keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Enkeleitä matkallesi

Viimeksi kun päivitin blogia, olin epätoivon, ahdistuksen, surun ja paniikin vallassa. Tunteet eivät ole kadonneet mihinkään, mutta ehkä mukaan on tullut vähän "järkevää ajattelua". Ensilumikin on satanut. Ihan kuin se olisi tullut peittelemään ja rauhoittamaan tämän tilanteen.
On kulunut reilu viikko katoamisesta. Ei ole tullut vihjeitä, ei ilmiantoja. Olen kolunnut lähimetsät ja tienvarret, ei jälkeäkään. Lähimetsä käsittää melko tuhottoman paljon metsää ja itseasiassa olen tarponut kauempanakin. Ei mitään. 


Hassua miten ison tunnekuohun pieni kissa voi aiheuttaa. Montako kertaa olemme saaneet kokea tämän saman huolen ja murheen, kun Näpsä on hankkiutunut "pikku tilanteisiin"? Oli se -30 asteen Uusivuosi, kun päätit ottaa hatkat pihastamme. Silloisessa asunnossa ulkoilit valvotusti ja siihen asti olit kiltisti tätä sääntöä noudattanut. Kannattihan se kokeilu tehdä juuri tuona iltana, juuri kyseisillä lämpöasteilla ja juuri sopivasti tunti ennen kuin paukkeet alkaisivat. Melkoinen paniikki ehti iskeä, kunnes paikansimme sinut naapurin takapihalle. Heillä näytti olevan paremmat bileet kuin meillä... 
Ja tämähän ei jäänyt viimeiseksi karkureissuksi kyseisessä osoitteessa...


Nykyisen kotimme tontin rajalla katselimme, kun kyy luikerteli aivan edestäsi. Sinä katselit sitä, ja sitten aloit tyynesti vain pestä käpäliäsi! Niin tosiaan, olihan sinulla jo kokemusta kyseisistä madoista. Aikaisemmin oli se Juhannus mökillä, missä yritit napata omaksi juhla-ateriaksesi ison kyykäärmeen. Olitte napit aivan vastakkain, molemmat hyökkäysvalmiudessa ja käpäläsi oli jo ilmassa ennen kuin ehdimme puuttua tähän leikkiin. Mökötit sen illan meille. Pilasimme koko huvin. 

Viime kesänä pääsit kokeilemaan tuota leikkiä uudestaan sillä seurauksella, että tulit pihaan toinen tassu norsun jalan kokoisena. Siitä pääsimmekin sitten lähtemään kohti viikonlopun päivystystä. Seuraavana päivänä murjotit meille (taas), kun emme laskeneet sinua heti reissun päälle.


Sitten se tähän asti suurin hätä oli silloin, kun halusit ottaa mittaa niistä oudoista pyörillä kulkevista typeristä peltipurkeista, joihin me kaksijalkaiset idiootit aina ahtauduimme ja toisinaan teitä eläimiäkin kuljetimme mukanamme. Siinä kaksintaistelussa sinä valitettavasti hävisit aika suvereenisti, vaikka olitkin sitä mieltä, että "näkisittepä vastustajan". Oli niin pienestä kiinni, että yhteinen taipaleemme olisi päättynyt tuohon helmikuun sunnuntai-iltaan. Päivystykseen Karstulaan ajettiin aika hitokseen lujaa. Kävi ihme, sillä sinulla oli "vain" reisiluu poikki. Kun selvitimme hypotermian ja saimme keuhkot taas vetämään ilmaa, alkoi näyttää siltä, että selviät tästäkin "pikku tilanteesta". Reisiluun taituroi kasaan taitavistakin taitavin Juha-setä Tampereelta. Kiitos vielä sinne!

On jäänyt elävästi mieleen se operaation jälkeinen yö, kun meistä kumpikaan ei nukkunut. Minä makasin kanssasi lattialla ja pitelin sinusta kiinni, kun lääketokkurassa olit jatkuvasti lähdössä ties mihin suuntaan. Toipumisaika ei muutenkaan sujunut ongelmitta, sillä toikkaroinneillasi sait ulkoisen tuen irtoamaan. Oli onni, että murtuma oli jo sen verran luutunut ettei uutta tarvinnut alkaa operoimaan. Mutta päädyit häkkilepoon. Senkin kestit ilmettäkään värähtämättä. Ihan kuin olisit tajunnut tilanteesi. Muistan miten kehräsit sylissä, kun työpäivän päätteeksi pääsit häkistä sohvalle viettämään iltaa kanssamme.
Se oli yksi niistä hetkistä, niistä yhteisistä ja yhdessä elettyistä ja selvityistä kokemuksista.


Selvittämättä kuitenkin jäi, mikä aiheutti sinulle karvattomia kohtia tietyille alueille. Sitä emme kai saa enää tietää. Tutkittiin virtsakivet ja munuaiset ym., mutta selitystä ei sieltä löytynyt. Mainittakoon vielä, että tosikissoilta voi ottaa hereillä ollessa ja täydessä ymmärryksessä pissanäytteen neulalla vatsanläpi. Ei tunnu missään.



Nyt kun järkevästi mietin ja muistelen Miukun kanssa elettyjä vuosia, niin aikamoinen Kissa meillä kyllä asusti. Ja on myönnettävä, että näistä kolmesta meillä asuneesta kissasta Miukulla on ollut ihan erityinen rooli ja vaikutus meihin. Sen persoona on ollut jotain niin omalaatuista. Olen tullut siihen lopputulokseen, että mitään en näistä vuosista muuttaisi. Miuku halusi seikkailla ja pelkkänä sisäkissana se ei olisi ollut niin tyytyväinen ja onnellinen kuin saadessaan kulkea vapaana. Vaikka en osaakaan sanoa, aionko tulevaisuudessa antaa omieni olla vapaana, mikäli meille joskus uusia kissoja kotiutuu. Olisi helpompi hyväksyä vaikka auton alle jääminen tai mikä tahansa muu vaihtoehto, kuin tämä epätietoisuus. 

Tuntuu vähän oudolta, että juuri meiltä katoaa kahden vuoden sisään kaksi kissaa. Naapurissa asuu jo 16 vuotiaaksi ehtinyt konkari. Eikä sillä ole mitään tekemistä ollaanko reissussa vai kotona, katoaminen voi sattua milloin vain. Paniikki katosi, vaikka olimme kotona. On surullista, että kumpikin katosi ilman mitään jälkiä tapahtuneesta. Tuntuu pahalta, kun ei tiedä. 


En ollut valmistautunut Miukun katoamiseen yhtään, vaikka pitkän aikaa sen auto-onnettomuuden jälkeen tulinkin kotiin tienvarsia selaillen ja pahinta peläten. En osaa sanoa, missä vaiheessa tuo ajatus on muuttunut siihen kuvitelmaan, että Näpsä asuu meillä vielä 25v vanhana ja todennäköisesti hiukan kärttyisenä kissamuorina. Se oli vaan sellainen vahva tunne, että Miuku jos kuka kulkee kanssamme vielä vuosia. 

Olen varmaan valmistanut itseäni luopumaan eräästä toisesta tärkeästä jäsenestä, enkä sen lomassa ole pystynyt ajattelemaan, että joku muu lähtisikin ensin. Niin pitkään olen isoa koiraa seurannut ja vahtinut, murehtinut ja huolehtinut, että koska. Se on kuitenkin oma tarinansa sitten joskus.
Mutta kyllä se riipaisee, kun "eläinhullun" laumasta putoaa jäseniä pois ja vielä aivan liian varhain. 




 En tiedä minne jouduit ja mitä sinulle kävi, mutta uskon, että kaikki on sinulla kuitenkin hyvin. Tiedän, että pärjäät varmasti ja toivon enkeleitä matkallesi.

Silti jään odottamaan niitä tuttuja tassunraapaisuja ovea vasten. <3



keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Missä on Miuku?

Hänen Pyhyytensä, Hänen Ylhäisyytensä, yksi ja ainoa Neiti Näpsä, on kadonnut. Olimme edellisen viikonlopun Puttaalla reissussa, niin kuin monet viikonloput aikaisemminkin, mutta kotiin palatessamme vastassa oli vain Piina. Eikä Miukua ole kuulunut vieläkään kotiin. Miuku on ollut nyt poissa 3vrk. Voihan kyynel!


On ihan hirveää katsella ikkunasta, kun taivaalta työntää vuoroin räntää ja vuoroin vettä. Eikä voi kuin murehtia ja huolehtia, mihin pieni kissamme on joutunut. Onhan Miuku tehnyt aiemminkin useamman päivän reissuja, mutta vuoden ajankohtaan nähden tämä ei ole tyypillistä. Ennen Puttaan reissua molemmat kissat käytännössä asuivat sisällä, vaikka toisinaan halusivatkin yöksi ulos.





Olen käynyt kahlaamassa lähialueen metsissä, huudellut ja kutsunut, mutta mitään vihjeitä Miukusta ei ole löytynyt. On hirveää olettaa koko ajan kuulevansa vastauksen kutsuun, kun olen käynyt metsässä etsimässä. Ja yhtä hirveää on kuvitella kuulevansa sisällä tutut raapimisäänet ovea vasten. Vaikka sitä aina manasin, että oveen tulee jälkiä ja saisi oppia naukumaan oven takana, niin nyt jos koskaan toivon, että raapisi vaikka kokonaisen reiän oveen.


Tilanne ottaa aika lujille ja itseruoskimisen määrä on niin hurja, ettei kenenkään tarvitse tulla sanomaan, kannattaako pitää kissoja irti. Asia on ollut tietoinen valinta ja sen riskin olimme valmiit ottamaan, vaikka en tiedä olenko enää samaa mieltä. Oliko meidän ihan pakko lähteä reissuun? Oli puhetta, että isäntä olisi voinut jäädä kotiin tekemään "opiskelu" tehtäviänsä. Miksi näin piti sattua, miks just nyt? Toivon ja rukoilen, että Näpsäkäs tulisi vielä kotiin. Niin monesta me on selvitty. Ei edes auton alle jääminen päättänyt meidän yhteistä taivalta, sisukas Miuku selvisi siitäkin, vaikka kyse oli varmasti minuuteista avun saannille. Niin, mehän halusimme yrittää saada Miuku kuntoon ja mieleeni on syöpynyt pysyvästi päivystävän eläinlääkärin sanat "kerran ette ole lopetuksen kannalla". No ei me oltu, vaikka joku muu ehkä olisikin.

Paniikkihan (meidän Pulla-Poikamme) katosi kaksi vuotta sitten. Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi Panksua muistellut ja kaivannut. Ne muistot ja kokemukset puskevat nyt pintaan. Vaikka Miuku on ollut "vasta" muutaman päivän poissa, epätoivo ja ahdistus on ottanut minussa jo vallan. Huolen määrä on ihan älytön. Kuinka pitkään pitää odottaa ja toivoa, että oven takaa kuuluisi sitä kynsien kahinaa; "päästäkää sisään!"

Vaikka on ihan kamalaa viedä lemmikit sille viimeiselle matkalle, niin silloin saa kuitenkin itse auttaa ystävänsä pois, rauhallisesti ja asianmukaisesti. Tietää, että ystävällä on nyt kaikki hyvin. Saa sanoa heipat. Ei tämä voi päättyä näin. Ei voi, ei Miukun kanssa. Miukun, joka tuntuu selviävän mistä vaan. Vielä niitä elämiä oli jäljellä...eikö ollutkin...



maanantai 2. marraskuuta 2015

Pätevät linja-treenit

Murehtimisien ja kiireiden keskellä koirat on jäänyt vähän vähälle tekemiselle viime viikolla ja niissä alkoi jo näkyä viitteitä siitä, että tarttis tehdä jotain. Niinpä uhrauduin ja päätin pakata koirat, parit damit ja pienimmän kepon vankkureineen autoon ja raahauduttiin pellolle. Ajattelin, että jos ei muuta kyetä tekemään niin ainakin voidaan lenkkeillä suht autottomalla tiellä ja nauttia ulkoilmasta. Ja sitä me ensin kyllä tehtiinkin, käytiin rauhassa lämmittely- ja ulkoilulenkillä. Koirat nautti ja niin tein muuten minäkin. 

Sitten askartelemaan erilaisia linjaharjoituksia noutajalle.

Eka tehtiin tämmöinen:


Targetti (ei näkyny hyvin lähetyspaikkaan ja oli tässä harjoituksessa tyhjä, eli siellä ei ollut damia siltä varalta, että koira sinne menisi ilman lupaa) on merkattu ruksilla, jota kohti lähetin koiran. R lähti hienosti todella suoraan ja pysäytin sen ison saarekkeen kohdalla. Ohjasin vasemmalle ja tarkoitus oli, että koira etsisi saarekkeen keskivaiheilta pienen kanidamin (D). En ollut hajustanut aluetta mitenkään eikä sinne mennyt jälkiä avuksi. Oli vaikea, Ruu ei meinannut uskaltaa millään hakeutua saarekkeen sisään kunnolla. Ohjailin useamman kerran ja välillä annoin koiran vähän miettiä, koko ajan se pysyi about alueella. Jonkun aikaa meni, mutta kyllä se sitten lopulta sinne uskaltautui etsimään ja löysikin ihkun aarteensa. 

Olen hiukan kiihtynyt, kun en meinannut löytää tätä niin ihkua ja ihanaa kanidamia! Onneks mä jaksoin mamman ohjeita kuunnella ja olla tarpeeksi rohkea siirtymään tonne saarekkeen keskelle. Miksei nää damit vois olla helpommissa piiloissa?
Sitten vaihdettiin peltoa ja tehtiin eka tämmöinen:


Taustalla näkyy reunassa iso kivi (targetti ruksilla merkitty), jonka molemmin puolin pusikossa damit. Pari ekaa lähetystä Ruu hetken edettyään kurvasi vasemmalle viistoon harhaan (kuvassa H) ihmettelemään. Siellä ei siis ollut häiriö targettia, koira noin muuten vaan juoksi ensin vinoon. Annoin sen mennä, tuli joko itse pois tai istuutui lisäohjeiden toivossa, johon totean että höpö höpö. En pyytänyt juoksemaan sinne. Kolmannella tai neljännellä lähetyksellä oli jo funtsinut jutun ja eteni tällä kertaa hienosti suoraan.

Sitten käännyttiin 90 astetta vasempaan ja lähetin toiselle, hiukan pidemmälle linjalle. Pelto nousi viistosti ylöspäin ja targettia (ruksi) ei näkynyt vasta kuin tasanteen päälle noustessa. Kuvassa tämä asetelma ei oikein näy, koiraa ei siis oma silmä meinannut erottaa kumpareen päältä, niin paljon pelto nousi ylemmäs ja jatkui tasanteena. Tämä tuntui itsestä vaikealta ja olin varma, että koira sinkoilee ties minne, mutta se paineli heti niin varmasti ja niin lujaa ja niin suoraan loppuun asti! Wau!


Tämän jälkeen siirryttiin kauemmaksi lenkin kautta, jotta ei tulisi hajuapuja alkumatkalle. Lähetin siis kohti suoraa targettia (nro 2), mutta pysäytin puolessa välissä ja ohjasin oikealle (target nro 1). Ruu ohjautui todella upeasti! Tämän jälkeen lähetys nro 2 targetille ja tämäkin linja upea esitys. <3


Ruu palauttamassa viimeistä damia kakkos targetilta.

Tämän pellon jälkeen kengät näytti tältä:

Onneksi koira ja vankkurin renkaat ei näyttäny näin pahoilta...

Lopuksi palattiin vihreälle pellolle, jotta kengät edes vähän puhdistuisivat. Nyt oli ideana juosta suoraan targetille (ruksi) saarekkeiden välistä, lähetyspaikka oli selvästi taaempana kuin ekalla kerralla. Kaksi ekaa lähetystä Ruu juoksi tuohon isoon saarekkeeseen ja pyöri sen reunoilla. Höpö höpö näille. Seuraavalla kahdella lähetyksellä se juoksi ensin saarekkeelle ja jatkoi sen oikealta puolelta taakse harha targetille (kuvassa H), jonka olin tehtäväpaikalle tultaessa siihen laittanut. Harha on melko pitkällä saarekkeen takana, ei vaan näy ja hahmotu kuvaan oikein. Siellä annoin sen ihmetellä ja taas höpö höpö. Viidennellä lähetyksellä noutaja oli lopulta taas viisastunut ja se juoksi LUJAA ja SUORAAN sinne minne pitikin. Targetilla kaksi mini damia, toinen heinikossa pellolla, toinen tiukassa pienessä ojassa. Kummankaan löytyminen ei tuottanut mitään vaikeuksia. 


Voihan jukra miten kivat treenit! Vauhtipoikakin oli niin pätevä ja jaksoi uinua koko treenin ajan <3 Olisikohan meidän valeraskaus vähän helpottamassa? Ainakin koiralla oli virtaa ja vauhtia, tekemisessä paistoi taas se iloisuus. Niin ihana ulkoilu ja treeni meille kaikille.