Katselin meidän treeni- ja koepäivityksiä. Edellinen toko-koe on heinäkuun alusta 2017. Sen jälkeen on "kunnolla" treenattu tokoa yhden kerran. Ja tuona samana kesänä tuli se polvi ongelma, joka on estänyt kaiken muunkin treenaamisen aina toistuvasti.
Treenaamattomuus on ollut iso koettelemus omalle pääkopalle, jota on lietsonut jatkuva terveyden kyttääminen ja murehtiminen. Mitä jalka kestää? Mitä se ei kestä? Ontuuko se? Kevensikö se nyt tuota jalkaa? Istuuko vinossa? Ponnistaako takajaloilla tasaisesti? Nousiko kankeasti ylös?
Treenaamattomuus on ollut iso koettelemus omalle pääkopalle, jota on lietsonut jatkuva terveyden kyttääminen ja murehtiminen. Mitä jalka kestää? Mitä se ei kestä? Ontuuko se? Kevensikö se nyt tuota jalkaa? Istuuko vinossa? Ponnistaako takajaloilla tasaisesti? Nousiko kankeasti ylös?
Tekemättömyys ja murehtiminen ovat varsin kuluttava yhtälö ja tuntuu, että vähemmästäkin on päänuppi sekaisin ja mieli maassa. Sitä kun on tottunut saamaan energiaa ja voimia hyvistä treeneistä ja mahtavia adrenaliini paukkuja kokeista, niin nyt onkin joutunut pohtimaan sitä, että miten totaali tekemättömyys vaikuttaa minuun itseeni ja selviänkö siitä. Onko harrastaminen pakollista vai pärjäänkö ilman? Ja entä koira? Pärjääkö se ilman tekemistä?
Olen aina luullut, että Ruu on sellainen koira, joka pärjäisi hyvin ilman varsinaista tekemistäkin. Että se olisi tyytyväinen vain ollessaan ja hengaillessaan meidän kanssa. Viime aikoina (yli puolen vuoden ajan) siinä on kuitenkin alkanut näkyä koko ajan enemmän sellaisia piirteitä, että olen joutunut miettimään asiaa uudemman kerran, enkä ole enää niin varma asiasta. On tullut aika paljon pohdittua, että onko Ruu tullut vanhaksi ja höperöksi? Onko sillä tylsää? Murheita? Vai onko se yksinäinen?
Ruu on alkanut nyyhkytellä aikaisempaa enemmän. Ymmärrän sen ennen ruokaa, mutta kun sitä kuuluu ajoittain ilman syytä. Ruu on myös selvästi aiempaa enemmän jotenkin kiinni minussa ja halajaa kahta kauheammin huomiota, silityksiä ja halauksia. Sen läheisyyden kaipuu on kertakaikkisen pohjaton. Ruu on aina tyrkyllä mukaan, jos olen lähdössä jonnekin. Aiemmin erotteli lähdenkö töihin vai lenkille ja myös toimi sen mukaisesti. Aamuisin jälleennäkeminen yön jälkeen vastaa viikon erossa oloa. Ja jotenkin tuo koira on vain niin "reppana", että omaa sydäntä raastaa ajatella, etten kykene tarjoamaan sille nyt sitä mitä se tarvitsee. Vaikka kuinka makaisimme vierekkäin ja sylikkäin sohvalla, niin se vain ei tunnu riittävän.
Ja niin löysin itseni kysymästä meille paikkaa ralli ryhmään, johon kaiken lisäksi päästiin mukaan. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyykin. En ole vielä sinut asian kanssa ja olin ensimmäisissä treeneissä kuin kala kuivalla maalla. Aloitettiin kevyesti mestariluokan radan harjoittelulla. Ruuhan osaa näitä temppuja ja tykkää kovasti, ongelma on minun koomailu ja jäätyminen kylttien edessä. Kyllä se on niin, että toko on YKSINKERTAINEN laji sääntöineen ja ralli puolestaan maailman MONIMUTKAISIN laji nippeli nappeli sääntöineen ja kuvioineen. Ugh!
Olen varma, että koomailu kyllä helpottaa ja sinänsä fiilis on oikein hyvä, sillä tuntuu kivalle päästä ylipäänsä treenaamaan. Ja kun Ruukin tykkää, niin mikäs siinä. Saadaan tälle talvellekin tekemistä ja ennen kaikkea saadaan treenejä meidän arkeen taas mukaan ja sitä kautta ehkä niitä voimavarojakin. Kun jos meille kotiutuu koiranpentu, niin ehkä se treenien syrjässä pysyminen valmentaa itseä jo sitäkin ajatusta silmällä pitäen. Ja rallista saan Ruulle ja mulle ihan oman jutun, pennun kanssa on ajatus tehdä muita juttuja.
