Joukkueen uudet vahvistukset; Minni ja Iines

Spookyn kuoleman jälkeen oli kyllä vahva ajatus, että antaahan nyt hetken olla kissojen suhteen.

Mutta sitten erään koira-asiakkaan luona, kun olin kotikäynnillä heidän luonaan, tapasin mustan Mimmi-kissan, joka ilmestyi paikalle kuin suoraan roskapöntöstä. Turkki vähän hapsotti ja ääni raakkui tervehdyksen. Ikää mittarissa 16v. Ilmestys oli mieleenpainuva ja itse kissa äärimmäisen suloinen. Tuli vahva tunne, että minäkin haluan oman vanhan kissan.

Niinpä otin yhteyttä löytöeläinkoti Elämänlangan tilaan ja Sanna Ohvoon. Tiedustelin joko ihan pientä kissanpentua (joka on syntynyt vankeudessa) tai mahdollisesti aikuista sisäkissaksi tottunutta kissaa. Spookynkin piti olla kontrolloidusti ulkoileva sisäkissa, mutta Spooky oli syntynyt villinä eikä sen luonne taipunut "vankeuteen". Saattoi kyllä olla harvinaisen kovaluontoinen ja vaativa yksilö...

Ja koska halusimme tehdä hyvää, päätimme jatkaa adoptio linjalla ja tukea löytökotien toimintaa.

Alkuperäinen ajatus oli adoptoida yksi kissa, mutta sitten kävi hassusti ja yhteistä kotia etsikin kaksi kissa sisarusta. Kuulemma yhteistä kotia etsivät aikuiset kissat joutuvat odottamaan uutta kotia kauimmin, koska kaikki aina haluavat jostain syystä sen kissanpennun tai yhden kissan. Ja koska halusin antaa kodin sitä eniten tarvitsevalle, niin päätimme sitten ottaa yhden sijasta kaksi.

Ja niin meille muutti Minni ja Iines.

Iines ja Minni

Kyllä muuten vähän jännitti ottaa pitkästä aikaa kaksi kissaa taloon. Näin jälkikäteen ajatellen en tiedä mitä jännittämistä siinä oikein oli? Minni on todella musta, niin musta, että sitä on välillä tosi vaikea havaita. Muutama valkoinen haiven sillä on rinnassa, mutta muuten on niin syvän musta, että en tiennyt niin mustaa sävyä olevan. Iines taas on valkoinen, jolla on ruskean raidallisia kuvioita siellä sun täällä. Ja ihanan vaaleanpunainen nenä.

Siskokset ovat aina eläneet sisäkissoina ja niin jatkavat myös meillä. Ensi kesänä pääsevät kyllä tutustumaan valjaisiin ja ulkoiluun, ajatus on myös kyhätä ehkä jonkinlainen ulkotarha.

Minni on heti alusta asti ollut minusta "musta möykky, jolla on silmät". 

Minni ja Iines kotiutuivat meille tosi hienosti. Uteliaana tutkivat paikat läpi ja asettuivat sitten vähän niin kuin aloillensa. Ovat seurallisia ja todella ihania, fiksuja kissoja. Minnillä on hirveästi asiaa, varsinkin ruuasta ja siitä, että sitä saa liian vähän. Iines on vähän maltillisempi, ehkä hivenen pidättyväisempi. 

Alkuun Minnin piti erityisesti aina iltaisin päästä syliin, mutta nykyisin tyytyy makaamaan jossain hollilla. On tällä hetkellä parkkeerannut sohvan selkänojalle rötköttämään ja aina pään taakse. Siitä melkein puoliksi valuu aina niskaan, eikä jaksa korjata asentoa. Minni on ehkä hivenen sosiaalisempi, sellainen uteliaan rohkea hömelö. Iines taas oli alkuun hyvinkin pidättyväinen, vaikka tulikin aina sinne taustalle hengailemaan ja olemaan "lähellä". Nyt kun on hetki samassa osoitteessa asuttu, on Iineksen hellyyden kipeys päässyt esiin. Ilmeisesti meidät piti ensin "hyväksyä" jollain tapaa. Nyt kun Iines haluaa hellyyttä, Iines myös ottaa hellyytensä. Se tulee todella lähelle, pyörii ja hyörii leipoessaan, puskee ja saattaa hentoisesti inahdella. Toisinaan Iines tulee viereen istumaan, ei katso eikä kommentoi, vaan olemalla siinä paikallaan ilmaisee, että "laita viltti päällesi, että minä pääsen pehmeälle alustalle leipomaan ja nukkumaan". 

