Missä on Miuku?

Hänen Pyhyytensä, Hänen Ylhäisyytensä, yksi ja ainoa Neiti Näpsä, on kadonnut. Olimme edellisen viikonlopun Puttaalla reissussa, niin kuin monet viikonloput aikaisemminkin, mutta kotiin palatessamme vastassa oli vain Piina. Eikä Miukua ole kuulunut vieläkään kotiin. Miuku on ollut nyt poissa 3vrk. Voihan kyynel!

On ihan hirveää katsella ikkunasta, kun taivaalta työntää vuoroin räntää ja vuoroin vettä. Eikä voi kuin murehtia ja huolehtia, mihin pieni kissamme on joutunut. Onhan Miuku tehnyt aiemminkin useamman päivän reissuja, mutta vuoden ajankohtaan nähden tämä ei ole tyypillistä. Ennen Puttaan reissua molemmat kissat käytännössä asuivat sisällä, vaikka toisinaan halusivatkin yöksi ulos.

Olen käynyt kahlaamassa lähialueen metsissä, huudellut ja kutsunut, mutta mitään vihjeitä Miukusta ei ole löytynyt. On hirveää olettaa koko ajan kuulevansa vastauksen kutsuun, kun olen käynyt metsässä etsimässä. Ja yhtä hirveää on kuvitella kuulevansa sisällä tutut raapimisäänet ovea vasten. Vaikka sitä aina manasin, että oveen tulee jälkiä ja saisi oppia naukumaan oven takana, niin nyt jos koskaan toivon, että raapisi vaikka kokonaisen reiän oveen.

Tilanne ottaa aika lujille ja itseruoskimisen määrä on niin hurja, ettei kenenkään tarvitse tulla sanomaan, kannattaako pitää kissoja irti. Asia on ollut tietoinen valinta ja sen riskin olimme valmiit ottamaan, vaikka en tiedä olenko enää samaa mieltä. Oliko meidän ihan pakko lähteä reissuun? Oli puhetta, että isäntä olisi voinut jäädä kotiin tekemään "opiskelu" tehtäviänsä. Miksi näin piti sattua, miks just nyt? Toivon ja rukoilen, että Näpsäkäs tulisi vielä kotiin. Niin monesta me on selvitty. Ei edes auton alle jääminen päättänyt meidän yhteistä taivalta, sisukas Miuku selvisi siitäkin, vaikka kyse oli varmasti minuuteista avun saannille. Niin, mehän halusimme yrittää saada Miuku kuntoon ja mieleeni on syöpynyt pysyvästi päivystävän eläinlääkärin sanat "kerran ette ole lopetuksen kannalla". No ei me oltu, vaikka joku muu ehkä olisikin.

Paniikkihan (meidän Pulla-Poikamme) katosi kaksi vuotta sitten. Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi Panksua muistellut ja kaivannut. Ne muistot ja kokemukset puskevat nyt pintaan. Vaikka Miuku on ollut "vasta" muutaman päivän poissa, epätoivo ja ahdistus on ottanut minussa jo vallan. Huolen määrä on ihan älytön. Kuinka pitkään pitää odottaa ja toivoa, että oven takaa kuuluisi sitä kynsien kahinaa; "päästäkää sisään!"

Vaikka on ihan kamalaa viedä lemmikit sille viimeiselle matkalle, niin silloin saa kuitenkin itse auttaa ystävänsä pois, rauhallisesti ja asianmukaisesti. Tietää, että ystävällä on nyt kaikki hyvin. Saa sanoa heipat. Ei tämä voi päättyä näin. Ei voi, ei Miukun kanssa. Miukun, joka tuntuu selviävän mistä vaan. Vielä niitä elämiä oli jäljellä...eikö ollutkin...