tiistai 29. syyskuuta 2015

Leijonaa mää metsästän...eiku...

Reilu viikko sitten hyökättiin poikasten ja koiruuksien kanssa Puttaalle ja viivyttiin siellä varmasti vaivoiksi asti, kun mentiin jo torstaina ja lähdettiin vasta seuraavana tiistaina pois. Ei edenneet mummin piha- ja kotipuuhat, mutta varmasti riitti muuta puuhaa.

Me hönnättiin lauantaiaamusta asti metsällä Jarmo-serkun matkassa. Neljänä aamuna passiin ja kolmena päivänä liki 3h samoilut metsässä. Monet ovat puhuneet kanalintujen vähyydestä ja ei niitä kyllä ruuhkaksi asti näkynyt tai kuulunut. Toisin kuin hirviökärpäsiä...

Ekana passiaamuna oli noutaja luonnollisesti täynnä virtaa ja kun sitten käytiinkin vain hiljaa asemiin, niin aika pian tuli ensimmäinen hiiren hiljainen "piip"- kun mulla on tylsää... Onneksi niitä ei montaa tullut ja palaute näytti menevän perille. Hirmuisen paljon Ruu tuijotteli minua passissa todennäköisesti sen toivossa, että silittelisin sitä jatkuvasti. Tämäkin jäi aika pitkälti onneksi ekan aamun toiminnaksi. 

En muista enää oliko ekan vai toisen passiaamun saaliina tämöinen
 

Metsästäjä on niin ihku, ettei Ruu saa katsetta irti edes kuvaushetkeksi. Ruu odottaa toiveikkaana lupaa ottaa tipu uudelleen kantoon.

Ja tämän jälkeen noutaja alkoi bongaamaan pikkulinnuista lähtien kaikki mahdolliset linnut. Jännä miten koira piristyikin yllättäen ja loppui se mättäällä nukkuminen. Mutta ihan kunnialla ei selvitty, sillä koira karkasi noutoon heti paukusta. Minä en ehtinyt edes ajatella yhtään mitään, kun lintua jo tuotiin takaisin. No se siitä.

Muina passiaamuina ei valitettavasti saalista tullut. Ei edes kolmantena aamuna, kun keli oli mitä otollisin ja parhain lintujen pyyntiin. Mutta oli se ihan kiva auringon heräämistä katsella.





Ennen kuin kolmannen päivän samoilukierrosta metsästäjämme sai saaliiksi harakan navetan toisella puolella. En ehtinyt koiran kanssa tähän mukaan, vaan ehdimme mummolan tuvasta ulos juuri kuullaksemme laukauksen. Taaskaan en älynnyt ottaa koiraa mitenkään käskyn alle vaan mentiin molemmat katsomaan tuliko saalista. Ruu oli jo löytänyt linnun ennen kuin ehdin paikalle. Kyllä se näköjään tämänkin kantaa. Ei vaan olla aiemmin päästy harakkaa noutamaan.
 

 
 
Metsässä samoiltiin siis kolmena päivänä, mutta niiltä kerroilta kuin olimme Ruun kanssa mukana ei saalista saatu. Lintuja nähtiin vain muutama, 3h samoilusta ehkä 15min sisälsi niin kuin lintujen näkemistä ja hollilla oloa. Loppu aika menikin sitten ihan urheilun piikkiin. Tuli aika tiukka ja tehokas treeni liikunnan kannalta ja ihan hyvin Ruu nämä kierrokset jaksoi. Toki turha häslääminen ja höntäily loppui heti ensimmäisen päivän jälkeen. Harmi kun ei tullut näiltä kierroksilta saalista, olisi Ruun ilme ja olemus saattanut muuttua metsälenkkeilyn sijasta astetta enemmän metsästysmoodille.
 
Tarvinnee hankkia parempia varusteita metsässä tarpomista varten. Hiukan tuli hiki kuorivaatteissa, mutta toisaalta hirviökärpäset edes vähän luisuivat tällä kankaalla. Myssynä on tuubihuivi, joka on solmittu päälaelta kiinni, tukka on nutturalla sisässä ja alareunan kiristin vielä pikku pompulalla kiinni. On toiminut oikein hyvin, vinkkinä muillekin. Tätä ilman en kärpäsmetsään lähtisi.
 Viimeisenä samoilupäivänä kohtasimme myös ehkä jo vähän harvinaisemman näyn tähän aikaan vuodesta.
 
