Miten se arki on mennyt taas niin kiireiseksi? Ehkä ei vaan huvita istua koneelle, kun eräs nimeltä mainitsematon on heti kiskomassa johtoja, nykimässä nettitikkua irti tai hankkiutumassa muuten vain itselleen vaarallisiin tilanteisiin. Ja syliinkään ottamalla ei asiaa ratkaista, kun kukaan ei saisi tästä tekstistä silloin mitään selvää. Nyt on harvinainen hiljainen hetki, yritän päivittää sen minkä ehdin. Monenlaista on tapahtunut ja treenattukin on, mutta aloitan ihan näistä tavallisista kuulumisista.
Iitulle kuuluu ihan hyvää, kai. Kipulääkkeitä syödään koko ajan ja seuraavaksi vaihdetaan varmasti johonkin pitkävaikutteisempaan lääkkeeseen, kun tavalliset pillerit alkaa olla loppu. Meillä meni jonkun aikaa sitten niin "hyvin" ja kun tämä outo talvi on mitä on, lunta ei enää maassa ja liukkaatkin helpotti, niin ajattelin, että kyllä me varmasti kesään päästään. Ihan leikiten. Ja kun tähän toiveikkaaseen ajatukseen ehti tuudittautua, tuli jälleen uusi kipukohtaus. Siitä on nyt pari viikkoa jo aikaa, Aki oli lähdössä työreissulle ja oli aikaisin aamulla käyttämässä koiria ulkona, mutta tuli ennen kuutta sanomaan, että Piips ei suostu pissalle. Se oli lähtenyt ulos, mutta kuistin portaiden jälkeen vinkaissut ja käynyt istumaan. Noussut kehoituksesta, mutta käynyt maahan taas makaamaan. Sisälle se oli tullut vapaaehtoisesti, mutta lysähtänyt heti ulko-oven eteen. Voi Piips, ei taas!
Nousin itse ja valvoin toisen vierellä. Silittelin sitä ja itkin, tässäkö tämä tarina nyt sitten oli? Tiedättekö, niin ahdistavaa, niin surullista. Herkkä aihe, en meinaa pystyä siitä puhumaan tai kirjoittamaan itkemättä. Mun äiti oli meillä silloin kyläilemässä ja kun mummi nousi aamulla seiskan jälkeen ylös, nousi Piips häntä vastaan, mutta kävi pian takaisin makuulle. Ajattelin kuitenkin, että tilanne ei ehkä kuitenkaan ole niin paha kuin aiemmin. Piips ei kuitenkaan vielä silloin suostunut lähtemään ulos, mutta muutaman tunnin jälkeen sain sen lähtemään pissalle ja silloin iso koira vaikutti olevan melko normaali oma itsensä.
Pääsimme tuosta kipukohtauksesta todella vähällä ja olin helpottunut, mutta samaan aikaan todella surullinen. Ajatus kesästä lakastiin taas maton alle, emme ehkä selviäkkään sinne.
Pitäisi pysyä positiivisena, mutta se on itselleni kovin vaikeaa. Vahdin Iitun liikkeitä, olemusta, jokaista huokaisua, kontrolloin sen liikkumista todella paljon ja koko ajan isoa koiraa katsoessani ajattelen, tuleeko huomista. Mietin jatkuvasti lenkillä, onko tämä sille liikaa ja onko se aamulla taas tosi kipeä? Piips on viime aikoina ollut mielestäni selvästi enemmän hellyyttä ja silityksiä vailla, hakeutuu lähelle, ihan kiinni makaamaan tai istumaan. Lenkeillä se on iloinen, mutta ei ehkä niin iloinen...en tiedä.
Raskasta ja raastavaa, koko ajan sellainen musta varjo tuossa jossain vieressä. Mutta vielä Piips tuntuu jaksavan hyvin ja pääsääntöisesti se on iloinen, joten minäkin yritän olla iloinen.
Mitäs muuta. Lumet lähti ja sitten tuli perinteinen takatalvi ja maa on taas valkoinen. En tykkää. Kissa Neiditkään eivät arvosta. Katit on voineet hyvin, Paniikki on edelleen omilla teillään. Pöljän Pikkumustan "viisaista" edesottamuksista lisää treenipostauksessa. Meissä kaksijalkaisissa käväisi mahatauti, joka oli hiihtoloman tietoinen riski, kun halusin kuitenkin Puttaalla käydä. Se reissu sitten pitkittyi, kun itse sairastuin lähtöä edeltävänä yönä eikä tauti meinannut hellittää ollenkaan. Aki tuli lopulta hakemaan meitä kotiin ja tarttui se sitten meidän perheen muihinkin osapuoliin. Pikku Hankalaniemi oli onneksi reipas sairastaja.
Eipä sen ihmeempiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti