keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Lenkillä

Talven parhautta (heti Joulun jälkeen) on tämä aika, kun aurinko paistaa. Ja nyt se on paistanut tosi usein. Ja luntakin on (liikaa), mutta eipähän ole ollut niitä pääkallokelejä kiusana, kuten kahtena edellisenä talvena. Toivotaan, että keväästä tulisi erityisen aurinkoinen ja lumet sulaisi ja haihtuisi ilman hirveää jäätikköä.

Satu ja Havu tuli eräänä aurinkoisena päivänä lenkkeilyseuraksi. Havu-nuorukainen oli aika iloinen Ruun seurasta ja täysin kyltymätön leikkijä. Vaikka Ruu yritti kuinka välillä sanoa pahastikin, ei snautseri lannistunut. Ei, vaikka Ruu antoi sille kymmeniä lumipesuja. Toisaalta kyllä näytti sillekin, että Ruu nautti lenkkeily- ja leikkiseurastaan.
























Taisi Ruu itsekin saada lumipesuja itselleen 













sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Jokohan se kotiutuminen on valmista?

Kissoissa on tapahtunut taas lyhyessä ajassa selkeä muutos. Ensimmäinen kuva kertoo eniten. Iines nukkuu öitä jo sängyssä. Se on kiva, kun nukut erinäisistä syistä muutenkin huonosti ja jossain kohtaa jaksaa tajuta sen verran, että ei ole enää edes tyynyllä. No ei varmaan, kun siellä tyynyllä nukkuu joku muu.



Minni ei vielä tule heti illasta sänkyyn, mutta usein on tullut sinne jossain vaiheessa yötä. Iines tulee lähes poikkeuksetta aina, kun me tai minä menee nukkumaan.




Toinen selkeä muutos on siinä, että "kuolleet" lelut ovat alkaneet kelvata. Luulin, etteivät nämä leiki niillä ollenkaan, mutta luulin väärin. Sekin on kivaa, kun havahdut aamuyöllä siihen, että joku hyppää hiiren kanssa sänkyyn ja alkaa rapisuttamaan sitä siellä. Tai tuo saaliin näytille syliin sohvalla. Huvittavinta lienee se, että Minni juoksi tässä muutama päivä sitten Poikasten huoneesta hirmuisella vauhdilla minikokoinen kaivinkone suussaan keittiönpöydän alle. Olen nähnyt myös lapastani kannettavan. Mitenkähän nämä varkaudet vielä kehittyvät?




Olen kertonut Iineksen tavasta väistää silityksiä. Kun on silittänyt, selkänahka on nykinyt melko paljon saman aikaisesti. Aloin sitten testailla näitä fascia manipulaation hoitomenetelmiä ja aika isoja reaktioita sain aikaiseksi. Alkuun tuli kynsien tarjoamista ja paikalta pakenemista. Toisella kertaa lopputulos on alla. Voisi jopa luulla, että Iines nauttisi. ;) Ja selän nykiminen on vähentynyt selvästi silitysten aikana.





Polvi on hyvä!

Reilu viikko sitten ajeltiin Ruun kanssa jälleen kerran Nokialle ja vietettiin siellä ke-pe. Torstai-perjantai oli koirien fascia manipulaation kaksi viimeistä koulutuspäivää ja anti oli kyllä niin hyvä! Vaikutukset koiran kireyksiin, jumeihin, liikkuvuuteen ja asentovirheisiin on vaan niin paljon tehokkaampaa mihinkään muuhun käsittelyyn verrattuna. Ja tästä on ollut myös suuri apu Ruun polven kuntoutumisessa. 




Ruu ei ole kurssilla muuten aikaa viettänyt, paitsi viimeisenä päivänä otin sen sinne mukaan, että ehdittäisiin nopeammin päivän päätteeksi Eläinystäväsi Lääkäri- klinikalle. Josta oli tavoitteena päästä mahdollisimman reippaasti takaisin kotiin kuumepotilaiden luokse. Kurssilla Ruu makasi pöydän alla omalla pedillä hyvin kiltisti paria luvatonta vaeltamista lukuunottamatta. Ajatus voi harhautua näemmä kilteimmälläkin tapauksella.


Kurssilla saattoi olla jonkun mielestä vähän tylsää...

Klinikalla sitten tuttuun ja totuttuun tapaan Juha-sedän hyppysiin. Ja polvi on hyvä! Jumpat on edistyneet eli polven hallinta on parantunut ihan reippaasti. Lihaskireydet on pysyneet aisoissa. Ja ennen kaikkea polvi siis tuntui myös Juhan sormiin paremmalta. Aika mahtava juttu. Lupaa heltisi melkeinpä mihin vain tekemiseen. Voi onnea! Samalla polvee tuikattiin vielä viimeinen piikki PRP:tä. 
Kiitos ell Juha Kallio ja Eläinystäväsi Lääkäri- klinikka!

Jännästi alkoi kutkutella taas tokonkin treenaaminen. Ennen kaikkea suuntasin katseet jo syksyyn ja lintumetsiin. Kesään ja nome-kokeisiin. Yritetään aloittaa tavoitteellisempi kunnon kohottaminen. 

En oikein tiedä vielä mitä tokon kanssa teemme. Polvi sen kenties kestäisi ihan hyvin, mutta onko se järkevää? Mitään suurta treenirupeamaa ei ainakaan ole tulossa. Olemme tässä lajissa mahdollisesti siinä pisteessä mihin voimme yltää, enkä tiedä jaksanko edes yrittää enempää. Lajissa on ne omat kuormitustekijänsä ja kun mieli halajaa ennen kaikkea tuonne metsästyspuuhiin niin kannattaako? Mutta toisaalta siinä parhaassa fiiliksessä on kokeessa niin ihanaa. Ajattelin, että jos kävisi katsomassa missä jamassa liikkeet on ja miettisi sitten mitä tekee. En tiedä. Eiköhän se tässä ajan kanssa selviä.

Tuossa Puttaalla taannoin vierailtaessa oltiin laskevan auringon aikaan lenkillä. Ja nyt tuli "Se Kuva" meistä, minusta ja Ruusta. Tässä on kaikki niin kohdallaan. Ihan kaikki. <3



keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Jäi jälkeen 2017 ja alkaa seuraavaksi 2018

Niin se vuosi taas vaihtui ja käännettiin uusi sivu kirjassa. Mustalla sarkasmilla voisi kai todeta, että kukahan jengistämme poistuu tänä vuona? Kun tuntuu, ettei vuosi voi mennä ilman menetyksiä. 

30.joulukuuta (edellistä vuotta) sytytimme kynttilät Iitun ja kissojen muistolle. Iitunkin poismenosta on vasta kaksi vuotta aikaa. Vasta! Se tuntuu kahdeltakymmeneltä vuodelta. Ja se edelleen niin karvaasti muistuttaa siitä, miten taputtelin vuoden päätökseen ennen aikojaan.
Se vetäisi pohjan kaikelta. Niin iso ikävä jäi.




Näen Iitusta unia säännöllisesti. Niissä ei tapahdu mitään erikoista, Piips vain on mukana ja tuntuu, että eletään tavallista arkea. Herätessä tajuaa heti nähneensä unta. On etäisesti surullinen, mutta ennen kaikkea haikea olo. Jossain vaiheessa unet varmaan loppuvat. Olenko sitten unohtanut Iitun? Saako niin käydä? Pitäisikö niin käydä? Ehkä pelkään, että niin käy?




Vuosi 2017 ei sekään mennyt ja sujunut niin kuin oli toivonut tai suunnitellut.

