sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Rauhallista ja tunnelmallista Joulua!

Tänään pilkahti aurinko pitkästä aikaa näkyvillä ja sen kunniaksi kaksi kolmesta nelijalkaisesta pääsi valokuvamalleiksi.

Oikein ihanaa Joulua kaikille! 


torstai 22. marraskuuta 2018

Mitä kisuille kuuluu?

Minni ja Iines ovat nyt asustelleet reilun vuoden jo meidän talossa. Aika rientää hirmuista vauhtia eteenpäin. Luulen, että kisuilla menee ihan hyvin. Ne on erittäin hauskoja, ihania ja mukavia kissoja omine omituisuuksineen. Aika vielä näyttää muuttuuko jokin käytös tai toiminta. Tässä tämän hetkisiä kuulumisia.

Minni - Musta Möykky Jolla On Silmät



Minni on kiltti ja reipas, mutta ehkä kuitenkin vähän ujo kissa. Se vaikuttaa hieman stressaavammalta tapaukselta, mutta toisaalta sille tuntuu olevan ihan sama onko esim. vieraileva koira omaa laumaa vai ei. On kuonokkain tuosta vain ja kulkee mennen tullen vaikka mahan alta. Minni pitää meteliä ja ääntä, kun sillä on asiaa ja tämä tapahtuu yleensä ruoka-aikaan tai halutessaan jotain muuta. Äärimmäisen kiltti kissa ja ei ole varmaan kertaakaan edes yrittänyt räpätä kynsillä. Ei missään tilanteessa. Ei lastenkaan kanssa.







Minni on innostunut ulkoilusta toden teolla ja pyytää useinkin päästä ulos. Nyt kun ilmat on viilentyneet selvästi ei musta kisssa tahdo ymmärtää, että se kylmyys tai märkyys ei ole hävinnyt seuraavana päivänä mihinkään. Ulkona ei siis viihdy kovin pitkään ja osaa pyytää myös sisälle. Kissat ulkoilee valjaissa ja Minni on ns. aina valmis seikkailuihin. Se lähtee enemmän kuin mielellään metsään lenkille mukaan ja retkeily sujuu melko kivasti samaan suuntaan polkua pitkin. Niin innostunut Minni on lenkkeilystä, että sille ei tahdo riittää enää mikään pikku kierros. Jos ei ole saanut tutkailla ja ihmetellä tarpeeksi, niin kotiapäin ei askel ole kovinkaan reipas...


Team Black lenkkeilee

Sängyssä Minni ei nuku edelleenkään öitä, vaan vetäytyy vaihtelevasti eri paikkoihin nukkumaan. Aamuisin saattaa tulla sänkyyn pyörimään jos alamme osoittaa heräämisen merkkejä. Tämä tapahtuu joskus hieman epätoivottuun aikaan aamuyöstä. Ruoka maistuu ja silitykset otetaan, kun sitä halutaan. Minni ei paljoa kysele vaan tunkee syliin, kun sitä haluaa. 


Kun pitää päästä syliin niin syliin myös tullaan.


Iines - Mökö Mökö Kissa



Iines on vähän jäyhä kissa, mutta on kuitenkin äärimmäisen utelias ja kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Erityisesti kaikki mihin voi mennä sisälle (pussit, laatikot ym) ovat mieleisiä. Iines on aina yleensä vastassa kun tullaan kotiin tai jos vieraita tulee. Se seurailee talossa huoneesta toiseen perässä ja sillä tavalla on koko ajan osallisena touhuihin. Ihanan seurallinen.


Tämä kori pehmoleluineen oli tuolilla. Iineksen mielestä pehmolelut joutivat muuttamaan ja Hän voi asustaa korissa.

Iines ei vaikuta aralta tai pelokkaalta, mutta on selvästi epäluuloisempi. Esimerkiksi "vieraat" koirat ovat sen mielestä vihollisia ja tuijottelee niitä paheksuvasti ja jopa vähän provosoivasti. Tuntuu, että Iines nauttii sellaisesta pienestä provosoinnista ja hakeutuu ikään kuin siihen tilanteeseen, että saa vähän näytiksi heilauttaa tassua. Luulen, että voimakkaamman "en siedä kissoja"-koiran kanssa Iines kyllä pyrkisi pakoon? Ehkä? Toivottavasti.




Iines ei oikein välitä ulkoilusta valjaista puhumattakaan. Kesällä homma oli vielä "ok", mutta kun syksyn sateet saapuivat, niin Iines totesi, että pitäkää ulkoilmanne. Iines on löhöilijä ja nautiskelija, joka on päättänyt vallata sängystä oman paikkansa allekirjoittaneen tyynyltä. Nykyisin saattaa tunkeutua niin reippaasti pään päälle, että on pakko huomauttaa asiasta. Silloin vastassa on viaton katse, joka sanoo "Mitä? Tämä on M-I-N-U-N paikka, voitko väistää?". 





Iines on hiukkasen pyöreässä kunnossa ja taitaa olla ikuisella dietillä. Pyöreys ei tunnu vähenevän, vaikka ruokaa saa hyvin rajoitetusti. Ja pulleudesta huolimatta Iines on tosi kranttu syömään ja kaikki märkäruoka tuntuu ällöttävän sitä. Ja jos on ällöttävää niin Hänen Korkeutensa ei sitä syö. Ei kelpaa keitetyt kalat tai broilerit, ei kaupan parhaatkaan märkäruuat. Ja silti olisi aina nälkä.

Iineksen bravuurina on meikäläisen sukka- ja alushousulaatikoiden avaaminen, sotkeminen ja valittujen sukkaparien kuljettaminen alakertaan. On kuljettanut Poikasten rukkasia, hanskoja ja pehmokissojakin. Joka päivä jokin aarre on kuljetettu näkyvälle paikalle.




Mutta on nämä kaksi kyllä tosi ihania kissoja. Niissä on paljon samoja piirteitä kaikista edellisistä kissoista ja sen vuoksi tuntuu, että olisi saanut jotain takaisin. <3 


keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Ku ei jaksais...

Ollaan taas saikulla. Ihan sillai snadisti ottaa tämä tilanne aivoon. Ja kun saikulle ei ole edes varsinaisesti syytä ni johan on prkl.
Kävin viikko sitten Tampereella päättämässä tämän vuoden fascia-opinnot, oltiin kolme päivää ja Ruu tietenkin mukana. Kolmena päivänä ei tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi tiistai-iltana Ruu sai treenata osaavan ohjaajan kanssa rally-tokoa sisätiloissa. Eli pientä temputtelua, joskin niin kovin kivaa Ruun mielestä. Oli ihana katsella sen intoa ja onnellisuutta. Muuten lenkkeili perussettiä, ei riehumisia yhtään. Keskiviikkona oli käynyt kahteen eri otteeseen lenkillä, joista pisin 40min. Hain koiran kotimatkalle ja kun otan sen kotipihassa autosta, Ruu kulkee todella hankalasti. Todennäköisesti könkkäsi molempia takajalkoja hetken, koska en saanut heti kiinni, että mitä jalkaa ontuu. Aikaisemmin se on ollut selkeästi se oikea takajalka. Ja seuraavana päivänä näkee selvästi, että keventää vasenta takajalkaa seistessä ja sillä ponnistaminen ravissa on vaikeaa.
Ihan v*tun kiva, että vaihteeksi vasen takajalka.


Tämä lienee vuodelta 2012

Tutkittaessa löytyy lihasarkuuksia, mutta reagoi nyt myös aikaisempaa enemmän kahden ulommaisen varpaan taivutteluun. Selkääkin arkoo, mutta ehkä se lienee sivulöydös? Ainakin kannattaa mielessä pitää. Kertaalleen olen käsitellyt, sittemmin en ole asiaa tutkinut, ainakaan vielä. Pyhä syvä ketutus päällä. Kipulääkettä on saanut muutamana päivänä ja tilanne on parempi. Jumpassa ei tasapainotyynyn kanssa pysty tekemään töitä, muut sujuu normaaliin tapaan. 

Mutta eikö me oltais nyt ansaittu jotain muuta? Ollaan tässä aikaisemmin tehty parit nome-treenit ja niissä kaikki on mennyt hyvin. Ehdin TAAS ajatella, että ehkä sittenkin voisi jotain nome-koe kuvioita miettiä ensi vuodelle. No ei sitten mietitä!!! Just nyt tuntuu siltä ettei vaan jaksa. Liian usein toistuu sama kuvio, jossa jalkojen alta vedetään matto. Montako kertaa pitää jaksaa ponnistaa ylös?

Enpä tiedä.


Nuoruutta


Ehkä on vaan hyväksyttävä ja jäätävä 8v koiran kanssa eläkkeelle? Onhan se paljon vanhempi eläkeläinen kuin Piips oli. Jotenkin vain kuvittelin meille Ruun kanssa pidemmän uran. Kun ei se ole olevinaan kuitenkaan niin raihnainen. Olisihan siellä se peltojälki ja rally. Uskaltaako ajatella, että kisoihin asti tähtäisi? Kun on edelleen epäselvää mitä kestää ja kestääkö? Kuitenkin tulee taas tilanne, että ei kestä.
So what´s the point?


K-S piirinmestaruudet 2014. Meidän eka EVL koe ja tupsahti piirinmestaruuskin.

tiistai 30. lokakuuta 2018

Syksyn kohokohta

Kaikesta epäonnesta, epäreiluudesta ja vääryydestä huolimatta pääsimme kuin pääsimmekin tänä syksynä kertaalleen lintujahtiin. Kohteena kanalinnut. Metsästysmaat Pihtiputaalla ja tukikohtana Kärväskylä ja mummola <3 

Neljä aamua ja kolme päivää käytännössä asuttiin metsässä. Mauri-myrsku riehui samaan aikaan ja se kyllä näkyi lintumäärässä varsinkin aamuisin. Hirviökärpäsiä oli jostain syystä tosi vähän, mikä oli pelkästään positiivinen asia. 

Ruu ja hänen Metsästäjänsä. Kyllä Ruu tiesi kenellä on pyssy ja ketä kannattaa vähän kattella. Ajoittain tuntui siltä, että minua ei olisi tarvittu mukana ollenkaan...

Sää ei ollut kovin suosiollinen kovan tuulen ja ehkä poikkeuksellisen lämpimän sään vuoksi. Kolmena ensimmäisenä aamuna ei tapahtunut käytännössä yhtään mitään. 


Alkuun jaksaa olla jopa skarppina...

Mutta kun ei tapahdu niin ei tapahdu.

Täydellisen hyvässä kunnossa ja iskussa Ruu ei vielä ollut. Kaikkina kolmena päivänä käveltiin kahteen eri otteeseen lenkit metsässä vaihtelevissa maastoissa. Oli ylämäkeä, alamäkeä, hakkuuta, kangasmetsää, ojia, teitä, suota, risukkoa. Matkat oli pisimmillään 4,5km ja lyhimmillään hieman alta 3km.

Ruu käveli vierelläni molemmat ensimmäisen päivän lenkeistä ja ne sujuivat hyvin. Saaliina vain yksi teeri, jonka Ruu nouti ohjauksena aukolta. Toisena päivänä päästin sen erittäin helpossa ja tasaisessa maastossa hetkeksi juoksemaan irti molempien lenkkien keskivaiheilla. Ajallisesti ei puhuta varmaan 10min suuremmasta ajasta. Tämän päivän illalla olin katsovinani levon jälkeistä kankeutta/könkkäämistä, vaikka venyttelyissä ym kaikki oli paremmin kuin hyvin. Toisen päivän saaliina yksi teeri ja naakka, jota Ruu sai kantaa ensimmäistä kertaa. Ei tuntunut valittavan, kelpasi heti kantoon. Kanalintuja kyllä nähtiin parikin kertaa, mutta oli valtavaa epäonnea ja ohiampumisia mukana.

Naakka

Mutta niin kovin tyytyväinen oli myös parempaankin saaliiseen. Ruu piti lintua mielellään suussa ja sai ottaa vaikka kuinka monta kuvaa. Ei tiputtanut alas.

Kolmantena päivänä pidin Ruun taas koko ajan vierelläni, lukuun ottamatta yhtä haavakko noutoa, jonka aikana sai juosta ja etsiä linnun. Löysi hyvin nopsaan ja palautuksessa kiinnitin huomiota siihen, että lintu oli erittäin syvällä suussa ja siitä pidettiin napakasti kiinni. Ihan kuin Ruu olisi varmistellut, että ehdin ottaa linnusta kiinni ennen kuin päästää itse irti. En huomannut könkkäämistä päivän päätteeksi.

Viimeisenä aamuna mentiin toistamiseen suolle ja nyt oli keli kohdallaan. Oli selvästi kylmempää ja ei tuullut! Nyt ei tarvinnut odotella kauaa, kun ensimmäiset linnut pölähti paikalle. Melkein kolme tuntia vierähti kuin siivillä, niin paljon oli lintuja. En ole ikinä itse saanut kokea noin tapahtuma rikasta passiaamua. Saaliiksi jäi lopulta vain kolme. Yksi pääsi karkuun ja yksi meni hukkaan. Ruu tuntui niin kovin tyytyväiseltä.


Viimeisen aamun saaliit.

Viimeisenä aamuna tuli sitä etsimistä melko paljon ja annoin Ruun tehdä työtään. Maasto oli raskas ja pehmeä ja siihen päälle vielä pari tuntinen kotimatka niin kyllä se näkyi. Ruu könkkäsi selvästi parit ensimmäiset askeleet autosta pois tullessaan, mutta sen ihmeellisempää seurausta ei tilanteesta vaikuttanut kuitenkaan tulevan. Lihaksissa normaalia enemmän kireyttä, mutta ne on saatu hoidettua pois. Jumpat sujuvat ja missään kotilenkeissä ei ole näkynyt mitään. Ei lenkillä eikä sen jälkeen. Vaikka olisi vähän spurttia ottanutkin. 

Tänään käytiin tekemässä ihan nome-treeni. Hakua, ohjausta ja markkeeraus. Ei könkkäämistä. Ajattelin, että jos nyt talvella treenataan mitä lumelta ehditään ja sitten lumen aikaan yritetään muuten sitä kuntoa kasvattaa, niin oltaisiinko ensi vuonna paremmassa kunnossa kuin nyt?

Mutta kyllä se on tämä laji, jolle Ruun sydän sykkii kaikista eniten. Eikä minullakaan ole metsässä olemista vastaan yhtään mitään. 



perjantai 7. syyskuuta 2018

Koska pessimisti

Pessimisti ei pety, vai miten se meni? Aika syvissä kuraojissa on tullut ryömittyä ja maailmaa sieltä katsoen pohdittua.

Ne lihaskireydet hoideltiin veks. Lähdettiin treenaamaan, varovaisesti, naurettavan vähäisiä juttuja. Vähän uintia ja sen sellaista. Ihan hyvin sujuikin. Raatokoe alkoi lähestyä. Elettiin heinäkuun alkupuoliskoa. Tein sitten muutamaa päivää ennen koetta vielä haku-treenin, jota ei olla tehty ikuisuuksiin. Tehtiin se yhden lammen luona, jotta sain koemaista maastoa alle. Pehmeää sammalpatjaa, suopursua, metsää. Ruu teki hommia tosi innokkaasti, mutta näkihän siitä, että alkoi aika pian puuskuttamaan huonoa kuntoa. Ihan ymmärrettävää. Mutta jatkoi homman loppuun asti tyylikkäästi. Ei oireita tässä vaiheessa.


Ruu Jkl keskustan parturikampaamo Hohdossa kesän alussa. Maailman helpoin ja kiltein koira, jota ei tarvinnut hihnassa kuljettaa parkkihallista ja keskustan läpi kampaamoon. Maailman kiltein vain tulee mukana, kuin varjo, kuin ajatus. <3

Illemmalla koira oli kyllä ihan selkeästi könkkä ja tämä vahvisti sen minkä jo tiesin, mutta optimistisella asenteella yritin vain päästä sen yli. Ei asiaa raato kokeeseen.
Ei muuta kuin peruutusviestiä matkaan. Samalla lässähti sitten koko juttu ja vajottiin hetkeksi maan alle fiiliksellä "kesä ja kausi pilalla, TAAS".

Onneksi kesä oli niin kuuma, että ei voitu tehdä muuta kuin hengailla. Asia ketutti sillä mitta kaavalla, että ei kyenny tekemään koiran kanssa oikein yhtään mitään minkään asian suhteen. Fyysinen ja ennen kaikkea henkinen notkahdus oli aika iso. Ehkä jotain käsitystä tuli saatua urheilijoiden maailmasta, että kun teet hirveästi töitä tähdätäksesi johonkin tiettyyn kisaan /kauteen ja sitten siinä kynnyksellä kompastut tai saat vatsataudin ja se oli sitten siinä. Kauden pääkisa jäisi väliin. Todella tylyä.


Ruu 8v <3

 Eli missä vika? Oikeassa polvessa oli hetken aikaa turvotusta ja lihasten kiinnitysalueilla paljon arkuuksia, mutta varsinaisesti selkeää "pahaa" ongelmaa ei oikein löytynyt. Jumpat kulki huonosti ja niissäkin näki, ettei kaikki ole kondiksessa. Kun pahin paha mieli (minulta) meni pois ja saatiin jumppiin säännöllisyyttä, alkoi ne mennä selvästi parempaan, kireydet helpottamaan ja turvotus laskemaan. Jalan käyttö parani. Kipulääkettä Ruu ei muuten saanut missään vaiheessa. Sitten pikkuhiljaa päästiin lenkeille ja rauhallisen alun jälkeen Ruu satunnaisesti juoksi ihan kunnolla saadessaan jonkin hepulin. Ei ikäviä seurauksia. Lenkit piteni, mutta ei ontumista/könkkäämistä. Mutta kuitenkaan ei kaikki ollut ihan täysin kunnossa.


Ruu viettämässä elämänsä ehdottomasti parasta syntymäpäivää kesällä. Rapsutuksia sai IHAN KOKO päivän vähintään yhdeltä käsiparilta. Ruun mielestä parasta ikinä.


Reilu puolitoista kuukautta meni ennen kuin sain aikaiseksi viedä Ruun jälleen Eläinystäväsi Lääkäri-klinikalle Juha-sedän vastaanotolle, jossa käytiin siis tasan viikko sitten. Juha(kaan) ei löytänyt polvesta (tai muualtakaan kropasta) sellaista kipua/reaktiota, että olisi halunnut polvea kuvata. Puukon alle ei missään nimessä tässä vaiheessa. Päinvastoin, polvi tuntuu edelleen paremmalta verrattuna alkuvuoteen ennen PRP pistoksia. Lihaskireyksiä oli, hieman eri paikoissa kuin edellisellä kerralla.

Syvääkin syvempi huokaus. Olisinko toivonut, että ristiside olisi ollut selkeästi rikki? Ehkä. Olenko hyvilläni, ettei jouduttu operaatioon? No olen. No mitäs nyt sitten? Hyvä kysymys.

Onko siellä alkava ristiside ongelma? Vai treenattiinko liikaa liian nopealla aikataululla ja lihakset eivät vaan pysyneet mukana kehityksessä?
Faktaa on se, että polvessa on ollut vamma, jota on hoidettu ja joka on myös tällä hetkellä parempi. Mutta koska siellä on ollut se vamma, ei voida sanoa, ettei polvi vaivaisi ollenkaan tai että siitä ei joku päivä ristiside menisi rikki. Näinhän se on ihmispuolellakin. Vahvistavat harjoitteet, hyvä lihashuolto ja lihaskunto. Niillä mennään.


Arkistosta useamman kesän takaa.


Samalla reissulla viivyttiin viikonloppu Marikan luona ja sunnuntaina ennen kotiinlähtöä tehtiin pitkästä aikaa treeniä riistalla. Voi kun Ruu oli niin onnellinen. Tämä on ylivoimaisesti sitä kaikkein mieluisinta työtä. Ruu teki yhden linjamarkkeerauksen, hieman lyhennetyllä matkalla. Oli kerrassaan upea suoritus. Sitten häiriö-markkeeraus, joka jäi muistiin ja tehtiin ensin ohjaus. Ohjaus oli hyvän alun jälkeen Ruun omatoiminen riistalle hakeutuminen, mutta noh, rusakko tuli talteen. Ja muistimarkkeerauskin löytyi suoraviivaisesti (matka oli lyhyt, mutta lintu pusikkojen takana/seassa). Tauon jälkeen sai vielä kerran etsiä rusakon jäljen päästä ja näyttää nuorelle polvelle, miten sitä pupua kannetaan. Hyvät lämmittelyt, jäähdyttelyt. Oli niin kivaa <3.

Hetki huilausta ja kotimatkalle. Muutamia kertoja vaihtoi automatkalla asentoa, joka on jokseenkin hieman poikkeavaa. Kotona oli selvästi könkkä autosta noustessa, mutta vertyi nopsaan. Illemmalla näin kertaalleen, ettei laminaatin päältä noustessa ponnistanut oikealla takajalalla ylös. Tämän jälkeen mitään oireita ei ole näkynyt. Vielä. (Koska pessimisti.)


Pari syksyä sitten passissa.

Niin että vähän mysteeriä on tämä elämä tällä hetkellä. Ruu on omasta mielestään hyvässä kunnossa. Se on iloinen, haluaisi tehdä, juosta, tulla ja mennä. Ja se kaikkea melkeimpä tekeekin, paitsi ei treenaa raato-kokeisiin tällä hetkellä eikä juokse ylettömän paljon kavereiden kanssa.

Mutta kun siellä ei vielä (koska pessimisti) ole ristiside rikki, liikutaan ja touhutaan niin paljon kuin jalka kestää. Saatiin hiljattain kutsu kanalintujahtiin kuun loppuun, niin mennään. Passissa olo tuskin on pahasta (en usko kymmenien lintujen saaliiseen) ja kuljetaan metsässä vähän rauhallisemmin sen mukaan miltä näyttää. Ehkäpä nyt on vain hyväksyttävä se, että koira on 8v ja sillä on vamma, joka seuraa sitä loppuun asti. Niin kuin oli Iitullakin. Ajatus vaan tuntuu jostain syystä Ruun kohdalla hassummalta, epätodellisemmalta. 
Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.


Nuorena ja terveenä. Fiilistelyä tulevaan...

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Takapakki

Vietettiin ihanaa lauantaipäivää 3,5 viikkoa sitten. Käytiin pellolla tekemässä loistava jälkitreeni hyvässä seurassa ja lämpimässä auringonpaisteessa. Kotona jumpattiin ja urheiltiin koko perhe pihassa, saunottiin ja illalla oli ihana köllöttää sohvalla. Ruu makasi sohvalla puoliksi sylissä ja oli niin tyytyväinen. Selasin koekalenteria raato-kokeisiin ja vierestä sain kartanlukijalta tietoa kuinka kaukana mikäkin paikkakunta sijaitsee. Voi että oli ihanaa!

Ja PUM! Viimeiselle iltapissille lähdettäessä Ruu ontuu. V**tu!!! MIKSI se ontuu?!? 
EI VOI OLLA TOTTA!


Fiilistelykuvia oikeista töistä...<3


Sellainen perus matto vetäistiin jalkojen alta fiilis. Ei kun kipulääke huuleen ja tutkimaan tilannetta tarkemmin. Ruu ontui nimenomaan oikeaa takajalkaa, sitä samaa, jota tässä nyt on yritetty laittaa kuntoon. Tarkemmassa tutkimuksessa nivelistä ei arkuutta löydy, ei polvestakaan. Lihaksista kyllä, mutta ei läheskään sellaisia, joita alunperin oli. Ontuma oli kuitenkin sen verran selkeä, että eipä ajatukset osanneet miettiä mitään muuta vaihtoehtoa kuin ristisiteiden hajoamista. Päivästä teki nimittäin erilaisen isännän ja koiran harrastama sählypeli, jota eivät ole tehneet koko tänä kuntoutmis aikana yhtään. Siinä Ruu pyrkii ottamaan pallon suuhunsa ja isäntä taas pitämään pallon hallussaan mahdollisimman pitkään. Ruu liikkuu pienellä alueella "täysiä", jolloin lihaksiin kohdistuu voimakasta kuormitusta ja niveliin kierto- ja sivuttaissuunnan liikettä. Ehtivät muutamia kertoja pelata ennen kuin ehdin väliin keskeyttämään leikin.

Ontuma helpotti nopeasti, mutta kipulääkettä annoin parin viikon ajan ihan suosiolla. Olin menossa viimeiselle kevään tuurauskeikalle (eläinfysioterapia sijaisuus) Tampereelle Eläinystäväsi Lääkäri klinikalle, joten mitä nöyrimmin pyysin, jos ell Juha Kallio ehtisi vain tutkia koiven, että tarviiko sitä tutkia tarkemmin. Tai varata operaatioaikaa samantien. Pessimisti ei pety.





Koira lähti siis keikalle mukaan ja tässä vaiheessa ontumasta oli 6 päivää aikaa. Kaunis kiitos ylimääräisestä tsekkauksesta muiden kiireiden keskellä! Tulos oli hämmentävän helpottava. Juhakaan ei löytänyt polvesta (eikä muista nivelistä) arkuutta. Polvi tuntui päinvastoin paremmalta kuin silloin kuntoutuksen alussa. On kannattanut siis jumpata ja tuikata sitä PRP:tä polveen! Arkuutta löytyi melko tarkan tutkimisen jälkeen lihaksista polven alueelta. Eli lihasperäinen ontuma, tässä vaiheessa ei ainakaan ollut mitään syytä lähteä kuvaamaan tai muuten tutkimaan tarkemmin. Huom, tässä vaiheessa. Koska pessimisti.





Jatkettiin siis kipulääkkeellä ja rauhoitetulla menolla. Jumpat on jatkuneet osittain kevennetysti, käsittelyn olen tehnyt viikoittain. Vasta nyt (tänään) annoin juosta enemmän ja heitettiin ihan pari simppeliä damia, jotta tuli siis juoksemista, vähän uimista ja kahlaamista. Kaveririehumista en sallinut. Haluan nähdä kestääkö näinkään vähää rasitusta. Kuukauden päästä olisi tyrkyllä Nome B-koetta, joihin yritän päästä mukaan. Tavoitteet ovat kyllä kaatuneet tälle(kin) kaudelle. Lähdetään hakemaan kokeesta treeniä, kokemusta, oppia ja hyvää mieltä. En jaksa uskoa ykköstulokseen. Me ei ehditä treenata tehtäviä ja vielä vähemmän kohentaa kuntoa. 

Lippu korkealla kohti seuraavaa katastrofia.


perjantai 18. toukokuuta 2018

Maissin matka maailmalla vol 5: Mite on menny?

No mutta se on moro vaan everybody! Mun seikkailujen edellisestä päivityksestä onkin aikaa. En oo paljoo joutanu alkaa raportoida kuulkaas, ku mä oon luonu uraa tuolla harrastemaailmassa. Nih, ei sieltä ehri kaikkee tulla joka välissä kertomaan.
Lyhyesti, mä siis oon edennyt aika haipakkaa rallissa ja tokossa, voittajaluokka kuulemma olis seuraava etappi molemmissa lajeissa. Muistaakseni... Olikohan se niin? Emmä tierä, neku tuntuu melkein yhdeltä ja samalta. Mulle on oikeestaan ihan sama, kuha tehrään!



Mut ny kuulkaa tuli pikku breikki tähän uran luomiseen ku Mamma järjesti itsensä johki operaatioon ja ny sillä on toinen koipi paketissa eikä siitä oo hetkeen yhtää mihkään. Hohhoijaa sanon mä. Eikä siinä ees pahimmat uutiset, vaan se kuule hylkäs meidät mun Systerin kaa tänne tätsylään!
Voitteko kuvitella!?! Herranjestas mitä toimintaa!




No se eka ilta oli vähän shokki ja kyllä meillä Systerin kaa oli aika ikävä. Mut sit heti seuraavana päivänä me molemmat oltiin iha ok, koska me ollaan tierättekö, sillai niinku, niinku korvien väli kunnossa koiria. Vois sanoo et otettiin lunkisti. Oli sillä Mammalla pitkä lista siitä, mitä ton mun Kummitätsyn pitäs tehrä mun kaa, mut eihän se oo ehtiny kyl oikeestaan yhtää mittää. Paitsi tota mustaa putkea se heilutteli pariin otteeseen. Aika tylsää hommaa mun mielestä.




Nii muute. Tänne tätilään oli vaihtunu tää katti osasto. Yhden sijasta oliki ny kaks! Ei hitto vie! Ne on ihan sata varmasti siita Ryhmä Hau sarjasta, mä oon kattonu! Katalat katit. Ei niihi voi luottaa! Tuo raitaheppu varsinki oli aika tiukkis. Se alko heti kytätä mua. Kattokaa ny vaikka! Sil oli koko ajan vähän ilkeä ilme. 




 


Se esitti niinku "rentoa ja kilttiä kissaa" ja änkesi viereen nukkuu. Nii ne katalat katit tekee! Ne huijaa! Arvatkaa vaan mite tässäki kävi...




Tän sen "kiltteyden" takana oli vaan puhtaasti ja katalasti tarkotus vallottaa mun pehmeä patja.
Mä niin tiesin tän! 



Mut toi musta katti oli kyl rehellisesti sanottuna iha ok. Kuuluukohan se niihi kataliin katteihin? Se ei ollu mulle kyllä yhtään ilkeä missään vaiheessa...hmm?




Mut tuo raita katti. Se kyl ainaski kuuluu niihi! Se tuli kuulkaa huitoo mua takapuoleen aina ku menin syömään, vaikken tehny sille mittään! Sitä mä aion pitää  jatkossa silmällä. Mua se ei hämää!




Jos noita katteja ei lasketa niin kaikki muu tääl tätilässä oli aika kohdallaan. Vaikkei me reenailtu ihmeitä niin lenkeille me kyl päästiin. Sillon tänne hoitoon tulon alussa oli lunta vielä tosi paljon ja mä sit tietenki osoitin aina paikat missä myyriä vilisee! Mä oon super hyvä kaivamaan! Mä oon niinku se Rolle siitä Ryhmä Hausta! 




Mitä syvemmän kuopan saa aikaiseksi niin oikeestaan sen hauskempaa!




Eikä oo väliä onko lunta vai ei, kaivaminen on aina yhtä kivaa! Pellolla en vaan saanu tätä hauskuutta harrastaa. Jännä juttu... En kuulemma olis enää saman värinen ku Rolle... Ai miksen muka? 




Yks päivä ku mulle iski hetkellisesti sellanen ikävyys kohtaus ni mä päätin vähän askarrella, että tulis parempi mieli.




Tätsy ei sit oikein ollu ilahtunut tästä ideasta... Vaikka mä kuulin ku se jälkikäteen totesi, että olisi leikannut ton suojuksen just tosta kohti kahtia muutenkin, ku siin oli siis reikä tullu valmiiksi kauan aikaa sitten. Mut sillo kotiin palatessaan se ei ollu ilonen ja kysyki multa, että
"Miten mulla meni mun omasta mielestä?"




Noo siitäki selvittiin ja muita ikävyys kohtauksia ei tullu. Siitä isoin kiitos näille Tätsyn Poikasille, joiden kanssa meillä oli ihan käsittämättömän hauskaa. Me ilmeteltiin yhressä oikeestaan ihan kaikkea. Oli jäätä ja sen päällä vettä. Oli veden tekemiä jäärailoja, koloja, vesiojia ja vaikka mitä! Ja niihin ku laitto lunta tai tikkuja tai ihan mitä vaan niin se oli vielä jännempää!  







Me tykätään niin paljon samoista asioista. Kepeistä, palloista, ojista, kuralammikoista, kaivamisesta, lumesta, juoksemisesta, seikkailuista ja ja ja... Huh, aina joku keksii jotain, ja se on sit niinku kaikista aina tosi hauskaa. Sillo pienenä ku oltiin, ni me tykättiin jopa ajella pikkuautoilla yhressä. 




Ku toi mun Kummitätsy ei sit oikein kerenny sen ihmeemmin ja tarkemmin reenaa meitin kaa, ni noi pojat keksi sit kokeilla sitä omasta alotteestaan. Ja voi kuulkaa miten helppoa oliki tehä ku ei tarvinnu ku mennä maahan, noutaa, istua, oottaa, noutaa, tulla luokse, seurata ja noutaa ja hakea. Ja tein miten vaan ni aina sain lelun palkaksi ja kuulu vielä "Hyyyyvä pooiika!". Olin kuulemma niin ihanan vauhdikas ja innokas. No hei, kuka ny ei pallon heitosta innostuisi??




Ja pojat halus tehhä vaan mun kaa. Yritti ne vähän ton Tätsynki kaa reenata mut eihä siitä ny mittää tullu, ku ei se oikein jaksanu innostua. 




Onkohan siitä tullu vanha tai jotain? Se oli vähän väliä ihan potslojoo nurmikolla. 




Kerran ku lähettiin taas lenksalle ni tavattiin Tätsyn tuttavia. Saatiin ton yhen Kamin kanssa hyvät hipat aikaiseksi alku jännityksen jälkeen. Kerranki joku, joka juoksee vähintääkin yhtä lujaa ku mä!




Ai että oli ihanaa juosta! Mä niiiiiiin rakastan juoksemista!






Siel lenkkipaikas oli järvi ja se vesi oli sit levinny sinne vähän mite sattuu ja sekös vasta hauskaa oli! Mua ei haitannu kastella varpaita ja oikeestaan ei haitannu, vaikka kastu iha kokonaan.






Meil oli Kamin kanssa hyvät loiskuttelut menossa ja sit toi Tätsy hyppäs yks kaks messiin ja sit sille tuli taas se ilme...




...sillä lähti totaalisesti mopo käsistä. Taas. Eikö sen pitäs olla liian vanha tämmöseen?












Ei hitto ko mul meni korviinki vettä ku se riehu nii hirveesti...




Mä päätin ottaa vähä etäisyyttä toho hullun myllyyn ja käväsin siinä rauhassa vähä uimassa ja kahlaamassa. 




Ehkä toi Tätsy ei vielä iha ikäloppu ookkaan, ku viitti moisen rallin laittaa pystyyn.




Parissa kohtaa jouduttiin vähä poseeraamaan ja se oli ihan fine, ku enimmäkseen sai mennä ja tulla miten halus. 




Tähänki kuvaa tuli Tätsy alunperin mukaa, mut se joutu sit poistuu, ku toi mun Kummitätsy ei ollu ollenkaan tyytyväinen sen poseeraukseen. Mun vierellä se näytti kuulemma iha lahnalta, jolla ei ollu kaulaa eikä ryhtiä. Ehkä se kuiteski on sitä vanhuutta?




Usein mun ei tarvi ku malttaa vaan hetkeks pysähtyä haistelujen lomassa ja vähän tsiikailla mitä etäänpänä tapahtuu ni riittää poseeraukseksi. 




Mut sit jos ei oo käskemällä käsketty olemaan ni emmä sit kovin kauaa jaksa patsastella. Kyllä se liike on se mun juttu. Nih!




Vitsit ko oli kiva lenkki. 




Pakko näyttää yks siisti juttu mitä löysin yks päivä. Tämmösen kiekon, kattokaa! Ei kuulemma ole frisbee, eikä kukaan suostunu sitä mulle heittää. Tai oikeestaan toi Kummitätsy kielsi kaikkia tekemästä sitä. Pöh!




Meitsi tykkäs tosta nii paljon, että roudasin sen kotia. Kivaa se kantaminenki oli. Ja järsiminen! Mulla on sika vahvat leuat. Syön kaikki puruluut tuplasti nopeemmin ku muut. Sit kytsin niitä toisten jämiä, tietenkin. Mamma vaan usein takavarikoi ne jämät. Oon kuulemma tarpeeks pyöreä jo. Hmph.




Mulla oli täällä tätilässä kyllä tosi hauskaa ja kivaa. En muistanu ikävöidäkään ku oli niin kivaa. 95%  touhusin, mut sit sen 5% otin välillä chillaillen. 




Mut sit kesken kaiken kivan se vauhti kostautui...




Siis vannon, kautta kiven ja kannon, että mä en tahallani aiheuttanu tätä! En ees huomannu mihin tää osui. Ku se juokseminen on niin kivaa. Ei kuulkaa Mamma eikä Kummitätsy ilahtunu. Meni kuulemma jonku pyhäpäivän loppu ihan pilalle...
Turhaa hössötystä sanon minä. Ihan hyvin ton kanssa olis vielä voitu jatkaa lenkkiä. Mut ei. Lährettiin sit käymään päivystävällä lääkärillä, joka seki oli sit samaa mieltä ku Mamma ja Kummitätsy. Kuulemma pitää tikata.




Mä olin niiiiin erimieltä! Mut eihä siinä auttanu ku tyytyä tilanteeseen. Ja taas tuo Kummitätsy kysy multa, että "Miten meni noin omasta mielestä?"
Inhottaa ku se ehkä oliki oikeessa... Mut mitään en myöntäny!




Mun huippumahtava supersiisti hoitojakso päättyi tän takia viikkoa aikaisemmin. Kummitätsy kiikutti mut kotia sopivasti heti seuraavana aamuna, ko täällä olis ollu turhan iso riski lentävälle pallolle. Yritin mä sanoo, et oisin iha nätisti, mut ei mua uskottu taaskaan. Nyt sit saikkuillaan Mamman kanssa yhdessä.

Kurjinta oli sanoa Jätkille heipat. Niitä harmitti mun tassuhaava. Ja kyllä se harmitti muaki.




Tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu. Kai se harmittaa, mut meitsi ei ainaskaan tästä isompaa murhetta tee ja eiköhän sitä pian saa taas nostaa kytkintä ja pistää kaasun pohjaan.
Terkut kaikille! Nauttikaa kesästä!