Eli vuosi 2018 oli erityisen lämmin ja vähän sellainen toimeton. Onneksi oli niin kuuma, että ei harmittanut niin paljon edes saikkuilla. Tänä vuona toivon, että ei tarttis saikutella, mutta kokemuksesta tiedän, että aika näyttää kuinka käy. Mennään terveys edellä ja katsotaan mitä se antaa meidän tehdä. Parempi olla olettamatta mitään. Koska pessimisti.
ps. Iitun poismenosta tuli kuluneeksi 3v. Edelleen tuntuu, että siitä olisi paljon paljon kauemmin. Asian kanssa on oppinut pärjäämään jo hyvin, mutta kun se ikävä iskee, niin se iskee aika lujaa. Silloin huomaa, miten isot säröt sydämeen on jäänyt. Olen yrittänyt muistella meidän yhteistä matkaa Iitun kanssa ja päälimmäisenä tulee fiilis, että kunpa olisi nauttinut siitä ajasta enemmän. Aika rientää niin hirvittävällä vauhdilla eteenpäin. Ruukin on jo 8,5v ja vähän sama fiilis tulee nyt senkin kohdalla.
Nautitaan ja arvostetaan sitä mitä meillä on ja yritetään olla murehtimatta huomisesta.
Olen aina luullut, että Ruu on sellainen koira, joka pärjäisi hyvin ilman varsinaista tekemistäkin. Että se olisi tyytyväinen vain ollessaan ja hengaillessaan meidän kanssa. Viime aikoina (yli puolen vuoden ajan) siinä on kuitenkin alkanut näkyä koko ajan enemmän sellaisia piirteitä, että olen joutunut miettimään asiaa uudemman kerran, enkä ole enää niin varma asiasta. On tullut aika paljon pohdittua, että onko Ruu tullut vanhaksi ja höperöksi? Onko sillä tylsää? Murheita? Vai onko se yksinäinen?
Ruu on alkanut nyyhkytellä aikaisempaa enemmän. Ymmärrän sen ennen ruokaa, mutta kun sitä kuuluu ajoittain ilman syytä. Ruu on myös selvästi aiempaa enemmän jotenkin kiinni minussa ja halajaa kahta kauheammin huomiota, silityksiä ja halauksia. Sen läheisyyden kaipuu on kertakaikkisen pohjaton. Ruu on aina tyrkyllä mukaan, jos olen lähdössä jonnekin. Aiemmin erotteli lähdenkö töihin vai lenkille ja myös toimi sen mukaisesti. Aamuisin jälleennäkeminen yön jälkeen vastaa viikon erossa oloa. Ja jotenkin tuo koira on vain niin "reppana", että omaa sydäntä raastaa ajatella, etten kykene tarjoamaan sille nyt sitä mitä se tarvitsee. Vaikka kuinka makaisimme vierekkäin ja sylikkäin sohvalla, niin se vain ei tunnu riittävän.
Ja niin löysin itseni kysymästä meille paikkaa ralli ryhmään, johon kaiken lisäksi päästiin mukaan. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyykin. En ole vielä sinut asian kanssa ja olin ensimmäisissä treeneissä kuin kala kuivalla maalla. Aloitettiin kevyesti mestariluokan radan harjoittelulla. Ruuhan osaa näitä temppuja ja tykkää kovasti, ongelma on minun koomailu ja jäätyminen kylttien edessä. Kyllä se on niin, että toko on YKSINKERTAINEN laji sääntöineen ja ralli puolestaan maailman MONIMUTKAISIN laji nippeli nappeli sääntöineen ja kuvioineen. Ugh!
Olen varma, että koomailu kyllä helpottaa ja sinänsä fiilis on oikein hyvä, sillä tuntuu kivalle päästä ylipäänsä treenaamaan. Ja kun Ruukin tykkää, niin mikäs siinä. Saadaan tälle talvellekin tekemistä ja ennen kaikkea saadaan treenejä meidän arkeen taas mukaan ja sitä kautta ehkä niitä voimavarojakin. Kun jos meille kotiutuu koiranpentu, niin ehkä se treenien syrjässä pysyminen valmentaa itseä jo sitäkin ajatusta silmällä pitäen. Ja rallista saan Ruulle ja mulle ihan oman jutun, pennun kanssa on ajatus tehdä muita juttuja.
Eli vuosi 2018 oli erityisen lämmin ja vähän sellainen toimeton. Onneksi oli niin kuuma, että ei harmittanut niin paljon edes saikkuilla. Tänä vuona toivon, että ei tarttis saikutella, mutta kokemuksesta tiedän, että aika näyttää kuinka käy. Mennään terveys edellä ja katsotaan mitä se antaa meidän tehdä. Parempi olla olettamatta mitään. Koska pessimisti.
ps. Iitun poismenosta tuli kuluneeksi 3v. Edelleen tuntuu, että siitä olisi paljon paljon kauemmin. Asian kanssa on oppinut pärjäämään jo hyvin, mutta kun se ikävä iskee, niin se iskee aika lujaa. Silloin huomaa, miten isot säröt sydämeen on jäänyt. Olen yrittänyt muistella meidän yhteistä matkaa Iitun kanssa ja päälimmäisenä tulee fiilis, että kunpa olisi nauttinut siitä ajasta enemmän. Aika rientää niin hirvittävällä vauhdilla eteenpäin. Ruukin on jo 8,5v ja vähän sama fiilis tulee nyt senkin kohdalla.
Nautitaan ja arvostetaan sitä mitä meillä on ja yritetään olla murehtimatta huomisesta.
 |
| Minä ja Piips silloin joskus...<3<3<3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti