keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Takapakki

Vietettiin ihanaa lauantaipäivää 3,5 viikkoa sitten. Käytiin pellolla tekemässä loistava jälkitreeni hyvässä seurassa ja lämpimässä auringonpaisteessa. Kotona jumpattiin ja urheiltiin koko perhe pihassa, saunottiin ja illalla oli ihana köllöttää sohvalla. Ruu makasi sohvalla puoliksi sylissä ja oli niin tyytyväinen. Selasin koekalenteria raato-kokeisiin ja vierestä sain kartanlukijalta tietoa kuinka kaukana mikäkin paikkakunta sijaitsee. Voi että oli ihanaa!

Ja PUM! Viimeiselle iltapissille lähdettäessä Ruu ontuu. V**tu!!! MIKSI se ontuu?!? 
EI VOI OLLA TOTTA!


Fiilistelykuvia oikeista töistä...<3


Sellainen perus matto vetäistiin jalkojen alta fiilis. Ei kun kipulääke huuleen ja tutkimaan tilannetta tarkemmin. Ruu ontui nimenomaan oikeaa takajalkaa, sitä samaa, jota tässä nyt on yritetty laittaa kuntoon. Tarkemmassa tutkimuksessa nivelistä ei arkuutta löydy, ei polvestakaan. Lihaksista kyllä, mutta ei läheskään sellaisia, joita alunperin oli. Ontuma oli kuitenkin sen verran selkeä, että eipä ajatukset osanneet miettiä mitään muuta vaihtoehtoa kuin ristisiteiden hajoamista. Päivästä teki nimittäin erilaisen isännän ja koiran harrastama sählypeli, jota eivät ole tehneet koko tänä kuntoutmis aikana yhtään. Siinä Ruu pyrkii ottamaan pallon suuhunsa ja isäntä taas pitämään pallon hallussaan mahdollisimman pitkään. Ruu liikkuu pienellä alueella "täysiä", jolloin lihaksiin kohdistuu voimakasta kuormitusta ja niveliin kierto- ja sivuttaissuunnan liikettä. Ehtivät muutamia kertoja pelata ennen kuin ehdin väliin keskeyttämään leikin.

Ontuma helpotti nopeasti, mutta kipulääkettä annoin parin viikon ajan ihan suosiolla. Olin menossa viimeiselle kevään tuurauskeikalle (eläinfysioterapia sijaisuus) Tampereelle Eläinystäväsi Lääkäri klinikalle, joten mitä nöyrimmin pyysin, jos ell Juha Kallio ehtisi vain tutkia koiven, että tarviiko sitä tutkia tarkemmin. Tai varata operaatioaikaa samantien. Pessimisti ei pety.





Koira lähti siis keikalle mukaan ja tässä vaiheessa ontumasta oli 6 päivää aikaa. Kaunis kiitos ylimääräisestä tsekkauksesta muiden kiireiden keskellä! Tulos oli hämmentävän helpottava. Juhakaan ei löytänyt polvesta (eikä muista nivelistä) arkuutta. Polvi tuntui päinvastoin paremmalta kuin silloin kuntoutuksen alussa. On kannattanut siis jumpata ja tuikata sitä PRP:tä polveen! Arkuutta löytyi melko tarkan tutkimisen jälkeen lihaksista polven alueelta. Eli lihasperäinen ontuma, tässä vaiheessa ei ainakaan ollut mitään syytä lähteä kuvaamaan tai muuten tutkimaan tarkemmin. Huom, tässä vaiheessa. Koska pessimisti.





Jatkettiin siis kipulääkkeellä ja rauhoitetulla menolla. Jumpat on jatkuneet osittain kevennetysti, käsittelyn olen tehnyt viikoittain. Vasta nyt (tänään) annoin juosta enemmän ja heitettiin ihan pari simppeliä damia, jotta tuli siis juoksemista, vähän uimista ja kahlaamista. Kaveririehumista en sallinut. Haluan nähdä kestääkö näinkään vähää rasitusta. Kuukauden päästä olisi tyrkyllä Nome B-koetta, joihin yritän päästä mukaan. Tavoitteet ovat kyllä kaatuneet tälle(kin) kaudelle. Lähdetään hakemaan kokeesta treeniä, kokemusta, oppia ja hyvää mieltä. En jaksa uskoa ykköstulokseen. Me ei ehditä treenata tehtäviä ja vielä vähemmän kohentaa kuntoa. 

Lippu korkealla kohti seuraavaa katastrofia.


perjantai 18. toukokuuta 2018

Maissin matka maailmalla vol 5: Mite on menny?

No mutta se on moro vaan everybody! Mun seikkailujen edellisestä päivityksestä onkin aikaa. En oo paljoo joutanu alkaa raportoida kuulkaas, ku mä oon luonu uraa tuolla harrastemaailmassa. Nih, ei sieltä ehri kaikkee tulla joka välissä kertomaan.
Lyhyesti, mä siis oon edennyt aika haipakkaa rallissa ja tokossa, voittajaluokka kuulemma olis seuraava etappi molemmissa lajeissa. Muistaakseni... Olikohan se niin? Emmä tierä, neku tuntuu melkein yhdeltä ja samalta. Mulle on oikeestaan ihan sama, kuha tehrään!



Mut ny kuulkaa tuli pikku breikki tähän uran luomiseen ku Mamma järjesti itsensä johki operaatioon ja ny sillä on toinen koipi paketissa eikä siitä oo hetkeen yhtää mihkään. Hohhoijaa sanon mä. Eikä siinä ees pahimmat uutiset, vaan se kuule hylkäs meidät mun Systerin kaa tänne tätsylään!
Voitteko kuvitella!?! Herranjestas mitä toimintaa!




No se eka ilta oli vähän shokki ja kyllä meillä Systerin kaa oli aika ikävä. Mut sit heti seuraavana päivänä me molemmat oltiin iha ok, koska me ollaan tierättekö, sillai niinku, niinku korvien väli kunnossa koiria. Vois sanoo et otettiin lunkisti. Oli sillä Mammalla pitkä lista siitä, mitä ton mun Kummitätsyn pitäs tehrä mun kaa, mut eihän se oo ehtiny kyl oikeestaan yhtää mittää. Paitsi tota mustaa putkea se heilutteli pariin otteeseen. Aika tylsää hommaa mun mielestä.




Nii muute. Tänne tätilään oli vaihtunu tää katti osasto. Yhden sijasta oliki ny kaks! Ei hitto vie! Ne on ihan sata varmasti siita Ryhmä Hau sarjasta, mä oon kattonu! Katalat katit. Ei niihi voi luottaa! Tuo raitaheppu varsinki oli aika tiukkis. Se alko heti kytätä mua. Kattokaa ny vaikka! Sil oli koko ajan vähän ilkeä ilme. 




 


Se esitti niinku "rentoa ja kilttiä kissaa" ja änkesi viereen nukkuu. Nii ne katalat katit tekee! Ne huijaa! Arvatkaa vaan mite tässäki kävi...




Tän sen "kiltteyden" takana oli vaan puhtaasti ja katalasti tarkotus vallottaa mun pehmeä patja.
Mä niin tiesin tän! 



Mut toi musta katti oli kyl rehellisesti sanottuna iha ok. Kuuluukohan se niihi kataliin katteihin? Se ei ollu mulle kyllä yhtään ilkeä missään vaiheessa...hmm?




Mut tuo raita katti. Se kyl ainaski kuuluu niihi! Se tuli kuulkaa huitoo mua takapuoleen aina ku menin syömään, vaikken tehny sille mittään! Sitä mä aion pitää  jatkossa silmällä. Mua se ei hämää!




Jos noita katteja ei lasketa niin kaikki muu tääl tätilässä oli aika kohdallaan. Vaikkei me reenailtu ihmeitä niin lenkeille me kyl päästiin. Sillon tänne hoitoon tulon alussa oli lunta vielä tosi paljon ja mä sit tietenki osoitin aina paikat missä myyriä vilisee! Mä oon super hyvä kaivamaan! Mä oon niinku se Rolle siitä Ryhmä Hausta! 




