Meidän saikku se vaan on jatkunut ja tällä viikolla tulee 3kk täyteen. Ohhoh. Ei voi sanoa, että hyvin menee, mutta ei nyt voi sanoa, että ihan huonostikaan menisi. Ruu ei ole ontunut, jalka (oikea polvi) on ollut parempi, mutta kun se ei ole mielestäni ollut niin hyvä, että viitsisin alkaa tuolle dameja heittää, niin ei olla tehty mitään. Jälkeä tehtiin paremmin joskus elokuussa ja sitten iski dramaattisempi kausi ja syyskuu on ollut kyllä aika kurja. Henkisesti lähinnä. Tämä tekemättömyys ei sitten sovi yhtään. Pää hajoaa. Ei huvitakaan enää mikään. Kiukuttaa vaan. Asiaa ei myöskään auta joka paikassa vilisevät metsästytkuvat ja muut harrastuskuvat.
Ensimmäisen ell käynnin jälkeen tilanne hiukan parani, mutta oikea polvi oli mielestäni edelleen selvästi "huono". Polvi rahisi ja Ruu aristi edelleen, kun niveltä tutki. Meni jokunen viikko, varattiin uusi aika Tampereelle ja rauhoitettiin menoa vielä hiukan lisää. Ennen ell reissua polvi muuttui yllättäen selvästi paremmaksi. Rahina loppui lähes kokonaan ja aristukset hellitti. Mutta jumppa tökki ja se jokin muu "kolmas silmä " näki, ettei tilanne kuitenkaan ollut priima. Käytiin siis Juha-sedän luona viikko sitten.
Todettiin samat, polvi on selvästi parempi, MUTTA. Aristus mediaalisen sivusiteen alueella ja lumpion liukumisessa arkuutta. Eli, mahdollisesti mediaalisen kierukan vamma ja jotain ongelmatiikkaa polvilumpion ja reisiluun välisen nivelen rustopinnalla. Kuvia ei lähdetty enää ottamaan, kun oli niin tuoreet kuvat alla. Eikä nämä ongelmat sieltä olisi näkyneetkään. Päädyttiin laittamaan polveen PRP:tä eli Platelet Rich Plasma eli "verihiutale rikas plasma" noin niin kuin suoraan "huonosti" suomennettuna. Ruusta otettiin verta, verestä eristettiin verihiutaleet ja siitä muokattu koktaili piikitettiin polveen. Tarkoituksena saada aktivoitua kehon omat "parannus ja rakennus"-solut vaurioituneelle alueelle. Hoito on melko uusi juttu ja vasteesta ei ole tietoa. Tämä ei kuitenkaan tee mitään huonoa nivelelle ja koska polvea ei kannata lähteä availemaan isommilla operaatioilla, niin on aika simppeli valinta. Hoitoa annetaan kolmesti, eli seuraava keikka on kahden viikon sisään taas Tampereelle ja seuraava sitten selvästi myöhemmin.
Tekemättömyys saikku siis jatkuu. Onneksi sentään voidaan lenkkeillä suht normisti.
Tilanteen ollessa siis kohtalaisen sekaisin on tullut pohdittua sitä koiranpentua. Kaikkea tämä tekemättömyys saakin pohtimaan. Se ei ole ollut ajankohtainen vielä, mutta sitä on voinut pohtia ilman, että sydämeen sattuu. Asia ei ole ollut enää "ehdottomasti ei vielä". Kun entäs jos tässä ei sitten enää olekaan sitä harrastuskoiraa talossa? Meidän piti Ruun kanssa tehdä vielä vaikka ja mitä. Ei tämmöinen ollut edes vaihtoehto. Että voikin harmittaa! Yllättäen on tullut sitä toko-intoakin takaisin. Jännästi tekemättömyys saa taas uutta tuulta purjeisiin. Ja myös Ruu kaipaa tekemistä. Ajattelin aina, että sitä ei hetkauta tehdäänkö vai ei, mutta kyllä se selvästi haluaisi tehdä. Intoa ja vauhtia siis on ja ralli olisi pystyssä todella herkästi. Myös Ruu on ollut selvästi masentunut. Me molemmat ollaan.
Miten se pennun ajattelu on niin työlästä? Jos sitä on selaillut mahdollisia pentueita niin aina on tullut fiilis "ynh". En halua pentua. Mitä sitä pennun kanssa edes tekisi? Mitä niiden kanssa tehdään? Miten niitä koulutetaan? Pennun tulo tuntuu melkoiselta työmaalta. Kaikki on niin helppoa, rutinoitunutta ja yksinkertaista tällä hetkellä.
Ja olisiko se labradori? Vai joku muu? Mikä?
Näen jatkuvasti unia. Talutan milloin mitäkin rotua ja kerran talutin suurta koiraa noutaja ihmisten jossain kokouksessa.
Viimeisimmäksi näin unta Iitusta. Se oli jollain nuorella naisella, oli ollut jo kuulemma melkein vuoden päivät ja hyvin porskutti. Minua viilsi sydämeen, että olin antanut Iitun ennen aikaisesti pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti