sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Joukkueen uudet vahvistukset; Minni ja Iines

Spookyn kuoleman jälkeen oli kyllä vahva ajatus, että antaahan nyt hetken olla kissojen suhteen.
Mutta sitten erään koira-asiakkaan luona, kun olin kotikäynnillä heidän luonaan, tapasin mustan Mimmi-kissan, joka ilmestyi paikalle kuin suoraan roskapöntöstä. Turkki vähän hapsotti ja ääni raakkui tervehdyksen. Ikää mittarissa 16v. Ilmestys oli mieleenpainuva ja itse kissa äärimmäisen suloinen. Tuli vahva tunne, että minäkin haluan oman vanhan kissan.

Niinpä otin yhteyttä löytöeläinkoti Elämänlangan tilaan ja Sanna Ohvoon. Tiedustelin joko ihan pientä kissanpentua (joka on syntynyt vankeudessa) tai mahdollisesti aikuista sisäkissaksi tottunutta kissaa. Spookynkin piti olla kontrolloidusti ulkoileva sisäkissa, mutta Spooky oli syntynyt villinä eikä sen luonne taipunut "vankeuteen". Saattoi kyllä olla harvinaisen kovaluontoinen ja vaativa yksilö...
Ja koska halusimme tehdä hyvää, päätimme jatkaa adoptio linjalla ja tukea löytökotien toimintaa.

Alkuperäinen ajatus oli adoptoida yksi kissa, mutta sitten kävi hassusti ja yhteistä kotia etsikin kaksi kissa sisarusta. Kuulemma yhteistä kotia etsivät aikuiset kissat joutuvat odottamaan uutta kotia kauimmin, koska kaikki aina haluavat jostain syystä sen kissanpennun tai yhden kissan. Ja koska halusin antaa kodin sitä eniten tarvitsevalle, niin päätimme sitten ottaa yhden sijasta kaksi.

Ja niin meille muutti Minni ja Iines.

Iines ja Minni

Kyllä muuten vähän jännitti ottaa pitkästä aikaa kaksi kissaa taloon. Näin jälkikäteen ajatellen en tiedä mitä jännittämistä siinä oikein oli? Minni on todella musta, niin musta, että sitä on välillä tosi vaikea havaita. Muutama valkoinen haiven sillä on rinnassa, mutta muuten on niin syvän musta, että en tiennyt niin mustaa sävyä olevan. Iines taas on valkoinen, jolla on ruskean raidallisia kuvioita siellä sun täällä. Ja ihanan vaaleanpunainen nenä.
Siskokset ovat aina eläneet sisäkissoina ja niin jatkavat myös meillä. Ensi kesänä pääsevät kyllä tutustumaan valjaisiin ja ulkoiluun, ajatus on myös kyhätä ehkä jonkinlainen ulkotarha.


Minni on heti alusta asti ollut minusta "musta möykky, jolla on silmät". 

Minni ja Iines kotiutuivat meille tosi hienosti. Uteliaana tutkivat paikat läpi ja asettuivat sitten vähän niin kuin aloillensa. Ovat seurallisia ja todella ihania, fiksuja kissoja. Minnillä on hirveästi asiaa, varsinkin ruuasta ja siitä, että sitä saa liian vähän. Iines on vähän maltillisempi, ehkä hivenen pidättyväisempi. 

Alkuun Minnin piti erityisesti aina iltaisin päästä syliin, mutta nykyisin tyytyy makaamaan jossain hollilla. On tällä hetkellä parkkeerannut sohvan selkänojalle rötköttämään ja aina pään taakse. Siitä melkein puoliksi valuu aina niskaan, eikä jaksa korjata asentoa. Minni on ehkä hivenen sosiaalisempi, sellainen uteliaan rohkea hömelö. Iines taas oli alkuun hyvinkin pidättyväinen, vaikka tulikin aina sinne taustalle hengailemaan ja olemaan "lähellä". Nyt kun on hetki samassa osoitteessa asuttu, on Iineksen hellyyden kipeys päässyt esiin. Ilmeisesti meidät piti ensin "hyväksyä" jollain tapaa. Nyt kun Iines haluaa hellyyttä, Iines myös ottaa hellyytensä. Se tulee todella lähelle, pyörii ja hyörii leipoessaan, puskee ja saattaa hentoisesti inahdella. Toisinaan Iines tulee viereen istumaan, ei katso eikä kommentoi, vaan olemalla siinä paikallaan ilmaisee, että "laita viltti päällesi, että minä pääsen pehmeälle alustalle leipomaan ja nukkumaan". 


Surkea kännykkä kuva, mutta näyttää hyvin sen, kun Iines haluaa päästä lähelle hakemaan hellyytensä. Yritä sitten olla tietokoneella...



Iines on jännä persoona. Muistuttaa minusta todella paljon Paniikkia noin niin kuin ulkonäöllisesti että myös käytökseltään. Iines on vähän jäyhä ja päättää itse, milloin on hellyttelyn aika. Iines saattaa väistää kosketusta ja silitystä, kun ei sitä halua. Lapsiin suhtautuu epäileväisesti, varsinkin pienempään VauhtiPoikaan. Ihan kuin pelkäisi liian "lapsenomaisia otteita". Iines nukkuukin kuin Paniikki, puoliksi selällään ja haarat reteästi levällään. Iineksessä on jotain kollimaista ja välillä epäilen, että onko varmasti tyttökissa.




Mutta siis hyvin menee. Alussa, kun ehtivät asua meillä vain viikon, jouduimme tekemään pakollisen reissun Pihtiputaalle. Matkustaminen ei ole neitojen mielipuuhaa, mutta ihan hyvin siitä selvittiin. Ja mummin luonakin meni hyvin. Paikat tutkittiin ja sitten hengailtiin. Vaikutti jopa siltä, että Iines olisi halunnut jäädä mummin luokse...

Nyt ollaan oltu kotosalla, kisut on olleet meillä 6 viikkoa ja kotiutumista tapahtuu koko ajan. Ovat hiukan lisänneet leikkiäkin, kun jos ei kengännauhaa vedä, niin leikkiä ei ole. Kuolleet pikkuhiiret lattialla ovat tähän asti olleet niin boooring... Hankin jopa hienoja leikitys-leluja kepin päässä, joista toisessa oli pienen kilikellon lisäksi punainen ötökkä jalkoineen. Sitä kumpikin katsoi pahasti vinoon eikä sillä ole leikitty yhtään. Toisessa lelussa oli jopa sulkia, mutta sekään ei oikein tuntunut nappaavan ja lopulta naru katkesi ja lelu irtosi. Vedin sitten pelkkää narua ja sain kaksi kissaa välittömästi narun perään. Yksinkertaisuus on kaunista. Siksi meillä on nyt vanha kengännauha solmittu kepin nokkaan. Toimii.

 Ruun kanssa tulevat hyvin toimeen. Kummatkaan osapuolet eivät oikein välitä toisistaan. Alusta asti on voitu kulkea tarvittaessa Ruun mahan alta. Rento fiilis. Mutta johtunee myös siitä, että Ruu ei tyrkytä seuraansa. Saas nähdä, miten käy jos tulee vieraita koiruuksia kylään...

Ja aika näyttää, tulevatko koskaan meidän makuuhuoneeseen nukkumaan. Nyt jäävät yläkerran aulan rahin päälle nukkumaan. Vasta kun kello soi, tai osoitamme muuten heräämisen merkkejä, tulevat toteamaan, että "No niin, kello soi. Te heräätte ja voitte antaa meille ruokaa."

Tällä hetkellä meillä asuu kaksi ihanaa kissaa ja olen niin tyytyväinen, että saimme kaksi näin "valmista" tapausta taloon. Kissanpennun kanssa on aina ne omat mutkansa, ennen kuin yhteiselo alkaa sujua. Suosittelen ja kannustan lämpimästi adoptoimaan aikuisia kissoja. Näitä on varmasti muitakin, sitä omaa ja lopullista kotia vailla.




keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Voihan tilanne/terveys/tekemättömyys/pentu ahdistus

Meidän saikku se vaan on jatkunut ja tällä viikolla tulee 3kk täyteen. Ohhoh. Ei voi sanoa, että hyvin menee, mutta ei nyt voi sanoa, että ihan huonostikaan menisi. Ruu ei ole ontunut, jalka (oikea polvi) on ollut parempi, mutta kun se ei ole mielestäni ollut niin hyvä, että viitsisin alkaa tuolle dameja heittää, niin ei olla tehty mitään. Jälkeä tehtiin paremmin joskus elokuussa ja sitten iski dramaattisempi kausi ja syyskuu on ollut kyllä aika kurja. Henkisesti lähinnä. Tämä tekemättömyys ei sitten sovi yhtään. Pää hajoaa. Ei huvitakaan enää mikään. Kiukuttaa vaan. Asiaa ei myöskään auta joka paikassa vilisevät metsästytkuvat ja muut harrastuskuvat.




Ensimmäisen ell käynnin jälkeen tilanne hiukan parani, mutta oikea polvi oli mielestäni edelleen selvästi "huono". Polvi rahisi ja Ruu aristi edelleen, kun niveltä tutki. Meni jokunen viikko, varattiin uusi aika Tampereelle ja rauhoitettiin menoa vielä hiukan lisää. Ennen ell reissua polvi muuttui yllättäen selvästi paremmaksi. Rahina loppui lähes kokonaan ja aristukset hellitti. Mutta jumppa tökki ja se jokin muu "kolmas silmä " näki, ettei tilanne kuitenkaan ollut priima. Käytiin siis Juha-sedän luona viikko sitten.

Todettiin samat, polvi on selvästi parempi, MUTTA. Aristus mediaalisen sivusiteen alueella ja lumpion liukumisessa arkuutta. Eli, mahdollisesti mediaalisen kierukan vamma ja jotain ongelmatiikkaa polvilumpion ja reisiluun välisen nivelen rustopinnalla. Kuvia ei lähdetty enää ottamaan, kun oli niin tuoreet kuvat alla. Eikä nämä ongelmat sieltä olisi näkyneetkään. Päädyttiin laittamaan polveen PRP:tä eli Platelet Rich Plasma eli "verihiutale rikas plasma" noin niin kuin suoraan "huonosti" suomennettuna. Ruusta otettiin verta, verestä eristettiin verihiutaleet ja siitä muokattu koktaili piikitettiin polveen. Tarkoituksena saada aktivoitua kehon omat "parannus ja rakennus"-solut vaurioituneelle alueelle. Hoito on melko uusi juttu ja vasteesta ei ole tietoa. Tämä ei kuitenkaan tee mitään huonoa nivelelle ja koska polvea ei kannata lähteä availemaan isommilla operaatioilla, niin on aika simppeli valinta. Hoitoa annetaan kolmesti, eli seuraava keikka on kahden viikon sisään taas Tampereelle ja seuraava sitten selvästi myöhemmin.

