keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kohti peltoa ja metsää

Kevät alkoi rytinällä. Yksi päivä ja kaikkialla märkää, loskaa, sohjoa, kuraa, liukasta ja märkää, märkää, märkää, märkää.... Ynh! Ihana kamala kevät. Inhoan tätä vaihetta, kunnes alkaa olla suunnilleen kuivaa. Tai edes kunnolla sulaa. Tällä lumimäärällä sitä saa ehkä hetken odottaa.

Meidän kuntoilut katkesi kennelyskään, joka tosin jäi onneksi naurettavan lieväksi. Sitä pientä röhkimistä muutamina päivinä ja kahtena päivänä räkää nenässä. Oireita keski alle viikon ja nyt on reippaat kaksi viikkoa menty hissuksiin ja pysytty oireettomina. Tämän hiippailun jälkeen piti aloittaa taas potkurilenkit ja kuntoilu, mutta kevät päätti vihdoinkin saapua, joten potkurikelit ovat taakse jäänyttä elämää. Pyörällä käytiin kattomassa miltä tuo tie näyttää ja lopputuloksena se, että potkurilla ei ole enää mitään mahdollisuuksia päästä tänä talvena lenkille. Kurapuku voisi olla kova sana...





Tämä treenaamattomuus on lähes kokonaan tappanut oman koiraharrastamisen, kun sen ajan on antanut pois kaikkeen muuhun. Historiallinen tilanne kaikin puolin. Kymmenen vuotta on saanut harrastaa melkein miten paljon vain ja milloin vain. Tietenkin perhe-elämä on tuonut omat rajoituksensa, mutta totaali tekemättömyys on ollut ihan uusi juttu. Tilalle on tullut laiskuus ja mukavuudenhalu. Niin helppoa, kun ei "tarvitse" lähteä minnekään. Siis onko muutakin elämää kuin treenikentillä pyöriminen? On ilmeisesti ja alun kriisin jälkeen olen oppinut jopa tykkäämään siitä. OMG! Olen selvästi unohtanut, miten paljon "koiravouhottaminen" on antanut voimia, energiaa ja puhtia kaikkeen muuhun. Yritys treenailla naapurin koiralla oli hyvä ajatus, mutta toteuttaminen ei kuitenkaan ihan niin yksinkertaista. Arjessa on omat kiireensä, hiihtolomat ja sun muut menot mitä tässä nyt on ollut. Sitten piti ottaa tämä lainakoira taloon reiluksi aikaa, kunnes Ruu saikin kennelyskän. Meni heittämällä hukkaan taas seuraava kuukausi. Ja kohta talon täyttää muut pakon edessä hoitopaikkaa tarvitsevat nelijalkaiset. Luovutan toistaiseksi, ettei tarvitse potea huonoa mieltä siitä ettei ehdi, pysty, jaksa. Tekosyitä vai vanhuutta?




Ja onhan tuo koko toko ollut muutenkin tällä hetkellä hyllyllä/tauolla ja jatkuu määrittelemättömän ajan. Ruun polven parantaminen vei oman aikansa ja maajoukkueen karsinnat jäi tältä vuodelta väliin. Viimeisiin Tampereen karsintoihin oltaisiin periaatteessa päästy, joten käytiin vetäisemässä kokeenomaisesti liikkeet yli puolen vuoden tauon jälkeen. Ja Ruuhan pisteli menemään siitä mihin oltiin jääty, ellei jopa inasen paremmin. Kuitenkin siellä ne samat iänikuiset ongelmat näkyi, joten päädyin siihen, että ei maksa niin paljoa vaivaa ostaa lisenssejä ja maksaa koemaksuja. Ja hyvä niin, sillä olisihan tuo kennelyskä tartunta estänyt meitä joka tapauksessa. Välillä on kyllä tullut vahvoina välähdyksinä se fiilis, että haluaa päästä kokeeseen, mutta sitten taas ajattelee treenaamista ja polvea ja siihen se innostus sitten laantuu. Joten onko riittävästi motivaatiota? Entäs jos käväisisi siellä ulkomailla kokeessa? Se tuntuu jännittävältä, haastavalta, motivoivalta ja kiinnostavalta. Hmm...