Surkea kännykkä kuva, mutta näyttää hyvin sen, kun Iines haluaa päästä lähelle hakemaan hellyytensä. Yritä sitten olla tietokoneella...

Iines on jännä persoona. Muistuttaa minusta todella paljon Paniikkia noin niin kuin ulkonäöllisesti että myös käytökseltään. Iines on vähän jäyhä ja päättää itse, milloin on hellyttelyn aika. Iines saattaa väistää kosketusta ja silitystä, kun ei sitä halua. Lapsiin suhtautuu epäileväisesti, varsinkin pienempään VauhtiPoikaan. Ihan kuin pelkäisi liian "lapsenomaisia otteita". Iines nukkuukin kuin Paniikki, puoliksi selällään ja haarat reteästi levällään. Iineksessä on jotain kollimaista ja välillä epäilen, että onko varmasti tyttökissa.

Mutta siis hyvin menee. Alussa, kun ehtivät asua meillä vain viikon, jouduimme tekemään pakollisen reissun Pihtiputaalle. Matkustaminen ei ole neitojen mielipuuhaa, mutta ihan hyvin siitä selvittiin. Ja mummin luonakin meni hyvin. Paikat tutkittiin ja sitten hengailtiin. Vaikutti jopa siltä, että Iines olisi halunnut jäädä mummin luokse...

Nyt ollaan oltu kotosalla, kisut on olleet meillä 6 viikkoa ja kotiutumista tapahtuu koko ajan. Ovat hiukan lisänneet leikkiäkin, kun jos ei kengännauhaa vedä, niin leikkiä ei ole. Kuolleet pikkuhiiret lattialla ovat tähän asti olleet niin boooring... Hankin jopa hienoja leikitys-leluja kepin päässä, joista toisessa oli pienen kilikellon lisäksi punainen ötökkä jalkoineen. Sitä kumpikin katsoi pahasti vinoon eikä sillä ole leikitty yhtään. Toisessa lelussa oli jopa sulkia, mutta sekään ei oikein tuntunut nappaavan ja lopulta naru katkesi ja lelu irtosi. Vedin sitten pelkkää narua ja sain kaksi kissaa välittömästi narun perään. Yksinkertaisuus on kaunista. Siksi meillä on nyt vanha kengännauha solmittu kepin nokkaan. Toimii.

 Ruun kanssa tulevat hyvin toimeen. Kummatkaan osapuolet eivät oikein välitä toisistaan. Alusta asti on voitu kulkea tarvittaessa Ruun mahan alta. Rento fiilis. Mutta johtunee myös siitä, että Ruu ei tyrkytä seuraansa. Saas nähdä, miten käy jos tulee vieraita koiruuksia kylään...

Ja aika näyttää, tulevatko koskaan meidän makuuhuoneeseen nukkumaan. Nyt jäävät yläkerran aulan rahin päälle nukkumaan. Vasta kun kello soi, tai osoitamme muuten heräämisen merkkejä, tulevat toteamaan, että "No niin, kello soi. Te heräätte ja voitte antaa meille ruokaa."

Tällä hetkellä meillä asuu kaksi ihanaa kissaa ja olen niin tyytyväinen, että saimme kaksi näin "valmista" tapausta taloon. Kissanpennun kanssa on aina ne omat mutkansa, ennen kuin yhteiselo alkaa sujua. Suosittelen ja kannustan lämpimästi adoptoimaan aikuisia kissoja. Näitä on varmasti muitakin, sitä omaa ja lopullista kotia vailla.

Voihan tilanne/terveys/tekemättömyys/pentu ahdistus

Meidän saikku se vaan on jatkunut ja tällä viikolla tulee 3kk täyteen. Ohhoh. Ei voi sanoa, että hyvin menee, mutta ei nyt voi sanoa, että ihan huonostikaan menisi. Ruu ei ole ontunut, jalka (oikea polvi) on ollut parempi, mutta kun se ei ole mielestäni ollut niin hyvä, että viitsisin alkaa tuolle dameja heittää, niin ei olla tehty mitään. Jälkeä tehtiin paremmin joskus elokuussa ja sitten iski dramaattisempi kausi ja syyskuu on ollut kyllä aika kurja. Henkisesti lähinnä. Tämä tekemättömyys ei sitten sovi yhtään. Pää hajoaa. Ei huvitakaan enää mikään. Kiukuttaa vaan. Asiaa ei myöskään auta joka paikassa vilisevät metsästytkuvat ja muut harrastuskuvat.