Tekemättömyys saikku siis jatkuu. Onneksi sentään voidaan lenkkeillä suht normisti.





Tilanteen ollessa siis kohtalaisen sekaisin on tullut pohdittua sitä koiranpentua. Kaikkea tämä tekemättömyys saakin pohtimaan. Se ei ole ollut ajankohtainen vielä, mutta sitä on voinut pohtia ilman, että sydämeen sattuu. Asia ei ole ollut enää "ehdottomasti ei vielä". Kun entäs jos tässä ei sitten enää olekaan sitä harrastuskoiraa talossa? Meidän piti Ruun kanssa tehdä vielä vaikka ja mitä. Ei tämmöinen ollut edes vaihtoehto. Että voikin harmittaa! Yllättäen on tullut sitä toko-intoakin takaisin. Jännästi tekemättömyys saa taas uutta tuulta purjeisiin. Ja myös Ruu kaipaa tekemistä. Ajattelin aina, että sitä ei hetkauta tehdäänkö vai ei, mutta kyllä se selvästi haluaisi tehdä. Intoa ja vauhtia siis on ja ralli olisi pystyssä todella herkästi. Myös Ruu on ollut selvästi masentunut. Me molemmat ollaan.




Miten se pennun ajattelu on niin työlästä? Jos sitä on selaillut mahdollisia pentueita niin aina on tullut fiilis "ynh". En halua pentua. Mitä sitä pennun kanssa edes tekisi? Mitä niiden kanssa tehdään? Miten niitä koulutetaan? Pennun tulo tuntuu melkoiselta työmaalta. Kaikki on niin helppoa, rutinoitunutta ja yksinkertaista tällä hetkellä. 

Ja olisiko se labradori? Vai joku muu? Mikä?

Näen jatkuvasti unia. Talutan milloin mitäkin rotua ja kerran talutin suurta koiraa noutaja ihmisten jossain kokouksessa.
Viimeisimmäksi näin unta Iitusta. Se oli jollain nuorella naisella, oli ollut jo kuulemma melkein vuoden päivät ja hyvin porskutti. Minua viilsi sydämeen, että olin antanut Iitun ennen aikaisesti pois.



keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Spooky 2016 - 17.9.2017

Hiljaiseksi vetää, talo on taas niin kovin tyhjä. 



Vaikka olit outo oman tiesi kulkija, ja vaikka alku ei ihan niin helppo ollut, ehti arkemme vakiintua ja ymmärsimme toisiamme. Sinusta tuli koko ajan enemmän ja enemmän yksi meistä. 




Viimeisenä aamuna olit ensimmäistä kertaa ilman raapaisun raapaisua tai puremista halaillut, kehrännyt ja köllötellyt sängyssämme, ihan vieressä. Niin kovin tyytyväisenä ja onnellisena.

Sitten tapahtui se kohtalokas kohtaaminen auton kanssa.

Niin väärin, niin surullista.
Olisimme kyllä halunneet sinut meidän luona vielä pitää. 

Nyt saat vaeltaa metsissä ja metsästää niin paljon kuin haluat. Villinä ja vapaana synnyit, villinä ja vapaana täältä lähdit. Hyvää matkaa Spooky ja vie terveiset toisille sinne rajan toiselle puolelle.



keskiviikko 30. elokuuta 2017

Tää on ihan ok mesta

"Koht alkaa tulla vuoden päivät täyteen, kun muutin tähän nykyiseen torppaan. Alku oli vähän jännä, mut pikkuhiljaa mä kesytin noi tyypit. Ne alko ymmärtää, et meikä on villi ja vapaa ja et mikään sisäkissa-juttu ei vaan meikäläisen kanssa toimi. Nih. Aika lujana piti olla, ennen kuin ne tajus."



"Metsässä samoilu on mun juttu. Ilman sitä tuun aika äkäiseksi ja pahantuuliseksi. Mutsi kuulemma jo vähän pelkää talvea, et kui kiukkuinen mä sillon oon, kun elämä pyörii enemmän neljän seinän sisällä. Mä en siitä stressaa vielä. Sen näkee sit."



"Ne sanoo et oon vähän outo, ihme kissa. Erilainen. Otan silitykset vastaan silloin kun itse haluan. Annan kynsien puhua tarvittaessa ilman varoitusta. Tulen aina yöksi sisälle lataamaan akkuja. Olen kova, mutta pehmeä. Pyörin jossain pihan lähettyvillä, koska ilmestyn yleensä aina tosi nopeasti, kun muutkin tulee ulos. Ja mielelläni kuulemma hengailen mukana pihassa. No, nää pitää about paikkansa. On tää piha ja lähimetsä kyllä aika jees, mielelläni mä täällä puuhastelen. Faija vaan ei arvosta mun panostusta. Piha näyttää kuulemma enemmän hautausmaalta kuin pihalta." 



"Yks mun kaikkien aikojen lemppari puuhaa on tän perheen koiran kiusaaminen. Se on ihan uskomattoman hauskaa, vielä kun tuo Pöljä on niin nössökin. Buaahhhahah, tuun aina hyvällä tuulelle ja usein kuvittelen ton koiran olevan kameli tai antilooppi. Mäpä näytän teille miten tätä leikitään."

"Ensin, kyttäile sen liikkeitä ja touhuja rauhassa etäältä. Sit kun se tulee tarpeeksi lähelle, iske yllättäen kiinni! Aina, ihan aina se lähtee karkuun."



"Toinen vaihtoehto on varjostaa sitä, jäädä vaanimaan ja BUM, kohdalla hyppäät esiin, käpälöit/isket ja kiepsahdat karkuun! Niin siistii!"


"Muista nauraa katalaa-naurua pinkoessasi karkuun hyökkäyksen jälkeen."





"Sit yks tärkee seikka on hyökkäys-juoksun hallinta. Se alkaa sillai, et valitset kohteen. Ota tiukka, julma ja tappava katse. Pidä katse koko ajan kohteessa. Lähestyessäsi käännä kylkeä kohti, jolloin olet entistä pelottavampi."



"Ja kohteen luona voit hyökkäys-juoksun päätteeksi helposti tehdä erilaisia ison loikan hyökkäyksiä."




 "Täydellinen hyökkäys on silloin, kun onnistut siinä niin, ettei kohde aavista yhtään mitään. Tässä esimerkki siitä. Silloin saat viljeltyä kauhua ja sähköistettyä ilmaa. Buahahahah..."



 "Oikeastaan on vain yksi asia, jota pitää välttää ja joka voi mennä pieleen. Ja se on väärän kohteen valitseminen. Mutsi pistää lopun rallattelulle, kun osuu väärin." 


tiistai 22. elokuuta 2017

Saikkua pukkaa

Loppukesä ja syksy on meidän osaltamme taputeltu. Ei tule raato-kokeita, ei tule toko-kokeita. Hyvin alkanut kunnon kohotus tyssäsi juuri, kun se saatiin hyvälle alulle. Ei tullut kyyhkyjahtia, sorsastusta tai kanalintujen jahtaamista. Ei tullut näyttelyä, johon oltiin ilmoittauduttu. Mitäs noista. Se yksi, mikä vähän kirpaisi, on metsästyskauden väliin jääminen. Se oikeasti vähän harmittaa. Siihen olin varannut jopa lomapäiviä. Huokaus.




Ruu alkoi ontumaan reilu kaksi viikkoa sitten lauantai-iltana oikeaa takajalkaa. Ontumaa edelsi perjantaina kotinurkilla tehty uinti + haku-treenit, lauantaina matkustus Pihtiputaalle ja siellä erittäin pehmeän ranta-alueen tutkiminen ja vielä haku-treeni (josta mainittakoon, että sujui todella nihkeästi...). Ja lauantaina viimeiselle iltapissalle lähdettäessä katsoin, että nyt ei muuten liiku puhtaasti. Missään vaiheessa Ruu ei ole loukannut itseään näkyvästi, joten ontuman alkaminen oli vähän mysteeri. Ainoa mikä on "käynyt", on Jäbä Duudsonin jonkinlainen törmäys pyörällä Ruun oikealle puolelle jotain kolme viikkoa sitten. Mihin törmäys osui ei ole tiedossa. Tämä tapahtui selkäni takana, mutta johonkin osui, koska R huudahti isosti. Tosin tuo huutaa kyllä pienimmistäkin tikkujen raapaisuista. Eikä siitä siis seurannut mitään arkomista tai ontumista.

Koira lepoon. Pari päivää katseltiin ja ihmeteltiin tilannetta. Toivottiin, että se olisi vain ne voimakkaat lihaskireydet, jotka tutkimisessa kävi ilmi. Mutta kun edelleen levon jälkeen seisomaan noustessa keventää eikä laske jalkaa heti kunnolla maahan, niin ei kun nappi huuleen. Se siitä näyttelystä ainakin. Tarkempi tutkiminenkaan ei oikein selvitä mitään, kun ei arista lonkkaa, ei selkää, ei kinnertä, ei varpaita, ei ristisiteitä, ei nuljuluita. Mutta silti polvessa oli jotain, mistä en saanut kiinni kunnolla. Ja reiden ulkosyrjän lihakset todella kipeät ja arat.


Fiilistely kuva jonkun vuoden takaa...

Saatiin onneksi eläinlääkäriin aika viime viikon keskiviikolle. Reissattiin Tampereelle Juha-sedän hyppysiin. Molemmat lonkat ok, kintereet ok, varpaat rauhalliset tällä hetkellä, selkä ok. Vasen kyynärnivel napsui, mutta nivel taipui normaalilla liikeradalla ja kivuttomasti. Vasen polvi ok, mutta oikeassa polvessa jotain. Ei selkeää turvotusta tunnettavissa, mutta nivel aristi hyvin selvästi ja rahisi. Ja samat lihaskireydet kuin mitä oli jo tiedossa.

Piikki kankkuun ja unille. Päätettiin kuvata polvet, kyynärät varalta ja selkä, koska sitä ei ole hetkeen kuvailtu ja vaikka siellä ei tutkimisen perusteella olisi ollut tarvettakaan, niin oli ihan hyvä kurkistaa missä mennään, kun ikää on jo jonkin verran.

Kuvien perusteella lonkat ja selkä priimaa. Kyynärissä ei mitään ja napsuminen hävisi rauhoituksessa, joten kyse oli jänteen liikkumisesta. No sitten, polvet oli pelättyä paljon siistimmät. Mutta, oikeassa polvessa erottui nivelen sisällä turvotusta. Eli joku vamma on mahdollisesti taustalla. Nuljuluut ok, mutta hiukan kulmien terävöitymistä, joka sopii ikään. Ristisiteet tällä hetkellä ok niin tutkittaessa kuin kuvissa eikä kierukka vammastakaan näkynyt toistaiseksi merkkejä. Me on uitu todella paljon (kohotettu sitä kuntoa ja harjoiteltu vesitöitä samalla), joka todennäköisesti on kipeyttänyt reiden ulkosyrjän lihaksiston. Uidessa polvi on epävakaa, joten on mahdollista, että polven turvotuskin on rasitusperäistä. Aika näyttää.


Lisää fiilistelyä. Tämä viime vuodelta.

Nyt hoitona lääke, lepo ja jumppa. Toivomme, että se menee tällä ohitse ja että kyseessä on vain joku pieni vamma/ärsytys. Jos ei mene, siellä voi olla rappeutuva ristiside tai se kierukka vamma. Että jännän äärellä niin sanotusti.

Nyt on levätty, max 30min lenkkejä kävellen ja vähän ravaten. Lähinnä on ehkä vaan hengailtu. Muutama jäljen tynkä kokeiltu, namiruutuja syöty. Lihaksistoa huollettu. Ruu on ollut oma rauhallinen itsensä, tyytyväinen. Ei sen maailmaa tunnu hetkauttavan. Sille riittää, että hengaillaan ja ollaan yhdessä. Asuisi varmasti taskussani, jos sinne mahtuisi. Oma pää sen sijaan on hetkittäin tuntunut hajoilevan, varsinkin, kun some vilisee metsästävien noutajien kuvia. Nyyyyh...

Kaunis kiitos Eläinystäväsi Lääkäri-klinikka ja ell Juha Kallio. Nyt tiedetään, että siellä jotain on ja osataan puuttua siihen heti.


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Jälleen B-kokeessa

Viikko sitten sunnuntaina osallistuimme "oman kylän" eli Keski-Suomen Noutajakoirayhdistyksen järjestämään NOME-B kokeeseen, joka pidettiin Hankasalmella. Kerrankin niin täydellisen lyhyt kisamatka! Paikan päällä oltiin siinä hiukkasen ennen aamu kahdeksaa ja meillä oli Ruun kanssa kunnia olla aamupäiväryhmän ensimmäinen koirakko.

Tuomarina toimi Jouni Vimpeli ja koe eteni näin:

Ensin tuli hyvin yksinkertainen kaksoismarkkeeraus veteen. Ensin lensi sorsa, vene siirtyi hyvin lyhyesti oikealle ja toisena lensi lokki. Tuomarin mukaan etäisyydet 45m + 40m. Hyvin simppeli tehtävä. Heitot katseltiin vähän korkeammalta, veteen oli lyhyt ja jyrkähkö laskeutuminen. Ensimmäisen heiton pudotus näkyi vähän heikommin, kun meni hiukan puiden oksien taakse. Toinen heitto tippui suoralle linjalle eteen. Tuomarin luvalla sai lähettää ensimmäiselle noudolle.


Kaksoismarkkeeraus. Nro 1 on sorsa, nro 2 on lokki. Vene näkyy kuvan oikeassa reunassa, jonne se lipui hissuksiin pois tieltä.

Sitä olettaisi, että koira noutaisi ensin sen lokin. Sen heitto näkyi niin selkeästi, vaikka itse lintu ei vedessä "loistanutkaan" valkoisuuttaan. Ruu lähti kuitenkin uimaan näiden kahden heiton väliin ja kyllä sillä taisi olla enemmän ajatus hakea sorsa ensin. Tuuliolosuhteet olivat aika onnettomat, ja se pieni tuulenvire mikä oli, koitui kohtaloksemme. Vähän ennen sorsaa Ruu sai hajun lokista ja nouti sitten sen. Näin ollen kävi se vähän vanhanaikainen ja Ruu meni heitoissa sekaisin. Palautettuaan lokin Ruu oli lähdössä noutamaan sitä uudestaan, koska luuli hakeneensa sorsan. Vaikka lähetin Ruun noutoon vasta kun se katsoi sorsalle päin, ui Ruu tismalleen lokin pudotukselle. Tuomarin luvalla ohjasin Ruun sorsalle. Jouduin muutamaan kertaan ohjaamaan vasemmalle, sillä pieni noutaja ei heti meinannut uskoa, että vieläkö muka vasemmalle...


Seuraavaksi jatkettiin matkaa ja oli ajatus ottaa hakuruudun "kuivan maan puolelta" yksi lintu ylös. Tämä tosin jäi ajatukseksi. Oltiin edelleen tällä korkeammalla törmällä ja koira laskeutui siitä alas märkään ja tiheään heinikkoon. Tätä märkää aluetta oli jotain 10-20m ja siitä piti nousta kuivalle maalle. Ruu pyöri ensin tietenkin siinä heinikossa, mutta eteni kyllä lopulta metsän puolelle ihan reilusti. Mutta ei löytänyt sieltä mitään ja palasi takaisin heinikkoon. En muista, että säädettiinkö tässä jotain koiran ohjaamisen/auttamisen kanssa, että ohjeistiko tuomari ohjaamaan koiraa, mutta joka tapauksessa riista jäi metsään.

Märkä heinikko on tuo selkeä vihreä alue, metsään piti nousta pieni penger ylöspäin.

Sitten katsottiin yksi laukaus törmän päällä sen toiselle puolelle, jonne tuli vesiohjaus. Matkaa oli joko 58m tai 68m, en muista. Koska ykköstulos oli jo menetetty, niin annoin Ruun uida tuon pienen heinikon kohdalta, jotta sain tilaisuuden harjoitella kyseisen esteen ylittämistä ja matkan jatkamista. Olisin varmaan saanut ohjattua siitä ohikin, mutta otettiin kokeesta kaikki mahdollinen irti. Tässä tulikin ohjaukseen pieni kauneusvirhe, mutta sain Ruun jatkamaan matkaa. Se eteni tuonne heinikkoon ja heinikossa sain hienosti ohjattua vasemmalle. Luulin, että meni liikaa vasemmalle ja aloin korjaamaan, mutta samalla Ruu ilmestyikin heinikosta sorsa suussa. Minun käsitys "puskasta vähän oikealle" oli vähän eri kuin mitä todellisuus. Heti puskan oikealla puolella, olisi ollut parempi ohje. Kiva ohjaus tehtävä kuitenkin.

Vesiohjaus. Ruksin edustalla hiukan oikealla oli ohutta heinikkoa, joka ei juuri kuvassa näy. Sen läpi annoin Ruun uida, se eteni lopulta oikealle heinikkoon, josta ohjasin vasemmalle. Ruksin kohdalta jostain löytyi sorsa.

Sitten jatkettiin hakuruudulla, mutta nyt ns vesistön puolella. Eli piti uida pätkä ennen alueen alkamista. Ja alue oli iso. Ja vaikea. Jännitin hirveästi miten Ruu siellä työstää, mutta sehän työsti hyvin. Nopeasti nousi lokki alueen etuosasta keskeltä (nro1). Sitten Ruu eteni pidemmälle ja tiedättekö, se eteni tuohon isoon metsään, joka on aukean oikealla puolella. Tuli esiin lähellä aukean takaosaa ja meni takaisin metsään. Jonkin ajan päästä tupsahti sieltä esiin jokin sorsalintu suussa. Tämä herätti pientä supatusta, oli joko tyyliin kauimmaisin lintu tai jäänyt edellisen päivän voittajaluokan kokeesta. En tiedä, mutta hyväksyttiin mukaan.


Hakualueen "vesiosuus". Alue kulki about punaisten raitojen sisällä, silmän kantamattomiin niinkuin tuomari sanoi. Kun Ruu oli nämä kaksi lintua palauttanut tehtiin toinen "kuivan alueen" haku, jonka jälkeen jatkettiin vielä tässä. Ruu eteni tuon metsikön oikealle puolelle pitkälle, todella pitkälle tuota vastapuolen rantaa, oli pitkään näkymättömissä alueella, joten on todella murhe, ettei se saanut lintua sieltä ylös. Hyvää työtä kuitenkin <3

Tämän jälkeen vaihdettiin taas toiselle puolelle ja piti jälleen ottaa yksi lintu "kuivalta haku-alueelta". Lähetyspaikalta näki selvän "polun", joka oli muodostunut heinikkoon edellisen päivän kokeen seurauksena, ja joka johti suoraan metsään, mutta Ruu päätti silti etsiä heinikosta. Puuh. Ja nyt meni vähän jopa riitelyksi. Tuomarin luvalla ja ohjeistuksella avustin Ruun kuivalle maalle, ja kun se sinne meni, osui samantien linnulle ja fasaani palautui käteen. Tämä oli kyllä enemmän ohjaus kuin haku-tehtävä...

Toinen kuivan maan haku. Ruu lähti tuota "polkua" pitkin, mutta kurvasi sitten heinikkoon etsimään. Pyöri ikuisuuden tuolla vasemmalla nurkassa ja kun ei jaksettu odottaa, kutsuin ja aloin ohjaamaan metsään. 

No mutta jatkettiin vielä hakuruudun märälle puolelle. Ruu eteni sinne hyvin, eteni metsän läpi sen toiselle puolelle pitkälle ja laajalle alueelle. Upeasti minun mielestäni, en olisi arvannut, että se niin pitkälle etenisi. Oli suoranaisesti sääli, ettei Ruu saanut sieltä lintua ylös ja suorituksemme päättyi tähän.

Tuomari kehui Ruun "vesialueen" hakua ja halusi kaikesta huolimatta palkita suorituksemme. Tulosta en tiedä, mutta ei se kolmos-tulosta suurempi voi missään nimessä olla.

Oikein miellyttävä ja opettavainen koe. Oli mukavaa, kun tuomarilta sai ohjeistusta suoritukseen ja ajatukset on koiran kehittymisen/oppimisen tukemisessa. Markkeeraus ja ohjaustehtävät olivat yksinkertaisia ja helpohkoja, kun taas haku toi kokeeseen isosti haastetta. Tämä meidän näkökulmasta katsottuna. En vaan ikinä itse olisi osannut/uskaltanut näin haastavaa hakuruutua rakentaa, mutta jatkossa on uskallettava. Ja niitä alustan vaihdoksia. Niitä on nyt pystyttävä harjoittelemaan jatkoa ajatellen.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Noviisin noutajaihmisen suuria pohdintoja

Olen ollut noutajan omistaja seitsemän vuotta. Sen myötä minulle on avautunut koiraharrastus kulttuurissa täysin omanlainen maailma. En tiedä, että tiesinkö koskaan mitä tämä laji oikeasti on ja mihin olin ryhtymässä, enkä ole varma tiedänkö vieläkään. Ainakaan se ei ole helppoa, yksinkertaista ja tuosta vain tekemistä. Se on paljon vaikeampi ja monimutkaisempi kokonaisuus, jossa pitää hallita niin montaa eri asiaa. Vaikeaa ja silti niin kiehtovaa.

Joillekin noutajan kouluttaminen voi olla hyvinkin helppoa, mutta ei minulle. Alkuhan vaikutti ihmeellisen helpolta ja sujui jopa hyvin. Muistan ihmetelleeni JA ennen kaikkea ihailleeni sitä, miten niin pieni koiranpentu pystyy osaamaan niin paljon asioita niin pienenä? Ihailtavaa vaistoa, jonka se oli saanut emoltaan "maidon mukana". Nyt tiedän ja ymmärrän, että jalostuksella on iso rooli siellä taustalla, mutta yhtä suuri merkitys on sillä, että se henkilö hihnan toisessa päässä osaa ruokkia ja rohkaista tuota vaistoa oikealla tavalla eteenpäin. Ja yhtä lailla rauhoittaa sitä pursuavaa intoa. Tasapainoilu näiden välillä ei ole helppoa. Ja kun tähän soppaan sotket vielä muita lajeja, niin vaikeaa on.




Nuo koiralla olevat vaistot ovat niin vahvat, että jopa minunkaltainen aloittelija pystyy viemään pentua jollain tavalla eteenpäin. Tai ollaanpas ihan rehellisiä. Ei pystyisi. MUTTA minulla on ollut suuri onni ja etuoikeus saada osallistua uramme alkuvaiheessa hollantilaisen Tineke Antonisse-Zidjan pitämään koulutukseen sekä myöhemmin Tineken sekä Anke Bogaerts (Saksa/Hollannista) yhteiseen koulutukseen. Erityisen lämmöllä muistelen tuota Tineken ensimmäistä koulutusta, jossa olin pelkästään kuunteluoppilaana. Ja silti opin niin paljon. Nyt tuoreeltaan minulla on ollut kunnia olla osallisena englantilaisen Philippa Williamsin koulutuksessa. Kaikkien kouluttajien tyyli on kouluttaa koiraa positiivisin keinoin. Olen nähnyt toisenlaisiakin koulutustapoja ja niistä ei ole jäänyt taskuun oikein mitään eväitä.


Treenikuvia nuoruus ajoilta

Muistakaa nuo nimet! Jos teille tarjoutuu mahdollisuus osallistua, niin osallistukaa! Itse toivon, että meillekin tarjoutuisi mahdollisuus osallistua vielä uudestaan heidän koulutuksiinsa. Heidän taitonsa kouluttaa eivät rajoitu ainoastaan noutajiin. Aikaisemmat koulutukset ovat onneksi kirjoitettu ylös ja löytyvät blogista ja soveltuvat käytettäväksi varmasti myös muille metsästysroduille. 

Hyvä kasvattaja, jalostus, pentu täynnä intoa ja taitoa sekä hyvät koulutusopit. Ihan simppeliä. NOT! Sen sijaan, että veisin koiraa fiksusti eteenpäin, taisin olla enemmän perässä raahattava vankipallo. Hidaste ja este kaikelle. Olen viime aikoina pohtinut paljon omien lajieni kautta sitä, että miten paljon tokon virettä nostattava treenaaminen vaikuttaa nome puolella häiritsevästi? Ja miten paljon taas nomea varten koiran rauhoittaminen, repismisleikkien kieltäminen ym vaikuttavat toko-puolella? Voiko näitä lajeja yhdistää ja menestyä molemmissa? Kaikista tuoreimpien tilastojen mukaan en sellaista labradoria löytänyt...




Kertasin meidän nome-uraa. Alku sujui siis hämmentävän hyvin. Ruu on syntynyt v. 2010, taipparit meni läpi helposti ja pari vuotiaana v. 2012 saatiin ehkä puolivahingossa heti ensimmäisestä nome B-kokeesta ALO1. Toisesta kokeesta tuli ALO2 ja WT-kokeesta myös ALO2. Eli jotain osattiin, mutta joissain asioissa oltiin vielä keskeneräisiä taidoiltamme, mutta tuo vahinko ykkönen pakotti vaihtamaan luokkaa. Avoimen luokan kisat, joita muutaman kävin seuraamassa, vaikuttivat ihan järkyttävän vaikeilta. Meinasin pyörtyä tehtävien vaikeudesta. Ja tässä vaiheessa me jämähdettiin paikoillemme. En saanut Ruuta vietyä eteenpäin. Melkein tuntui, että välillä ainoastaan taaksepäin.