Jos jotain hyvää tässä kevään ja kuran tulemisessa on, niin motivaatio ja innostus kohti peltoa ja metsää on alkanut todenteolla kasvaa. Mieli halajaa hirveästi raato-kokeisiin. Ja siihen tänä kesänä pyritään jos vain mahdutaan kokeisiin. Sitä varten sitä kuntoakin alettiin kohottaa, kun polvi todettiin hyväksi. Ehdittiin kuukauden verran tehdä potkurilenkkejä ennen kennelyskä-taukoa. Ei kyllä ihan parhaimpaan tikkiin ehditä, mutta tehdään mitä pystytään. Ja pellolla on tarkoitus jatkaa sitä jäljestämistä, mutta siihen tarvitaan kyllä apuja, jotta edistytään yhtään mihinkään.

Herttinen, ihanko tässä nyt intoillaan treenaamisesta? Ehkä vähän. Treenaamattomuuden talviuni alkaa rakoilla ja kohta kömmitään ylös peiton alta. Pikkuhiljaa.





lauantai 7. huhtikuuta 2018

Ei kasva koirat puussa

Miten mulla on ollut sellainen käsitys, että koiranpennun saisi hankittua helposti? Ei se tähän asti kovin vaikeaa ole ollut. Aikaisemmat otukset nyt vain tuli eikä siihen tarvinnut järjettömästi aikaa ja vaivaa uhrata. Vähänpä tiesin.




Saattaa myös olla, että näiden koiranomistajavuosien aikana kriteerit ovat kasvaneet. Tieto lisää tuskaa, ja niin näköjään jo koiran hankinta vaiheeseen. Toki olen nähnyt läheltä senkin, että hirveästä taustaselvityksestä ja salapoliisityöstä huolimatta lopputuloksessa on kuitenkin se jokin terveysmurhe. Täysin riskittömiä sijoituksia ei ole, mutta kyllä pahasti pielessä olevat yhdistelmät sulkeutuu surutta pois. Ei kiitos. Osaksi tästä syystä kai se susikoirakin sulkeutuu vaihtoehdoista pois, niin paljon kuin sellaista haluaisinkin.




Että onko pentukuumetta? No ei ole. Mutta sellainen tiedostaminen, että ehkä sen kartoittamisen ja pohtimisen paikka oikeasti on nyt. Varsinkin kun on käynyt selvästi ilmi, että varteen otettavia vaihtoehtoja ei ole tuosta vain tarjolla. Olen myös jänistänyt ja sanonut ei ihan hyville vaihtoehdoille, koska "aika ei ole vielä oikea". Ehkä se ei ole, mutta puolikas totuus on se, etten ole uskaltanut vielä ottaa pentua. Voihan tämä kostautuakin. Ehkä jään ilman pentua, koska sitten kun "olen valmis ottamaan pennun", niin silloin ei toteudu yksikään itselle sopivista vaihtoehdoista.




Kyllä se ajatus vielä jollain tapaa kauhistuttaa. Miten edes ne perusasiat opetettiin? Voi elämä mikä työmaa. Pärjäisikö sitä edes muun kuin noutajan kanssa? Mutta ei se noutajakaan mikään enkeli välttämättä ole. Ruu kyllä on ollut ja ehkä sen takia onkin vähän turhan ruusuinen kuva pentuajoista. Sehän vain oli, söi ja kasvoi. Oppi itsestään kaiken. Iitun pentuajoista on vielä vähemmän muistikuvia. Kai sekin vain itsestään oppi kaiken.




Tutkailin vanhoja kuvia ja videoita mutten löytänyt Iitun enkä Ruun pentuajoista ainuttakaan videota. Otinko edes sellaisia? En muista. En muista niin yhtään mitään. Paitsi sen muistan, että julmettu määrä kuvia ja kenties videoitakin hävisi bittiavaruuteen, kun Assistant Accidentti eli Jäbä Duudsoni kiskoi meidän ulkoisen kovalevyn lattialle. Masiina kävi jossain erikoistuneessa liikkeessä asti arviossa, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. RIP sen kovalevyn muistolle ja kaikille niille hävinneille kuville. Iitusta oli joitain pieniä pentuvideoita, mutta en muista että olisi ollut yhtään treeneihin liittyvää. Ruusta ei ainakaan. Miksei sellaisia tullut otettua? Vanhin mitä löysin Ruusta on avoimen luokan kisavideo, kun koira on n. kaksivuotias. 




Onneksi on aikaa pohtia. Mutta kun se hetki tulee niin onko sittenkään riittävästi rohkeutta? Kuinka pitkälle tätä voi aina vaan siirtää ja siirtää? Arki on tällä hetkellä niin järkyttävän helppoa ja rutinoitunutta koiran pidon kannalta, että miksi järkyttää tasapainoa?