sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Kevään mörkö saapui

Näin pitkälle päästiin ennen kuin se kevään peikko iski. Piips ontuu.

Venytysten ja muun huollon yhteydessä olen pannut merkille, että etuosa on normaalia kuormittuneempi. Ei yllättävää sinänsä, kun joutuuhan se tähän vuodenaikaan tosi koville. Olen kyllä ihmetellyt ja ollut positiivisesti yllättynyt, ettei muita oireita ole vielä ilmaantunut. Ei olisi pitänyt ihmetellä. Toissapäivänä huomasin miten ulkoilun jälkeen hetken lepäiltyään Piips ontui todella voimakkaasti oikeaa takajalkaansa. Hemmetin kevät, liukkaus ja nivelrikko.

Nyt on sitten toimenpiteinä rajoitettu ulkoilua aika voimakkaasti ja vältetty liukkaalla kulkemista. Pihaleikit on siis kiellettyjä ja on käyty vain tiellä käppäilemässä. Se tuntuu auttaneen sillä ontuminen on onneksi vähentynyt selvästi. Mutta kun käydään metsässä tarpeilla ja sinne päästäksemme pitää ylittää muutaman metrin levyinen peilijää, meinaa ison koiran takaosa livetä alta kokonaan. Ei takapää pidä, kun ei siellä ole lihaksia tukemassa. Havainnollistuu miten heikossa kunnossa Iitun takaosa on, vaikka silmämääräisesti on liikkunutkin "kauniisti".

Voi Piips. Huoli on suuri, mutta kun koira kaikesta huolimatta tuntuu pursuilevan iloisuutta ja positiivisuutta, en halua jäädä murehtimaan. Asenteella, sillä mennään.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Fiilis on vielä hukassa

Pikku-mustan kanssa on viritelty treenikuvioita taas käyntiin aktiivisemmin, mutta tokon osalta jokin tuntuisi hiertävän vastaan. Treeneissä on ollut "ihan kivaa", mutta se jokin tuntuu puuttuvan. Se fiilis.

Voi olla, että ongelma on pelkästään oman pään sisällä. Harmittaa keväinen liukkaus, röpelöinen hanki (joka ei aina kanna) ja se, ettei pääse kunnolla lenkkeilemään. Murehdin paljon ison koiran tilannetta ja liukkautta, selviääkö se tämän ajan yli? Treenikortti lämpimään halliin on olemassa, mutta ei ole ihan yksinkertaista pakata autoon koiria, treenikamoja, aktiivista tenavaa ja kaukalossa nukkuvaa vauvaa omine rekvisiittoineen ja varusteineen. Sitä pohtii paljon etukäteen, että onko hallilla paljon porukkaa, joutuuko kauan odottamaan, miten odotusaikana handlaan ja holhoan joukkuettani, miten saan lämmiteltyä koirani, ehditäänkö treenata ollenkaan jne. Kyllähän nuo syö sitä treeni-intoa, kun takaraivossa jyskyttää koko ajan kellon kulkeminen ja kiire. Lohduttavaa ajatella, että fiilis olisi näistä asioista kiinni eikä siitä, että koiralla ei olisi kivaa.

Ei ole helppoa olla kahden lapsen äiti ja yrittää samalla treenata aktiivisesti ja tavoitteellisesti. Mutta en valita. Vauhtipoika on vieläkin suhteellisen kiltti ja hankalamman vauvan kanssa en treenaisi varmasti yhtään. Ja joku varmasti kykenee leppoisampaan harrastamiseen tuplasti isomman lapsikatraan kanssa ja ihmettelee mitä tämmöinen mamma oikein kitisee kahdesta lapsesta. En kitise, olen maailman onnellisin lapsistani. Mutta joudun opettelemaan tämän joukkion pyörittämistä ja hakemaan siihen balanssia. Kyllä se varmasti siitä.

Tulipas erilaista "treeni" pohdintaa. Mutta nyt jo on parempi mieli. Ja kuun lopussa pääsemme taas Oilin koulutukseen, ihan mahtavaa!

Hyvää mieltä on tuonut myös meidän pienet nomeilumme. Piiiitkästä aikaa. Ruu on ollut niin onnellinen näistä hommista ja koiran into tuo paljon mielihyvää myös minulle. Metsä on muutamilta alueilta täysin sulanutta, joten olen tehnyt aika paljon hakuruutuja. Tasoltaan maksimissaan alokasluokkaa. Samalla tasolla on olleet myös markkeeraukset ja ohjaukset. Ruu on työskennellyt tosi hienosti, vaikka välillä pientä haparointia on ollut ilmassa. Tavoitteena onkin tehdä nomea hyvällä mielellä ilman sen ihmeempiä tavoitteita ja paineita.

Ja tähän mennessä olen onnistunut hukkaamaan vain yhden damin. Joten jos meilläpäin joku metsästä löytää vihreän ison damin, se on meidän. :)