 
Tiedättekö sen tunteen, kun viimein tajuat oikeasti sen mitä silmäsi näkevät ja haluaisit huutaa tai muuten toimia nopeasti jollain tavalla, mutta et saa suusta pihaustakaan ulos ja kädetkin huitoo ilmaa niin epäloogisesti, että pienempikin orkesteri menisi solmuun. Oltiin rämmitty tiukemman pusikon läpi ja pysähdytty metsän reunaan ottamaan seuraavaa suuntaa, kun aloin katsomaan mitä Ruu haisteli maassa. Pikkumusta seisoi siis aivan käärmeen vieressä ja haisteli sen keskiosaa. Ehti siis haistella ihan hetken verran ennen kuin sain sitä komentoa sanotuksi, että nyt kiireesti tänne sieltä. Hyi yök! Ilmeisesti ja onneksi käärme oli kuitenkin ehkä sen verran hitaalla käyvä, että se ei koiraa purrut. Olisi tullut tosi surullinen päätös metsästyspäivälle. Käärme aktivoitui heti, kun Jarmo meni siitä ottamaan kuvaa. Miksei se aktivoitunut koirasta, joka oli kuitenkin paljon lähempänä? Sinne se jäi sihisemään vihaisena. Vieläkin puistattaa. Hyi yök!
 
Mutta eihän siinä. Kivaa oli metsässä tarpoa. Eikä eväitä tarvittu, kun kaikki mättäät oli ihan punaisenaan marjaa.
 
 
 
Viimeisenä passiaamuna saimme oikeastaan ainoat sateet koko ajalta niskaan. Onneksi ei kuitenkaan kaatamalla vettä tullut, mutta satoi kuitenkin. Ja tuuli. Silti nähtiin etäämmältä muutama teeri ja kyyhkyjä lensi ihan jatkuvasti taivaalla. Suurin osa niistä vain lensi aukon toisella reunalla. Ruu torkahti taas kesken passin ja missasi sen, kun Jarmo yritti ampua närheä puuhun. Havahtui tietenkin paukkuun ja meinasi sitten lähteä omine lupineen etsimään jostain jotain. Otin koiran nyt napakasti takaisin ja tein sille selväksi, että vaikka kuinka paukkuisi niin mihkään ei lähetä! Onneksi tuli vielä tilanne ampua kyyhkystä, harmillisesti ei osumaa, mutta koira pysyi kauniisti paikoillaan. Hyvä hyvä.
 
Ai niin! Heti kun oltiin asettauduttu paikoillemme passiin huomasin silmänurkasta liikettä. Pikkuruinen lumikko kurkki kiven kolosta ja hävisi näkyvistä. Sitten se ilmestyi uudestaan vähän lähempänä ja hävisi taas, kunnes tuli taas metrin päässä kurkistelemaan, että keitä hittoja me oikein oltiin. Siinä se vähän aikaa liikehti ja kulki sitten metrin päässä edestämme ja kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan ennen kuin hävisi kokonaan jonnekin koloon. Kamalan utelias ja suloinen pieni otus. Eikä Ruu sanonut mitään, katseltiin molemmat hiljaa toisen touhuja.
 
Jospa ensi vuona tulisi paremmin saalista.
Arvatkaa montako hirviökärpästä oli per päivä? 60 + 120 + 30, ja nämä lukemat ovat varmasti alakanttiin, kun laskut ei ihan pysyneet aina selvillä. Passiaamuina ei kärpäsiä ollut. Mun myssy on ihan paras, kun jos tuosta 120 kärpäsestä kolme pääsi myssyn sisälle, niin ei paha. Mieluummin ne kolme kuin nuo kaikki.
 
 


 

maanantai 14. syyskuuta 2015

Taantumaa ja arjen kiirettä

Ei meinaa blogin kirjoittamisesta tulla mitään. Päivityksen kirjoittamisen olen jo aloittanut, mutta valmista siitä ei tahdo tulla millään. Ja aikakin rientää niin joutuin eteenpäin, että se mitä on saanut kirjoitettua, on jo melko vanhentunutta tietoa. Voihan arjen kiireet.

No mutta Super Flow nyt ainakin on laantunut. Tuli ne juoksut sitten viimein ja niin kuin arvelinkin, on se vaikuttanut koiraan ja treenaamiseen ihan hurjan paljon. Juoksut alkoivat kuukausi odotettua myöhemmin, eli elokuun puolen välin tietämillä. Aika tarkalleen tasan kuukausi sitten. (siis kauanko mä tätä päivitystä olen yrittänyt saada aikaiseksi?!)

Eli treeneissä koira tekee vähän niin kuin ei sinne päinkään. On ihmettelyä, hidastamista, epävarmuutta, hohhailua, haahuilua jne. Nämä näkyy nimen omaan enemmän nome puolella. Linjalla käännytään muutaman metrin jälkeen yllättäen takaisin sen näköisinä, että unohdettiin mitä oltiin tekemässä ja minne menossa. Helposti ja vaivattomasti sen saa kyllä ohjattua siltä seisomalta sinne alkuperäiseen määränpäähän, mutta aiemmin koira eteni heti varmasti paljon pidemmän matkan. Damin löydettyään Ruu on välillä pohtinut, että mitäs sitten? Palauttaako vai eikö? Kas siinä pulma. Ja markkeeraukset. Voi elämä sitä aluetta, jolta noutaja sitä pudotusta saattaa etsiä...

Luulin ensin, että tokossa me vielä pärjättäisiin ja siellä ei juoksut niin näkyisi. Luulin NIIN väärin. Juoksut yhdistettyä uusien liikkeiden opetteluun ei ole ollut hyvä yhdistelmä. Ruun mielestä kun uuden opettelu on usein miten hyvin vaarallista. Ja nyt juoksujen kanssa sehän on siis kuolemaksi.

Juoksujen takia ei olla päästy kunnollisiin treeneihin ja kun kotona arki on ollut superkiireistä (kun toisella on ollut niin paljon töitä), niin eipä olla sitten juuri tokoa treenattu edes. Eli sinänsä ei pitäisi hätäillä liikkeiden kanssa sillä onhan tässä vielä aikaa...panikointiin.

Ruudun merkitön merkki on hataralla alulla. Härpäke-liike on pahasti vaiheessa ja siinä Ruu tuntuu bongaavan kaiken muun paitsi sen oleellisen merkin. Vaikka olisi kiertänyt juuri tolpan, niin on seuraavalla toistolla juossut pihan toiselle puolelle ruutuun, joka ei edes näy lähetyspaikalle. Ja kapulan palauttaa paljon mieluummin oikotietä kuin hypyn kautta. Ja zetan vaikeus. Inhoan sitä liikettä! Ja luoksetuloa! Mutta itseasiassa tässä yhdellä niistä meidän kolmesta toteutuneesta treenikerrasta oli  Birgitan ja Tuulan kanssa puhetta, että mun kannattaisi opetella tuomaan negatiivisen ahdistus fiiliksen tilalle se onnistumisen ja positiivisuuden tunne, jolloin en siirrä koiraan yhtään omaa epävarmuuttani, jonka Ruu kyllä imee minusta niin herkästi. Mielikuvaharjoittelua, fiiliksen tulisi olla treeneissä ja kokeissa samanlainen. Tää on kyllä hyvä juttu, kun vaan saisi sen toteutumaan. Ja olen muuten kotipihassa työstänyt paria uutta käskyä istumiseen ja maahanmenoon, jospa malttaisin jalostaa ne käyttöön rauhassa ja kriteereistä kiinni pitäen.

Mutta kyllä tällä hetkellä ärsyttää sääntömuutokset ja uuden opettelu. Kun oma yksilö ei ole maailman nopein oppimaan uusia asioita. Ja kun ei pääse kunnolla treenaamaan ärsyttää vaan vielä enemmän. Ja kun toinen osapuoli hohhailee hormoneissaan niin ei sekään auta asiaa yhtään. Ohjaajahan ei hohhaile mitään... Pitkä, pitkä tie vielä edessä ennen kokeita. Tästä voidaankin palata siihen panikointiin...

MUTTA! Palataan vielä nome maailmaan kuvien merkeissä niin te muutkin saatatte ymmärtää meidän treeneistä edes jotain. Aika paljon on tehty vesitöitä. Nämä ekat kuvat on ajalta ennen juoksuja, kun epävarmuudesta ei ollut tietoakaan.

 
Tuonne keskelle päätyyn lähetin linjalle ja hirmuisen helposti sain ohjattua Ruun sinne. Eteni hiukan oikean kautta, otti rannasta varmaan jotain henkistä tukea. Damit oli maalla. Tän treenin jälkeen jäi sellainen fiilis, että voin ohjata koiran vedessä minne vain haluan!