Ensimmäiseksi menetimme Spookyn. Toiseksi saimme Ruun kanssa harrastaa hyvillä mielin, kunnes syksyn kynnyksellä rysähti. Vasemman takajalan polven rusto- ja kierukkavamma. Saikku vähän niin kuin jatkuu edelleen. Ruu lenkkeilee normisti, on saanut juostakin, mutta olen myös pahimmat "typeryys kohtaukset" katkaissut. Mutta tokoilua/harrastelua ei käytännössä olla tehty yhtään. Alkuun se oli selvä kriisi. Ihan mieletön stressi, äkkäily, kiukkuilu ja ahdistus. Nyt se on muuttunut lähinnä tylsistyneeksi hengailuksi. Ei kiinnosta tehdä mitään. Ja se taas on pelottavaa. Aktiivisena harrastajana tokoilu ja muut lajit on ollut se ehdoton juttu, jonka avulla on saanut arkeen voimaa. Ja nyt ei kiinnosta lähteä edes tavalliselle lenkille. Tyydymme hiljaisina tilanteeseen ja se itseasiassa alkaa olla ihan fine. Aika vakava tilanne, eikö? 




Toivottavasti tämä tylsistyminen on vain tämän talven murhe ja keväällä/kesällä päästäisiin taas harrastamisen rutiiniin kiinni. Kun tällä arjen pyörittämisellä se harrastusaika kyllä valuu kaikkeen muuhun käytettäväksi kuin siihen itse harrastamiseen. Suunnitelmissa on harrastusrintamalla todennäköisesti toko-kenttien hyvästelyt. En usko, että jaksan/haluan alkaa vaatimaan vauhtia, kun tiedän mitä siitä seuraa polvelle. Mieluummin "ehjänä" pysyvä koira, jonka kanssa toivoisin vielä näkeväni metsästysmaastot ja linnunraadot. NOME- ja metsästysuramme on siis kysymysmerkin alla. Niitä jatkaisimme mielellämme, mutta se on vielä epävarmaa. Jälkeä pyritään ainakin jatkamaan, sainhan tuoreeltaan oikean jälkiliinankin hankittua. Nyt ei tarvitse enää fleksillä mennä, wuhuu!

Tylsyyttä ja harrastusajan kadottamista ehkäisemään olen ottanut ajoittain lainaksi naapurin koiran. Eräänlainen projekti kokeilu, jonka tarkoitus on kai pitää ennen kaikkea minut kiinni koiraharrastuksissa. Ja tuomaan Ruulle aina silloin tällöin seuraa. On nimittäin välillä vaikuttanut siltä, että Ruu on oikeasti yksinäinen ja olenkin miettinyt, että olisiko se sittenkin ansainnut jo aikaisemmin pysyvän ystävän saman katon alle?
Tämä vuosi tulee muuten ratkaisemaan suunnitelmia "oman pennun" suhteen. Vielä on onneksi aikaa antaa ajatusten asettua tämän asian kanssa. 


Voi hyvänen aika miten tästäkin kuvasta on aikaa...

Joukkomme tuoreimmat vahvistukset jaksavat edelleen omituisesti. Tutustuminen on jatkunut puolin ja toisin. Varsinaista pahuutta ei ole nähty edelleenkään, joulukuusikin sai olla rauhassa.
Ja pikkuhiljaa alkaa lempinimetkin vahvistua.

Tässä Musta Möykky jolla on Silmät



Minni on sellainen hellyttävän yksinkertainen kissa. Ei pahantahtoinen ollenkaan eikä koskaan. Kunhan mennä porskuttaa menemään. Sillä on uskomaton kyky piiloutua silmiltä. Muutamia kertoja se on jäänyt komeroon, kun on tullut sinne perässä eikä sitä olla huomattu. Tulee aina tervehtimään, kun herätään aamuisin. Joskus Minni luulee, että aamu koittaa jo viideltä...




"No! I don´t want to get up! I hide here. No one will ever find me here." 




Ja tässä Mökö Mökö kissa



Iines on kyllä hyvin omalaatuinen kissa. Se väistää silitykset ja kosketukset jos ei niitä halua. Tulee syliin vain kun haluaa, useimmin kävelee vain päältä. Ei ole nyt pitkään aikaan oikein halunnut tulla syliin. Silti hengailee hirveän lähellä. Yleensä selin meihin päin. Jokin mielenilmaus selvästi. On kaksikon pomo. Vieraileville koirille annetaan käpälästä. Tämä naapurin koira on vihollinen, jota ajaa pois. Ruu on samaa porukkaa tietenkin, mutta Ruu ei tungekaan iholle. Jotain jännää edistymistä kotiutumiseen on tapahtunut, kuten yllä oleva kuva osoittaa. Iines on alkanut nukkua makuuhuoneessa, minun aamutakin päällä. Aiemmin ovat nukkunet AINA yläkerran aulassa rahin päällä kaksistaan.

Meillä on Mökö Mökön kanssa pieni "pulleus" ongelma. Tämä kissa ihan oikeasti pullistuu pelkästään katselemalla ruokaa. 



Kunhan kevät ja kesä tulee, niin tarjotaan kissoille mahdollisuus tutustua ulkoilmaan valvotusti. Jos tykästyvät, pääsevät valjaissa ulkoilemaan ja kyhätään tarhakin, jossa viettää aikaa. Jospa saataisiin tuota pulleuttakin ajettua vähän alas liikettä lisäämällä...





Jännä nähdä mitä vuosi 2018 tuo tullessaan. Aika näyttää. 

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Joukkueen uudet vahvistukset; Minni ja Iines

Spookyn kuoleman jälkeen oli kyllä vahva ajatus, että antaahan nyt hetken olla kissojen suhteen.
Mutta sitten erään koira-asiakkaan luona, kun olin kotikäynnillä heidän luonaan, tapasin mustan Mimmi-kissan, joka ilmestyi paikalle kuin suoraan roskapöntöstä. Turkki vähän hapsotti ja ääni raakkui tervehdyksen. Ikää mittarissa 16v. Ilmestys oli mieleenpainuva ja itse kissa äärimmäisen suloinen. Tuli vahva tunne, että minäkin haluan oman vanhan kissan.

Niinpä otin yhteyttä löytöeläinkoti Elämänlangan tilaan ja Sanna Ohvoon. Tiedustelin joko ihan pientä kissanpentua (joka on syntynyt vankeudessa) tai mahdollisesti aikuista sisäkissaksi tottunutta kissaa. Spookynkin piti olla kontrolloidusti ulkoileva sisäkissa, mutta Spooky oli syntynyt villinä eikä sen luonne taipunut "vankeuteen". Saattoi kyllä olla harvinaisen kovaluontoinen ja vaativa yksilö...
Ja koska halusimme tehdä hyvää, päätimme jatkaa adoptio linjalla ja tukea löytökotien toimintaa.

Alkuperäinen ajatus oli adoptoida yksi kissa, mutta sitten kävi hassusti ja yhteistä kotia etsikin kaksi kissa sisarusta. Kuulemma yhteistä kotia etsivät aikuiset kissat joutuvat odottamaan uutta kotia kauimmin, koska kaikki aina haluavat jostain syystä sen kissanpennun tai yhden kissan. Ja koska halusin antaa kodin sitä eniten tarvitsevalle, niin päätimme sitten ottaa yhden sijasta kaksi.

Ja niin meille muutti Minni ja Iines.

Iines ja Minni

Kyllä muuten vähän jännitti ottaa pitkästä aikaa kaksi kissaa taloon. Näin jälkikäteen ajatellen en tiedä mitä jännittämistä siinä oikein oli? Minni on todella musta, niin musta, että sitä on välillä tosi vaikea havaita. Muutama valkoinen haiven sillä on rinnassa, mutta muuten on niin syvän musta, että en tiennyt niin mustaa sävyä olevan. Iines taas on valkoinen, jolla on ruskean raidallisia kuvioita siellä sun täällä. Ja ihanan vaaleanpunainen nenä.
Siskokset ovat aina eläneet sisäkissoina ja niin jatkavat myös meillä. Ensi kesänä pääsevät kyllä tutustumaan valjaisiin ja ulkoiluun, ajatus on myös kyhätä ehkä jonkinlainen ulkotarha.


