukoot. Sentään sivulle tulo on edistynyt vähän, annoin Ruun tarjota mulle hyvää paikkaa vierelle ja lisäksi pienensin oman käden heilumista, joka tuntui myös auttavan. Mutta on tämä vaikea liike pienelle mustalle.

Luoksari: Uusi palkkausmetodi ei ole tuntunut tuottavan tulosta, joten jatketaan treeniä kiertojen kautta. Mietin, pitäisikö kuitenkin kokeilla vielä itse sitä takapalkkaa?

Hyppynouto: Tehty pihassa kerran metallisella, sujui hyvin. Meinasi kalisuttaa kapulaa, mutta korjaa heti kun pienesti tuhahtaa asiasta. Ohjattu: Ei olla treenattu. Tunnari: Nyt viimeksi sujui luojankiitos todella hyvin. Pari viikkoa sitten kimppatreeneissä kävi niin, että ekalla ja tokalla kerralla Ruu joko liikaa innokkuuttaan tai pitkän tauon jälkeen maisteli vääriä. Keskeytin liikkeen höpöhöpöttämällä ja kolmannella kerralla sanoin lähtövalmisteluissa vähän painokkaammin että "nätisti". Tiedättekö, Pikkumustan kielellä se tarkoitti sitä, että "Älä missään nimessä haistele kapuloita ollenkaan, ne on vaarallisia ja pahoja pahoja kapuloita!" jep jep... Onneksi sain homman kotona taas toimimaan ja nyt se toimi myös treeneissäkin. Herkkää...niin herkkää.

Kaukot: Treenata tarvii koko ajan, häiriötä myös ympärille.

Jos päivittäisi blogiakin välillä...

Miten se arki on mennyt taas niin kiireiseksi? Ehkä ei vaan huvita istua koneelle, kun eräs nimeltä mainitsematon on heti kiskomassa johtoja, nykimässä nettitikkua irti tai hankkiutumassa muuten vain itselleen vaarallisiin tilanteisiin. Ja syliinkään ottamalla ei asiaa ratkaista, kun kukaan ei saisi tästä tekstistä silloin mitään selvää. Nyt on harvinainen hiljainen hetki, yritän päivittää sen minkä ehdin. Monenlaista on tapahtunut ja treenattukin on, mutta aloitan ihan näistä tavallisista kuulumisista.

Iitulle kuuluu ihan hyvää, kai. Kipulääkkeitä syödään koko ajan ja seuraavaksi vaihdetaan varmasti johonkin pitkävaikutteisempaan lääkkeeseen, kun tavalliset pillerit alkaa olla loppu. Meillä meni jonkun aikaa sitten niin "hyvin" ja kun tämä outo talvi on mitä on, lunta ei enää maassa ja liukkaatkin helpotti, niin ajattelin, että kyllä me varmasti kesään päästään. Ihan leikiten. Ja kun tähän toiveikkaaseen ajatukseen ehti tuudittautua, tuli jälleen uusi kipukohtaus. Siitä on nyt pari viikkoa jo aikaa, Aki oli lähdössä työreissulle ja oli aikaisin aamulla käyttämässä koiria ulkona, mutta tuli ennen kuutta sanomaan, että Piips ei suostu pissalle. Se oli lähtenyt ulos, mutta kuistin portaiden jälkeen vinkaissut ja käynyt istumaan. Noussut kehoituksesta, mutta käynyt maahan taas makaamaan. Sisälle se oli tullut vapaaehtoisesti, mutta lysähtänyt heti ulko-oven eteen. Voi Piips, ei taas!

Nousin itse ja valvoin toisen vierellä. Silittelin sitä ja itkin, tässäkö tämä tarina nyt sitten oli? Tiedättekö, niin ahdistavaa, niin surullista. Herkkä aihe, en meinaa pystyä siitä puhumaan tai kirjoittamaan itkemättä. Mun äiti oli meillä silloin kyläilemässä ja kun mummi nousi aamulla seiskan jälkeen ylös, nousi Piips häntä vastaan, mutta kävi pian takaisin makuulle. Ajattelin kuitenkin, että tilanne ei ehkä kuitenkaan ole niin paha kuin aiemmin. Piips ei kuitenkaan vielä silloin suostunut lähtemään ulos, mutta muutaman tunnin jälkeen sain sen lähtemään pissalle ja silloin iso koira vaikutti olevan melko normaali oma itsensä.

Pääsimme tuosta kipukohtauksesta todella vähällä ja olin helpottunut, mutta samaan aikaan todella surullinen. Ajatus kesästä lakastiin taas maton alle, emme ehkä selviäkkään sinne.

Pitäisi pysyä positiivisena, mutta se on itselleni kovin vaikeaa. Vahdin Iitun liikkeitä, olemusta, jokaista huokaisua, kontrolloin sen liikkumista todella paljon ja koko ajan isoa koiraa katsoessani ajattelen, tuleeko huomista. Mietin jatkuvasti lenkillä, onko tämä sille liikaa ja onko se aamulla taas tosi kipeä? Piips on viime aikoina ollut mielestäni selvästi enemmän hellyyttä ja silityksiä vailla, hakeutuu lähelle, ihan kiinni makaamaan tai istumaan. Lenkeillä se on iloinen, mutta ei ehkä niin iloinen...en tiedä.

Raskasta ja raastavaa, koko ajan sellainen musta varjo tuossa jossain vieressä. Mutta vielä Piips tuntuu jaksavan hyvin ja pääsääntöisesti se on iloinen, joten minäkin yritän olla iloinen.

Mitäs muuta. Lumet lähti ja sitten tuli perinteinen takatalvi ja maa on taas valkoinen. En tykkää. Kissa Neiditkään eivät arvosta. Katit on voineet hyvin, Paniikki on edelleen omilla teillään. Pöljän Pikkumustan "viisaista" edesottamuksista lisää treenipostauksessa. Meissä kaksijalkaisissa käväisi mahatauti, joka oli hiihtoloman tietoinen riski, kun halusin kuitenkin Puttaalla käydä. Se reissu sitten pitkittyi, kun itse sairastuin lähtöä edeltävänä yönä eikä tauti meinannut hellittää ollenkaan. Aki tuli lopulta hakemaan meitä kotiin ja tarttui se sitten meidän perheen muihinkin osapuoliin. Pikku Hankalaniemi oli onneksi reipas sairastaja.

Eipä sen ihmeempiä.