Ensimmäisen ell käynnin jälkeen tilanne hiukan parani, mutta oikea polvi oli mielestäni edelleen selvästi "huono". Polvi rahisi ja Ruu aristi edelleen, kun niveltä tutki. Meni jokunen viikko, varattiin uusi aika Tampereelle ja rauhoitettiin menoa vielä hiukan lisää. Ennen ell reissua polvi muuttui yllättäen selvästi paremmaksi. Rahina loppui lähes kokonaan ja aristukset hellitti. Mutta jumppa tökki ja se jokin muu "kolmas silmä " näki, ettei tilanne kuitenkaan ollut priima. Käytiin siis Juha-sedän luona viikko sitten.

Todettiin samat, polvi on selvästi parempi, MUTTA. Aristus mediaalisen sivusiteen alueella ja lumpion liukumisessa arkuutta. Eli, mahdollisesti mediaalisen kierukan vamma ja jotain ongelmatiikkaa polvilumpion ja reisiluun välisen nivelen rustopinnalla. Kuvia ei lähdetty enää ottamaan, kun oli niin tuoreet kuvat alla. Eikä nämä ongelmat sieltä olisi näkyneetkään. Päädyttiin laittamaan polveen PRP:tä eli Platelet Rich Plasma eli "verihiutale rikas plasma" noin niin kuin suoraan "huonosti" suomennettuna. Ruusta otettiin verta, verestä eristettiin verihiutaleet ja siitä muokattu koktaili piikitettiin polveen. Tarkoituksena saada aktivoitua kehon omat "parannus ja rakennus"-solut vaurioituneelle alueelle. Hoito on melko uusi juttu ja vasteesta ei ole tietoa. Tämä ei kuitenkaan tee mitään huonoa nivelelle ja koska polvea ei kannata lähteä availemaan isommilla operaatioilla, niin on aika simppeli valinta. Hoitoa annetaan kolmesti, eli seuraava keikka on kahden viikon sisään taas Tampereelle ja seuraava sitten selvästi myöhemmin.

Tekemättömyys saikku siis jatkuu. Onneksi sentään voidaan lenkkeillä suht normisti.

Tilanteen ollessa siis kohtalaisen sekaisin on tullut pohdittua sitä koiranpentua. Kaikkea tämä tekemättömyys saakin pohtimaan. Se ei ole ollut ajankohtainen vielä, mutta sitä on voinut pohtia ilman, että sydämeen sattuu. Asia ei ole ollut enää "ehdottomasti ei vielä". Kun entäs jos tässä ei sitten enää olekaan sitä harrastuskoiraa talossa? Meidän piti Ruun kanssa tehdä vielä vaikka ja mitä. Ei tämmöinen ollut edes vaihtoehto. Että voikin harmittaa! Yllättäen on tullut sitä toko-intoakin takaisin. Jännästi tekemättömyys saa taas uutta tuulta purjeisiin. Ja myös Ruu kaipaa tekemistä. Ajattelin aina, että sitä ei hetkauta tehdäänkö vai ei, mutta kyllä se selvästi haluaisi tehdä. Intoa ja vauhtia siis on ja ralli olisi pystyssä todella herkästi. Myös Ruu on ollut selvästi masentunut. Me molemmat ollaan.

Miten se pennun ajattelu on niin työlästä? Jos sitä on selaillut mahdollisia pentueita niin aina on tullut fiilis "ynh". En halua pentua. Mitä sitä pennun kanssa edes tekisi? Mitä niiden kanssa tehdään? Miten niitä koulutetaan? Pennun tulo tuntuu melkoiselta työmaalta. Kaikki on niin helppoa, rutinoitunutta ja yksinkertaista tällä hetkellä. 

Ja olisiko se labradori? Vai joku muu? Mikä?

Näen jatkuvasti unia. Talutan milloin mitäkin rotua ja kerran talutin suurta koiraa noutaja ihmisten jossain kokouksessa.

Viimeisimmäksi näin unta Iitusta. Se oli jollain nuorella naisella, oli ollut jo kuulemma melkein vuoden päivät ja hyvin porskutti. Minua viilsi sydämeen, että olin antanut Iitun ennen aikaisesti pois.