Ei puhettakaan, että osallistuisimme SNJ:n tokomestaruus
kokeeseen heinäkuun alussa. Sen olin miettinyt tavoitteeksi, mutta ei vaan
pysty. Niin ja olinhan suunnitellut, että mentäisiin ihan tokon SM-kisoihinkin.
Mutta ei ole löytynyt vielä tarpeeksi viisautta Pikkumustan korvien väliin.
Taistelemme edelleen ruutu-liikkeen kanssa. Olen sitä paikkaa treenannut sen
tarjoamisen kautta ja innostuin jo, että se olisi toiminut, mutta täytyy
todeta, ettei se mikään oikotie onneen ole ollut. Ehkä kuitenkin edistystä on
tullut, mutta että heinäkuun alkuun kisavalmiiksi, ehei.
Ja onhan meillä vaikka mitä treenattavaa vielä. Vähän
laiskasti olen jaksanut lähteä muualle kuin tuohon kotipihaan. Ehkä sen takia,
että jos ruutu ei toimi kotipihassa, se ei toimi muuallakaan. Iltaruoka on aika
kova juttu ja sen saamiseksi Ruu kyllä haluaa yrittää tehdä hommat nopeasti ja
tehokkaasti. Jopa niin nopeasti, että tunnarissakin se oma ei vaan ehtinyt jäädä
hampaiden väliin, kun se lähti jo mukamas palauttamaan sitä. Tuli melkein
luokse ennen kuin hoksasi, että jotain jäi. Kävi sen sitten hakemassa
oma-alotteisesti, sentään. Luoksarin stopitkin oli kuin nopeimpien bortsujen
tekemät, ilmeisesti ruoka on vakava asia ja otettava tosissaan. =D
Tokoa vielä treenaa ja se on jopa kivaakin, mutta se nome.
Oikeesti, mua ei vaan ole luotu sitä treenaamaan. Nyt jos koskaan tuntuu siltä,
että heitän hanskat tiskiin. Kun en osaa niin en osaa. Linjat vielä menee,
tosin jouduin parissa edellisissä treeneissä huomauttamaan ihan tosissani
siitä, että sitä pilliä kuunnellaan. Wt-kokeen aiheuttama epävarmuus ja uskon
puute on selvästi näkynyt pillikuuliaisuudessa. Mutta tuntuu kuitenkin siltä,
että tilanne ei ole ollenkaan toivoton. Pienellä muistuttelulla alkoi kyllä
tosi kivasti kuuntelemaan.
Mutta ne markkeeraukset. Voi elämä sentään. En jaksa niistä
edes volista, oon niin epätoivoinen niiden kanssa. Valkoiset damit tuo
markkeeraa aika hyvin. Viime sunnuntaina tein todella pitkällä matkalla ja ei
jäänyt vajaaksi markkeeraukset ollenkaan. Eka oli varmaan jotain
huolimattomuutta, mutta parit seuraavat löytyi hyvin ja tarkasti. Mutta
vihreiden damien kanssa ei edetä mihinkään. Niiden kanssa on uskomattoman isoa
kaasujalkaa ja laajaa hakua ja ajaudutaan suurin piirtein toiselle puolelle
peltoa etsimään niitä.
Ja tuntuu, että yleinen linjaus Ruun kanssa on muutenkin
sellainen, että yhtään taukoa ei saisi tulla. Olet viikon tekemättä jotain
asiaa niin pitäisi aloittaa täysin nollasta, ihan alusta. Eihän se voi mennä
niin? Eikö asioiden pitäisi jollain tavalla jäädä muistiin ja kehityksen edetä
edes millimetrin eteenpäin? Väsyttää, kun tuntuu siltä, että aina pitäisi
aloittaa maailman helpoimmasta harjoituksesta, jotta saisimme jotain
aikaiseksi. Jos sitä pitää joka päivä suurella työllä treenata viisi tuntia
pellolla ja mettässä, että pääsisi joskus johonkin kokeisiin, niin antaa
todellakin muiden kisata. Omassa elämäntilassa ei ole mitään mahdollisuuksia
moiseen treenimäärään, ei mitenkään. Kannattaako sitä sitten ylipäänsä tähdätä
yhtään mihinkään, kun ei edetä niin ei edetä. Ja ainahan se on ohjaajassa vika.
Oikeesti, niin masentavaa.