Mitä syvemmän kuopan saa aikaiseksi niin oikeestaan sen hauskempaa!




Eikä oo väliä onko lunta vai ei, kaivaminen on aina yhtä kivaa! Pellolla en vaan saanu tätä hauskuutta harrastaa. Jännä juttu... En kuulemma olis enää saman värinen ku Rolle... Ai miksen muka? 




Yks päivä ku mulle iski hetkellisesti sellanen ikävyys kohtaus ni mä päätin vähän askarrella, että tulis parempi mieli.




Tätsy ei sit oikein ollu ilahtunut tästä ideasta... Vaikka mä kuulin ku se jälkikäteen totesi, että olisi leikannut ton suojuksen just tosta kohti kahtia muutenkin, ku siin oli siis reikä tullu valmiiksi kauan aikaa sitten. Mut sillo kotiin palatessaan se ei ollu ilonen ja kysyki multa, että
"Miten mulla meni mun omasta mielestä?"




Noo siitäki selvittiin ja muita ikävyys kohtauksia ei tullu. Siitä isoin kiitos näille Tätsyn Poikasille, joiden kanssa meillä oli ihan käsittämättömän hauskaa. Me ilmeteltiin yhressä oikeestaan ihan kaikkea. Oli jäätä ja sen päällä vettä. Oli veden tekemiä jäärailoja, koloja, vesiojia ja vaikka mitä! Ja niihin ku laitto lunta tai tikkuja tai ihan mitä vaan niin se oli vielä jännempää!  







Me tykätään niin paljon samoista asioista. Kepeistä, palloista, ojista, kuralammikoista, kaivamisesta, lumesta, juoksemisesta, seikkailuista ja ja ja... Huh, aina joku keksii jotain, ja se on sit niinku kaikista aina tosi hauskaa. Sillo pienenä ku oltiin, ni me tykättiin jopa ajella pikkuautoilla yhressä. 




Ku toi mun Kummitätsy ei sit oikein kerenny sen ihmeemmin ja tarkemmin reenaa meitin kaa, ni noi pojat keksi sit kokeilla sitä omasta alotteestaan. Ja voi kuulkaa miten helppoa oliki tehä ku ei tarvinnu ku mennä maahan, noutaa, istua, oottaa, noutaa, tulla luokse, seurata ja noutaa ja hakea. Ja tein miten vaan ni aina sain lelun palkaksi ja kuulu vielä "Hyyyyvä pooiika!". Olin kuulemma niin ihanan vauhdikas ja innokas. No hei, kuka ny ei pallon heitosta innostuisi??




Ja pojat halus tehhä vaan mun kaa. Yritti ne vähän ton Tätsynki kaa reenata mut eihä siitä ny mittää tullu, ku ei se oikein jaksanu innostua. 




Onkohan siitä tullu vanha tai jotain? Se oli vähän väliä ihan potslojoo nurmikolla. 




Kerran ku lähettiin taas lenksalle ni tavattiin Tätsyn tuttavia. Saatiin ton yhen Kamin kanssa hyvät hipat aikaiseksi alku jännityksen jälkeen. Kerranki joku, joka juoksee vähintääkin yhtä lujaa ku mä!




Ai että oli ihanaa juosta! Mä niiiiiiin rakastan juoksemista!






Siel lenkkipaikas oli järvi ja se vesi oli sit levinny sinne vähän mite sattuu ja sekös vasta hauskaa oli! Mua ei haitannu kastella varpaita ja oikeestaan ei haitannu, vaikka kastu iha kokonaan.






Meil oli Kamin kanssa hyvät loiskuttelut menossa ja sit toi Tätsy hyppäs yks kaks messiin ja sit sille tuli taas se ilme...




...sillä lähti totaalisesti mopo käsistä. Taas. Eikö sen pitäs olla liian vanha tämmöseen?












Ei hitto ko mul meni korviinki vettä ku se riehu nii hirveesti...




