Miten mulla on ollut sellainen käsitys, että koiranpennun saisi hankittua helposti? Ei se tähän asti kovin vaikeaa ole ollut. Aikaisemmat otukset nyt vain tuli eikä siihen tarvinnut järjettömästi aikaa ja vaivaa uhrata. Vähänpä tiesin.
Saattaa myös olla, että näiden koiranomistajavuosien aikana kriteerit ovat kasvaneet. Tieto lisää tuskaa, ja niin näköjään jo koiran hankinta vaiheeseen. Toki olen nähnyt läheltä senkin, että hirveästä taustaselvityksestä ja salapoliisityöstä huolimatta lopputuloksessa on kuitenkin se jokin terveysmurhe. Täysin riskittömiä sijoituksia ei ole, mutta kyllä pahasti pielessä olevat yhdistelmät sulkeutuu surutta pois. Ei kiitos. Osaksi tästä syystä kai se susikoirakin sulkeutuu vaihtoehdoista pois, niin paljon kuin sellaista haluaisinkin.
Että onko pentukuumetta? No ei ole. Mutta sellainen tiedostaminen, että ehkä sen kartoittamisen ja pohtimisen paikka oikeasti on nyt. Varsinkin kun on käynyt selvästi ilmi, että varteen otettavia vaihtoehtoja ei ole tuosta vain tarjolla. Olen myös jänistänyt ja sanonut ei ihan hyville vaihtoehdoille, koska "aika ei ole vielä oikea". Ehkä se ei ole, mutta puolikas totuus on se, etten ole uskaltanut vielä ottaa pentua. Voihan tämä kostautuakin. Ehkä jään ilman pentua, koska sitten kun "olen valmis ottamaan pennun", niin silloin ei toteudu yksikään itselle sopivista vaihtoehdoista.
Että onko pentukuumetta? No ei ole. Mutta sellainen tiedostaminen, että ehkä sen kartoittamisen ja pohtimisen paikka oikeasti on nyt. Varsinkin kun on käynyt selvästi ilmi, että varteen otettavia vaihtoehtoja ei ole tuosta vain tarjolla. Olen myös jänistänyt ja sanonut ei ihan hyville vaihtoehdoille, koska "aika ei ole vielä oikea". Ehkä se ei ole, mutta puolikas totuus on se, etten ole uskaltanut vielä ottaa pentua. Voihan tämä kostautuakin. Ehkä jään ilman pentua, koska sitten kun "olen valmis ottamaan pennun", niin silloin ei toteudu yksikään itselle sopivista vaihtoehdoista.
Kyllä se ajatus vielä jollain tapaa kauhistuttaa. Miten edes ne perusasiat opetettiin? Voi elämä mikä työmaa. Pärjäisikö sitä edes muun kuin noutajan kanssa? Mutta ei se noutajakaan mikään enkeli välttämättä ole. Ruu kyllä on ollut ja ehkä sen takia onkin vähän turhan ruusuinen kuva pentuajoista. Sehän vain oli, söi ja kasvoi. Oppi itsestään kaiken. Iitun pentuajoista on vielä vähemmän muistikuvia. Kai sekin vain itsestään oppi kaiken.
Tutkailin vanhoja kuvia ja videoita mutten löytänyt Iitun enkä Ruun pentuajoista ainuttakaan videota. Otinko edes sellaisia? En muista. En muista niin yhtään mitään. Paitsi sen muistan, että julmettu määrä kuvia ja kenties videoitakin hävisi bittiavaruuteen, kun Assistant Accidentti eli Jäbä Duudsoni kiskoi meidän ulkoisen kovalevyn lattialle. Masiina kävi jossain erikoistuneessa liikkeessä asti arviossa, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. RIP sen kovalevyn muistolle ja kaikille niille hävinneille kuville. Iitusta oli joitain pieniä pentuvideoita, mutta en muista että olisi ollut yhtään treeneihin liittyvää. Ruusta ei ainakaan. Miksei sellaisia tullut otettua? Vanhin mitä löysin Ruusta on avoimen luokan kisavideo, kun koira on n. kaksivuotias.
Onneksi on aikaa pohtia. Mutta kun se hetki tulee niin onko sittenkään riittävästi rohkeutta? Kuinka pitkälle tätä voi aina vaan siirtää ja siirtää? Arki on tällä hetkellä niin järkyttävän helppoa ja rutinoitunutta koiran pidon kannalta, että miksi järkyttää tasapainoa?
Tutun oloista pohdintaa! Noita samoja juttuja meidänkin perheessä pähkäiltiin, kun Urho oli vasta suunnitelma vanhempiensa omistajien mielessä. Noutajat oli perheelle tuttuja jo ennestään ja rotuvalinta oli selvä, mutta alun perin noutajan oli tarkoitus tassutella taloon vasta sitten, kun perheen spanielipapasta joskus aika jättäisi. Mutta sitten lähipiirin tuttu, terve, sekalinjainen ja ihanaluonteinen labbisnarttu tulikin kantavaksi. Sulhanenkin miellytti ja oli jättänyt aiemmin terveitä jälkeläisiä. Alkoi kuumeinen pohdinta ja pyörittely: otetaanko vaiko eikö oteta? Miten uudestaan ainoan koiran elämään sopeutunut seniori jaksaisi pennun kanssa? Osataanko me edes toimia niin pienen pennun kans, Depin pentuajastahan on jo ikuisuus? Toisella puolen vaakakupissa painoi ainutlaatuinen tilaisuus saada pentu yhdistelmästä, jonka emän tunsimme läpikotaisin ja tiesimme täydellisesti, millaisesta kodista pentu on lähtöisin. Mahdollisuus päästä seuraamaan emän tiineyttä läheltä ja olla mukana oman pennun elämässä sen ensihetkistä lähtien. Pitkällisen pohdinnan jälkeen vaakakuppi alkoi hiljalleen kallistua pennun ottamisen puolelle, ja lopullinen päätös tehtiin siinä hetkessä, kun emän synnytys lähti käyntiin. Meillä oli haave mustasta urospennusta, ja kun saatiin kuulla sellaisen putkahtaneen maailmaan seitsenhäntäisen pentueen kolmantena, asia oli lopulta täysin selvä: se musta pikkupoika tulee meille. Ja niin se tuli, ja täyttää ensi kuussa kokonaisen vuoden! Onhan pentuarki alkuun stressaavaa, siitä ei pääse mihinkään, mutta loppujen lopuksi se on niin valtavan lyhyt aika, kun ne on pieniä. Tähän vuoteen labradorin kanssa on mahtunut sattumia ja tapahtumia, eräitäkin syötyjä sukkia ja pari ylimääräistä eläinlääkärikeikkaa, mutta paljon myös unohtumattoman hienoja hetkiä kun on saanut seurata pennun kasvua ja pennun ja seniorin välisen siteen muodostumista. Päivääkään ei olla kaduttu päätöstä Urhon ottamisesta ja ollaan edelleen tänä päivänä tosi iloisia siitä, että uskallettiin! Jotenkin sen vaan hetken koittaessa tiesi, että näin sen kuuluu mennä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Kyllä se sopiva uusi perheenjäsen vielä teidätkin löytää, ennemmin tai myöhemmin! :)
VastaaPoistaEiköhän se pentu jossain vaiheessa tule, mutta vähän on ilmassa nyt sellaista "ei vielä" meininkiä. Onko se sitten vielä sitä, ettei Iitun jälkeen ole halunnut edes ajatella koko pentu-asiaa vai vaan "laiskuutta". Kun nyt on niiiiin helppoa tuon yhden kanssa, jolla rutiinit on vahvat ja arki hirmuisen helppoa. Saikulla oleminen on ajanut meidät aika lailla pois harrasteista ja sen ajan on täyttänyt jollain muulla. Siksi tuntuu niin työläältä ajatella, että lähtisi jotain treenaamaan. Ja pennun kanssa pitäisi treenata niin paljon... Mutta jospa tuleva kevät ja kesä saisi meihin taas vähän puhtia. Välillä käväisee sellainen "tahtoo kokeeseen" fiilis ja se tuntuu hyvältä. Eiköhän se tästä... :)
Poista