Minni on heti alusta asti ollut minusta "musta möykky, jolla on silmät". 

Minni ja Iines kotiutuivat meille tosi hienosti. Uteliaana tutkivat paikat läpi ja asettuivat sitten vähän niin kuin aloillensa. Ovat seurallisia ja todella ihania, fiksuja kissoja. Minnillä on hirveästi asiaa, varsinkin ruuasta ja siitä, että sitä saa liian vähän. Iines on vähän maltillisempi, ehkä hivenen pidättyväisempi. 

Alkuun Minnin piti erityisesti aina iltaisin päästä syliin, mutta nykyisin tyytyy makaamaan jossain hollilla. On tällä hetkellä parkkeerannut sohvan selkänojalle rötköttämään ja aina pään taakse. Siitä melkein puoliksi valuu aina niskaan, eikä jaksa korjata asentoa. Minni on ehkä hivenen sosiaalisempi, sellainen uteliaan rohkea hömelö. Iines taas oli alkuun hyvinkin pidättyväinen, vaikka tulikin aina sinne taustalle hengailemaan ja olemaan "lähellä". Nyt kun on hetki samassa osoitteessa asuttu, on Iineksen hellyyden kipeys päässyt esiin. Ilmeisesti meidät piti ensin "hyväksyä" jollain tapaa. Nyt kun Iines haluaa hellyyttä, Iines myös ottaa hellyytensä. Se tulee todella lähelle, pyörii ja hyörii leipoessaan, puskee ja saattaa hentoisesti inahdella. Toisinaan Iines tulee viereen istumaan, ei katso eikä kommentoi, vaan olemalla siinä paikallaan ilmaisee, että "laita viltti päällesi, että minä pääsen pehmeälle alustalle leipomaan ja nukkumaan". 


Surkea kännykkä kuva, mutta näyttää hyvin sen, kun Iines haluaa päästä lähelle hakemaan hellyytensä. Yritä sitten olla tietokoneella...



Iines on jännä persoona. Muistuttaa minusta todella paljon Paniikkia noin niin kuin ulkonäöllisesti että myös käytökseltään. Iines on vähän jäyhä ja päättää itse, milloin on hellyttelyn aika. Iines saattaa väistää kosketusta ja silitystä, kun ei sitä halua. Lapsiin suhtautuu epäileväisesti, varsinkin pienempään VauhtiPoikaan. Ihan kuin pelkäisi liian "lapsenomaisia otteita". Iines nukkuukin kuin Paniikki, puoliksi selällään ja haarat reteästi levällään. Iineksessä on jotain kollimaista ja välillä epäilen, että onko varmasti tyttökissa.




Mutta siis hyvin menee. Alussa, kun ehtivät asua meillä vain viikon, jouduimme tekemään pakollisen reissun Pihtiputaalle. Matkustaminen ei ole neitojen mielipuuhaa, mutta ihan hyvin siitä selvittiin. Ja mummin luonakin meni hyvin. Paikat tutkittiin ja sitten hengailtiin. Vaikutti jopa siltä, että Iines olisi halunnut jäädä mummin luokse...

Nyt ollaan oltu kotosalla, kisut on olleet meillä 6 viikkoa ja kotiutumista tapahtuu koko ajan. Ovat hiukan lisänneet leikkiäkin, kun jos ei kengännauhaa vedä, niin leikkiä ei ole. Kuolleet pikkuhiiret lattialla ovat tähän asti olleet niin boooring... Hankin jopa hienoja leikitys-leluja kepin päässä, joista toisessa oli pienen kilikellon lisäksi punainen ötökkä jalkoineen. Sitä kumpikin katsoi pahasti vinoon eikä sillä ole leikitty yhtään. Toisessa lelussa oli jopa sulkia, mutta sekään ei oikein tuntunut nappaavan ja lopulta naru katkesi ja lelu irtosi. Vedin sitten pelkkää narua ja sain kaksi kissaa välittömästi narun perään. Yksinkertaisuus on kaunista. Siksi meillä on nyt vanha kengännauha solmittu kepin nokkaan. Toimii.

 Ruun kanssa tulevat hyvin toimeen. Kummatkaan osapuolet eivät oikein välitä toisistaan. Alusta asti on voitu kulkea tarvittaessa Ruun mahan alta. Rento fiilis. Mutta johtunee myös siitä, että Ruu ei tyrkytä seuraansa. Saas nähdä, miten käy jos tulee vieraita koiruuksia kylään...

Ja aika näyttää, tulevatko koskaan meidän makuuhuoneeseen nukkumaan. Nyt jäävät yläkerran aulan rahin päälle nukkumaan. Vasta kun kello soi, tai osoitamme muuten heräämisen merkkejä, tulevat toteamaan, että "No niin, kello soi. Te heräätte ja voitte antaa meille ruokaa."

Tällä hetkellä meillä asuu kaksi ihanaa kissaa ja olen niin tyytyväinen, että saimme kaksi näin "valmista" tapausta taloon. Kissanpennun kanssa on aina ne omat mutkansa, ennen kuin yhteiselo alkaa sujua. Suosittelen ja kannustan lämpimästi adoptoimaan aikuisia kissoja. Näitä on varmasti muitakin, sitä omaa ja lopullista kotia vailla.




keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Voihan tilanne/terveys/tekemättömyys/pentu ahdistus

Meidän saikku se vaan on jatkunut ja tällä viikolla tulee 3kk täyteen. Ohhoh. Ei voi sanoa, että hyvin menee, mutta ei nyt voi sanoa, että ihan huonostikaan menisi. Ruu ei ole ontunut, jalka (oikea polvi) on ollut parempi, mutta kun se ei ole mielestäni ollut niin hyvä, että viitsisin alkaa tuolle dameja heittää, niin ei olla tehty mitään. Jälkeä tehtiin paremmin joskus elokuussa ja sitten iski dramaattisempi kausi ja syyskuu on ollut kyllä aika kurja. Henkisesti lähinnä. Tämä tekemättömyys ei sitten sovi yhtään. Pää hajoaa. Ei huvitakaan enää mikään. Kiukuttaa vaan. Asiaa ei myöskään auta joka paikassa vilisevät metsästytkuvat ja muut harrastuskuvat.




Ensimmäisen ell käynnin jälkeen tilanne hiukan parani, mutta oikea polvi oli mielestäni edelleen selvästi "huono". Polvi rahisi ja Ruu aristi edelleen, kun niveltä tutki. Meni jokunen viikko, varattiin uusi aika Tampereelle ja rauhoitettiin menoa vielä hiukan lisää. Ennen ell reissua polvi muuttui yllättäen selvästi paremmaksi. Rahina loppui lähes kokonaan ja aristukset hellitti. Mutta jumppa tökki ja se jokin muu "kolmas silmä " näki, ettei tilanne kuitenkaan ollut priima. Käytiin siis Juha-sedän luona viikko sitten.