Alokasluokkaa riistakokeessa

Kuluikin sitten pari vuotta ennen seuraavaa koetta, joka oli v.2014 käyty epävirallinen joukkue WT, jossa edustimme avoimen luokan koirakkoa. Tuossa kokeessa saatiin niin kylmää kyytiä, että minä en ole toipunut siitä vieläkään. Kyllä söi naista, ja kyllä se söi koiraakin. Tiedättekö, kun rasti rastin perään et saa damia/riistaa ylös, niin lannistut henkisesti ja lopulta myös fyysisesti. Vettä satoi, oli kylmä ja odottelua riitti. Viimeisellä rastilla tuli onneksi onnistuminen, mutta Ruusta näki, ettei sillä ollut kivaa. Eikä ollut minullakaan.

Vaikka tuo joukkue WT oli meille harjoittelua ja opetusreissu, niin on se silti jäänyt vaivaamaan mieltä. Fiilis on ollut koko ajan sellainen, että ei me osata. Eikä vain fiilis, vaan ihan treeneissäkin sen näki. Ei me osata. Itsetunto on tässä lajissa isossa roolissa, varsinkin koiran, mutta varmasti myös ohjaajan. Ei liian itsevarma, ettei yhteys ohjaajaan katoa. Ei liian varovainen, koska ei selviä mistään ilman ohjaajaa. Tuo noutajapennun innokkuus sisältää valtavan moottorin tekemiseen ja kun osaat tuota moottoria käsitellä, olet pitkällä. Koulutuksella saat puhtaasti sitä mitä haluat ja jos olet epäonnistunut, voit katsoa peiliin. Jos yrität oikaista niin voin kertoa, että oikotie ei ole koskaan lyhyempi reitti tavoitteeseen.


Raato treeneissä viime kesänä

Myös noutajamaailma koki erinäisiä sääntömuutoksia tuossa hiljattain ja sen seurauksena meille tarjoutui mahdollisuus osallistua wt-kokeessa alokasluokkaan. Niinpä kuuden vuoden iästä huolimatta, jolloin kaikkien muiden koirat ovat varmaan valioita jne, me osallistuimme alokasluokkaan, josta tienattiin ykköstulos. Oli ihan järisyttävän hienoa saada paljon onnistumisia, eli paljon dameja talteen. Huomasimme, että taidot ylittävät alokasluokan ja seuraavaksi on pakko vaihtaa luokkaa. Hyvän ystävän tukemana osallistuimme samana vuona avoimeen luokkaan ensin wt-kokeessa, ja vaikka sieltä ei tulosta saatu (kun Ruu oli hyvinhyvinhyvin tuhma ja karkasi paukusta), niin huomattiin, että me osataan! Myöhemmin tienasimme 2 x AVO1 tulokset. Me osattiin avoimen-luokan tehtäviä! Herranen aika! Tämän rohkaisemana käytiin myös nomeB-kokeessa ja sielläkin me osattiin! Osattiin niin paljon, vaikka ykköseen ei ylletty. Ja B-kokeet on saaneet jatkoa tältä vuodelta kahdella onnistuneella kokeella, vaikka kakkostuloksiin on jääty. Mutta mikä fiilis! Paljon, paljon onnistuneita tehtäviä.


Avoimen luokan wt-kokeessa

Neljä vuotta meillä meni jossain alokkaan ja avoimen välimaastossa. Se on aika pitkä aika olla "omissa oloissa" ja harrastella. Nyt ollaan selvästi avoimen tasoisia. Sitä olen kovasti miettinyt, että mitä on tapahtunut? En koe, että treeneissä olisi mitään isoa muutosta ollut. Voisiko olla, että Ruu olisi vain tuossa välissä kasvanut koirana? Myöhään kypsynyt, vai miten sitä sanotaan? Vai onko ohjaaja kypsynyt? En osaa sanoa. Jokin muutos on tapahtunut ja se muutos on positiiviseen suuntaan.

Mitäs tästä eteenpäin nyt sitten? Sivusta on tullut kysymystä, että mikä siellä kokeessa on mennyt pieleen, ettei ykköstulosta B-kokeista ole irronnut. Pienestä se on ollut kiinni, mutta salaa olen ollut myös jotenkin helpottunut. Saamme jatkaa kisaamista, löytää riistoja ja onnistua. Samalla kerrytämme kokemusta ja ennen kaikkea ohjaajan taitoja. Nautimme yhteisestä tekemisestä. Tuon surkuhupaisan joukkue WT:n jälkeen on vain niin siistiä onnistua tehtävissä ja saada "pudotukset" talteen.

Tuo niin kovin himoittu ja tavoiteltu valiotitteli tämän lajin maailmasta on kai jonkinlaisena tähtäimenä/tavoitteena, että tässä harrastuksessa pysyy mielekkyys ja kehittymisen halu yllä. Minä henkilökohtaisesti olen niitä harrastajia, jotka tarvitsevat sen jonkin tavoitteen/kokeen, jotta tulee harrastettua/treenattua. Kokeet otan opiskelureissuina, joissa hyvin näkee sen mitä me osataan ja missä on vielä opittavaa. Pakkomielle se ei ole, mutta tällä hetkellä ainakin on fiilis, että meillä on vielä kehittymisen mahdollisuuksia ja treenaaminen/kisaaminen tuntuu hyvältä. Ikää Ruulla kuitenkin jo on, että koiran ehdoilla mennään.

Paljon olen oppinut, liekö yhtä paljon vielä opittavaa. Ainakin paljon pohdittavaa.