Mä päätin ottaa vähä etäisyyttä toho hullun myllyyn ja käväsin siinä rauhassa vähä uimassa ja kahlaamassa. 




Ehkä toi Tätsy ei vielä iha ikäloppu ookkaan, ku viitti moisen rallin laittaa pystyyn.




Parissa kohtaa jouduttiin vähä poseeraamaan ja se oli ihan fine, ku enimmäkseen sai mennä ja tulla miten halus. 




Tähänki kuvaa tuli Tätsy alunperin mukaa, mut se joutu sit poistuu, ku toi mun Kummitätsy ei ollu ollenkaan tyytyväinen sen poseeraukseen. Mun vierellä se näytti kuulemma iha lahnalta, jolla ei ollu kaulaa eikä ryhtiä. Ehkä se kuiteski on sitä vanhuutta?




Usein mun ei tarvi ku malttaa vaan hetkeks pysähtyä haistelujen lomassa ja vähän tsiikailla mitä etäänpänä tapahtuu ni riittää poseeraukseksi. 




Mut sit jos ei oo käskemällä käsketty olemaan ni emmä sit kovin kauaa jaksa patsastella. Kyllä se liike on se mun juttu. Nih!




Vitsit ko oli kiva lenkki. 




Pakko näyttää yks siisti juttu mitä löysin yks päivä. Tämmösen kiekon, kattokaa! Ei kuulemma ole frisbee, eikä kukaan suostunu sitä mulle heittää. Tai oikeestaan toi Kummitätsy kielsi kaikkia tekemästä sitä. Pöh!




Meitsi tykkäs tosta nii paljon, että roudasin sen kotia. Kivaa se kantaminenki oli. Ja järsiminen! Mulla on sika vahvat leuat. Syön kaikki puruluut tuplasti nopeemmin ku muut. Sit kytsin niitä toisten jämiä, tietenkin. Mamma vaan usein takavarikoi ne jämät. Oon kuulemma tarpeeks pyöreä jo. Hmph.




Mulla oli täällä tätilässä kyllä tosi hauskaa ja kivaa. En muistanu ikävöidäkään ku oli niin kivaa. 95%  touhusin, mut sit sen 5% otin välillä chillaillen. 




Mut sit kesken kaiken kivan se vauhti kostautui...




Siis vannon, kautta kiven ja kannon, että mä en tahallani aiheuttanu tätä! En ees huomannu mihin tää osui. Ku se juokseminen on niin kivaa. Ei kuulkaa Mamma eikä Kummitätsy ilahtunu. Meni kuulemma jonku pyhäpäivän loppu ihan pilalle...
Turhaa hössötystä sanon minä. Ihan hyvin ton kanssa olis vielä voitu jatkaa lenkkiä. Mut ei. Lährettiin sit käymään päivystävällä lääkärillä, joka seki oli sit samaa mieltä ku Mamma ja Kummitätsy. Kuulemma pitää tikata.




Mä olin niiiiin erimieltä! Mut eihä siinä auttanu ku tyytyä tilanteeseen. Ja taas tuo Kummitätsy kysy multa, että "Miten meni noin omasta mielestä?"
Inhottaa ku se ehkä oliki oikeessa... Mut mitään en myöntäny!




Mun huippumahtava supersiisti hoitojakso päättyi tän takia viikkoa aikaisemmin. Kummitätsy kiikutti mut kotia sopivasti heti seuraavana aamuna, ko täällä olis ollu turhan iso riski lentävälle pallolle. Yritin mä sanoo, et oisin iha nätisti, mut ei mua uskottu taaskaan. Nyt sit saikkuillaan Mamman kanssa yhdessä.

Kurjinta oli sanoa Jätkille heipat. Niitä harmitti mun tassuhaava. Ja kyllä se harmitti muaki.




Tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu. Kai se harmittaa, mut meitsi ei ainaskaan tästä isompaa murhetta tee ja eiköhän sitä pian saa taas nostaa kytkintä ja pistää kaasun pohjaan.
Terkut kaikille! Nauttikaa kesästä!