Todettiin samat, polvi on selvästi parempi, MUTTA. Aristus mediaalisen sivusiteen alueella ja lumpion liukumisessa arkuutta. Eli, mahdollisesti mediaalisen kierukan vamma ja jotain ongelmatiikkaa polvilumpion ja reisiluun välisen nivelen rustopinnalla. Kuvia ei lähdetty enää ottamaan, kun oli niin tuoreet kuvat alla. Eikä nämä ongelmat sieltä olisi näkyneetkään. Päädyttiin laittamaan polveen PRP:tä eli Platelet Rich Plasma eli "verihiutale rikas plasma" noin niin kuin suoraan "huonosti" suomennettuna. Ruusta otettiin verta, verestä eristettiin verihiutaleet ja siitä muokattu koktaili piikitettiin polveen. Tarkoituksena saada aktivoitua kehon omat "parannus ja rakennus"-solut vaurioituneelle alueelle. Hoito on melko uusi juttu ja vasteesta ei ole tietoa. Tämä ei kuitenkaan tee mitään huonoa nivelelle ja koska polvea ei kannata lähteä availemaan isommilla operaatioilla, niin on aika simppeli valinta. Hoitoa annetaan kolmesti, eli seuraava keikka on kahden viikon sisään taas Tampereelle ja seuraava sitten selvästi myöhemmin.

Tekemättömyys saikku siis jatkuu. Onneksi sentään voidaan lenkkeillä suht normisti.





Tilanteen ollessa siis kohtalaisen sekaisin on tullut pohdittua sitä koiranpentua. Kaikkea tämä tekemättömyys saakin pohtimaan. Se ei ole ollut ajankohtainen vielä, mutta sitä on voinut pohtia ilman, että sydämeen sattuu. Asia ei ole ollut enää "ehdottomasti ei vielä". Kun entäs jos tässä ei sitten enää olekaan sitä harrastuskoiraa talossa? Meidän piti Ruun kanssa tehdä vielä vaikka ja mitä. Ei tämmöinen ollut edes vaihtoehto. Että voikin harmittaa! Yllättäen on tullut sitä toko-intoakin takaisin. Jännästi tekemättömyys saa taas uutta tuulta purjeisiin. Ja myös Ruu kaipaa tekemistä. Ajattelin aina, että sitä ei hetkauta tehdäänkö vai ei, mutta kyllä se selvästi haluaisi tehdä. Intoa ja vauhtia siis on ja ralli olisi pystyssä todella herkästi. Myös Ruu on ollut selvästi masentunut. Me molemmat ollaan.




Miten se pennun ajattelu on niin työlästä? Jos sitä on selaillut mahdollisia pentueita niin aina on tullut fiilis "ynh". En halua pentua. Mitä sitä pennun kanssa edes tekisi? Mitä niiden kanssa tehdään? Miten niitä koulutetaan? Pennun tulo tuntuu melkoiselta työmaalta. Kaikki on niin helppoa, rutinoitunutta ja yksinkertaista tällä hetkellä. 

Ja olisiko se labradori? Vai joku muu? Mikä?

Näen jatkuvasti unia. Talutan milloin mitäkin rotua ja kerran talutin suurta koiraa noutaja ihmisten jossain kokouksessa.
Viimeisimmäksi näin unta Iitusta. Se oli jollain nuorella naisella, oli ollut jo kuulemma melkein vuoden päivät ja hyvin porskutti. Minua viilsi sydämeen, että olin antanut Iitun ennen aikaisesti pois.



keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Spooky 2016 - 17.9.2017

Hiljaiseksi vetää, talo on taas niin kovin tyhjä. 



Vaikka olit outo oman tiesi kulkija, ja vaikka alku ei ihan niin helppo ollut, ehti arkemme vakiintua ja ymmärsimme toisiamme. Sinusta tuli koko ajan enemmän ja enemmän yksi meistä. 




Viimeisenä aamuna olit ensimmäistä kertaa ilman raapaisun raapaisua tai puremista halaillut, kehrännyt ja köllötellyt sängyssämme, ihan vieressä. Niin kovin tyytyväisenä ja onnellisena.

Sitten tapahtui se kohtalokas kohtaaminen auton kanssa.

Niin väärin, niin surullista.
Olisimme kyllä halunneet sinut meidän luona vielä pitää. 

Nyt saat vaeltaa metsissä ja metsästää niin paljon kuin haluat. Villinä ja vapaana synnyit, villinä ja vapaana täältä lähdit. Hyvää matkaa Spooky ja vie terveiset toisille sinne rajan toiselle puolelle.