torstai 5. kesäkuuta 2014

Epätoivoa



Ei puhettakaan, että osallistuisimme SNJ:n tokomestaruus kokeeseen heinäkuun alussa. Sen olin miettinyt tavoitteeksi, mutta ei vaan pysty. Niin ja olinhan suunnitellut, että mentäisiin ihan tokon SM-kisoihinkin. Mutta ei ole löytynyt vielä tarpeeksi viisautta Pikkumustan korvien väliin. Taistelemme edelleen ruutu-liikkeen kanssa. Olen sitä paikkaa treenannut sen tarjoamisen kautta ja innostuin jo, että se olisi toiminut, mutta täytyy todeta, ettei se mikään oikotie onneen ole ollut. Ehkä kuitenkin edistystä on tullut, mutta että heinäkuun alkuun kisavalmiiksi, ehei.

Ja onhan meillä vaikka mitä treenattavaa vielä. Vähän laiskasti olen jaksanut lähteä muualle kuin tuohon kotipihaan. Ehkä sen takia, että jos ruutu ei toimi kotipihassa, se ei toimi muuallakaan. Iltaruoka on aika kova juttu ja sen saamiseksi Ruu kyllä haluaa yrittää tehdä hommat nopeasti ja tehokkaasti. Jopa niin nopeasti, että tunnarissakin se oma ei vaan ehtinyt jäädä hampaiden väliin, kun se lähti jo mukamas palauttamaan sitä. Tuli melkein luokse ennen kuin hoksasi, että jotain jäi. Kävi sen sitten hakemassa oma-alotteisesti, sentään. Luoksarin stopitkin oli kuin nopeimpien bortsujen tekemät, ilmeisesti ruoka on vakava asia ja otettava tosissaan. =D

Tokoa vielä treenaa ja se on jopa kivaakin, mutta se nome. Oikeesti, mua ei vaan ole luotu sitä treenaamaan. Nyt jos koskaan tuntuu siltä, että heitän hanskat tiskiin. Kun en osaa niin en osaa. Linjat vielä menee, tosin jouduin parissa edellisissä treeneissä huomauttamaan ihan tosissani siitä, että sitä pilliä kuunnellaan. Wt-kokeen aiheuttama epävarmuus ja uskon puute on selvästi näkynyt pillikuuliaisuudessa. Mutta tuntuu kuitenkin siltä, että tilanne ei ole ollenkaan toivoton. Pienellä muistuttelulla alkoi kyllä tosi kivasti kuuntelemaan.

Mutta ne markkeeraukset. Voi elämä sentään. En jaksa niistä edes volista, oon niin epätoivoinen niiden kanssa. Valkoiset damit tuo markkeeraa aika hyvin. Viime sunnuntaina tein todella pitkällä matkalla ja ei jäänyt vajaaksi markkeeraukset ollenkaan. Eka oli varmaan jotain huolimattomuutta, mutta parit seuraavat löytyi hyvin ja tarkasti. Mutta vihreiden damien kanssa ei edetä mihinkään. Niiden kanssa on uskomattoman isoa kaasujalkaa ja laajaa hakua ja ajaudutaan suurin piirtein toiselle puolelle peltoa etsimään niitä. 

Ja tuntuu, että yleinen linjaus Ruun kanssa on muutenkin sellainen, että yhtään taukoa ei saisi tulla. Olet viikon tekemättä jotain asiaa niin pitäisi aloittaa täysin nollasta, ihan alusta. Eihän se voi mennä niin? Eikö asioiden pitäisi jollain tavalla jäädä muistiin ja kehityksen edetä edes millimetrin eteenpäin? Väsyttää, kun tuntuu siltä, että aina pitäisi aloittaa maailman helpoimmasta harjoituksesta, jotta saisimme jotain aikaiseksi. Jos sitä pitää joka päivä suurella työllä treenata viisi tuntia pellolla ja mettässä, että pääsisi joskus johonkin kokeisiin, niin antaa todellakin muiden kisata. Omassa elämäntilassa ei ole mitään mahdollisuuksia moiseen treenimäärään, ei mitenkään. Kannattaako sitä sitten ylipäänsä tähdätä yhtään mihinkään, kun ei edetä niin ei edetä. Ja ainahan se on ohjaajassa vika. Oikeesti, niin masentavaa.

Kyynpuremia, reissaamista ja kiirettä



Näistä asioista on pari edellistä viikkoa koostunut ja pitänyt meidän jengin liikkeellä ja poissa tietokoneelta. Allekirjoittanut on aloittanut työt ja hyvin on mennyt, niin minulla kuin hoidossakin. =) Teen vähän lyhyempää päivää niin sekin auttaa nyt alkuun. Lisäksi meillä mummot katsovat nämä ekat viikot ja sitten kesäkuussa Aki jää lopuille isyysvapaille ja sitten ollaan lomilla, niin varsinainen hoito alkaa vasta elokuusta.

Voinette arvata kenet sain kiikuttaa päivystykseen pari viikkoa sitten ja totta kai vieläpä sunnuntaina, Hänen Ylhäisyytensä Neiti Näpsän. Itse olin noutajan kanssa pellolla treenaamassa nomea, olin juuri ehtinyt ripotella targetit ja damit pitkin peltoa kun Aki soittaa, että Miuku tuli juuri pihaan vasen etutassu kaksinkertaisen kokoisena. Käskin teljetä kissan sisälle ja lähdin tulemaan samantien takaisin. Totesin, että damien poimiminen talteen veisi jonkin verran aikaa, joten päätin jättää kamat peltoon ja hakea ne sieltä myöhemmin. Treeniliivinkin heitin matkalta metsään odottamaan, sillä oli kohtuullisen raskasta juosta hölskyvien damien kanssa lämpimässä säässä. Hiki virtasi, mutta olin melko nopeasti kotona.

Vasen etutassu oli siis kaksinkertainen ja Miuku oli selvästi kipeä. Ei antanut tassua oikein tutkia ja valitti kivusta. Nopeasti katsottuna en löytänyt puremajälkiä, mutta epäily kyyn puremalle oli vahva, sillä tassu oli niin turvoksissa. Kissa boxiin ja autonnokka kohti päivystystä. Onneksi se tällä kertaa on kuitenkin Jyväskylässä, viimeksi saimme ajella Karstulaan asti päivystys asioissa.

Klinikalla jouduttiin odottamaan vähän aikaa ennen kuin meidät otettiin vastaan. Eläinlääkäriä odotellessani tarkastelin tassua tarkemmin ja löysin toisesta keskimmäisen varpaan kärjestä verisen pistokohdan. Eli kyy se on ollut. Miukulle laitettiin tippa, mutta neste falskasi ihon alle suonen sijasta, joten ell päätyi sitten pistämään kaikki nesteet niskaan ihon alle. Päälle kipulääkettä ja päästiin kotiin. Illan Näpsä murjotti kissaboxissa vapaaehtoisesti ja aamulla se oli sitä mieltä, että hän lähtee baanalle. No ei lähtenyt, pääsi kyllä minun, vaunujen ja koirien kanssa lenkille aamulla. Tuli nähtyä sekin päivä, kun koirat juoksee vapaana ja kissa on mukana fleksissä. =D Kyllä Miukua otti päähän ja suurimman osan lenkkiä se harasi väärään suuntaan. Iltaan mennessä turvotus oli jo asettunut eikä kissa vaikuttanut enää yhtään kipeältä ja suorastaan yritti murtautua ulos, joten päästettiin se sitten ulkoilemaan. Eikä sen jälkeen ole ollut ongelmia.

Eläinlääkärin mukaan kissoilta harvemmin löytyy kahta pistoskohtaa, jolloin myrkyn vaikutus jää huomattavasti alhaisemmaksi koirien vastaanvanlaisiin puremiin verrattuna. Onni onnettomuudessa, taas. Montakohan elämää tähän meni? Miuku on kyllä ihana kissa tuolla eläinlääkärissä ja tietty kotonakin, sen kanssa nämä hoito toimet onnistuu niin nätisti. Mainitaan nyt vielä, että Miukun kohdalla on terveyttä vähän selviteltävä enemmänkin, koska sen kintereet ovat alkaneet kaljuuntua. Mutta siitä lisää kunhan tiedän varmaksi jotain. Asia on työnalla.

Kerran terveydestä puhutaan niin voisin nopeasti päivittää Iitun kuulumiset. Se on pärjäillyt ihan hyvin, mutta kyllä se on alaspäin mennyt, hiipuu hiljalleen. Muutama päivä sitten oli vähän reippaammalla tuulella ja kyllä sen näkee jälkeenpäin, vaikkei vauhti nyt mitään suurta ollutkaan. Ei hyvä. Mutta toistaiseksi tilanne on vakaa.

Viime viikolla me ihmiset oltiin reissussa Tallinnassa ja oli ihanaa! Mukana oli Jyväskylän isovanhemmat, jotka toimivat välillä lapsenvahtina, niin jäi meille vanhemmille vähän kahdenkeskeistäkin aikaa. Eläimiä tuli kaitsemaan ns. Pihtiputaan mummi  =D ja yllärinä vakiohoitajamme Ansku-Bansku, jonka ei alun perin pitänyt päästä paikalle. Kaikki oli mennyt hyvin ja pihaankin oli ilmestynyt uusia kukkia kuolemaan mun Kuolevien kukkien kukkapenkkeihin =D.