 
Tähänkään kuvaan en hoksannut merkitä apunuolia. Mutta jos oikein tarkasti katsotte, niin näette "Ankkun" (mun ikioman Ei-koiravouhottaja Damin-heittäjäni) seisovan vastarannalla ja koiran pääkin näkyy Ankkun vasemmalla puolella vedessä tulossa jo palautukseen. Tuonne heiteltiin siis kaksoismarkkeeraus. Ekaheitto (mustavalkoinen dami) keskelle veteen ja toinen (valkoinen dami) rannan suuntaisesti kaislikkoon rannalle. No, valkoinen dami ei ollutkaan valkoinen. (Miten niin valkoinen sukka, jolla dami on päällystetty, likaantuu ajan kanssa?) Oli harmahtava ja näkyi huonosti. Ruu lähti kyllä oikeaan suuntaan, mutta ei osannut rantautua maalle, kun on tehty enemmän heittoja veteen. Pyysin Ankkua auttamaan, jotta koira ei ajautuisi sille ekaksi heitetylle damille. Kun lähetin toiselle damille oli Ruu sen jo unohtanut ja meni etsimään sitä sieltä, mistä löysi ekan damin. Mietin, ohjaanko koiran damille, mutta päädyin sitten katsomaan mitä koira tekee. Ruu pyöri hetken rannalla, tuli takaisin veteen ja lähtikin uimaan rannan suuntaisesti oikeaan suuntaan. Ei siis tullut mun luokse tyhjänä! Jostain syystä ei saanut tuulesta hajua vedessä olleesta damista ja nousi rannalle about samoilla leveyksillä kuin damikin kellui vedessä. Kävi reilun kierroksen maalla/takana olevassa metsässä etsiskelemässä ja palasi sitten rantaan ja veteen. Sai samalla hajun ja löysi damin! Ei onnistunut markkeeraus, mutta hienoa omaa työskentelyä Ruulta! Olin tosi tyytyväinen!

Piips sanoo, että mäkin voisin kyllä noutaa niitä dameja! Ja minä pyysin vain juomaan nätisti rannalta vettä...

Sitten pari tosi tuoretta kuvaa juoksujen ajalta ja ihan lopusta.

 
Perus peltolinjaa. Tuonne kohteelle Ruu oli päässyt jo kahdesti aiemmin, ekan ojan toiselta puolelta ja toisen kerran ojan tältä puolelta. Mutta välissä tehtiin linjat pellon sivuille ojan tällä puolella ja ojan suuntaisesti, selvät targetit. Ajatuksena hakea sitä pitkää matkaa ja suoraa linjaa, ja se toteutuikin hyvin. Viimeksi Ruu kävi siis tuolla kuvan vasemmassa laidassa olevalla targetilla, joka ei ihan näy kuvassa, mutta jää siis tosi lähelle. Käveltiin sitten lopuksi kiertoreittiä pitkin tälle kuvanotto/lähetyspaikalle, jotta hajuapuja ei tullut vasta kuin ojan luota ja kohteena tuo nuolen näyttämä paikka. Ruu kaarsi linjalta viisi kertaa tuonne vasemmalle väärälle targetille ihmettelemään. Tämän jälkeen kun palasi luokse, katsottiin siihen suuntaan yhdessä ja sanoin sille lempeästi "ei". Otettiin rintamasuunta eteenpäin ja tällä kertaa Pikkumusta paineli sinne minne pitikin! Hienoa! Kuvassa ei ihan selvästi näy, mutta pelto laskeutuu melko vahvasti ojalle ja vastaavasti nousee toisella puolella targetille. Näiden jälkeen R jaksoi vielä takana olevassa metsässä juosta hakuruudussa etsimässä dameja täysin tuulettomassa kelissä. Reipas pieni!

 
Lopuksi tämä supervaikea vesilinja. Kun on ollut fiilis, että voin lähettää koiran minne vaan, niin laitoin sen sitten käytännössä testiin. Selvästi meidän tähän asti vaikein vesilinja ikinä! Punainen linja on hakuruudun reuna, jossa Ruu oli saanut käydä juoksemassa ja etsimässä ennen linjalle lähetystä. Valkoisen nuolen edessä on Ruu, on palauttamassa damia, joka oli koiran takana olevan ohuen ja pienen kaatunen männyn alla/takana vedessä, mutta ihan rannassa. Eikä tuullut yhtään. Lähetyksessä oli laiska ja kääntyikin pian kysymään, että ihanko oikeasti nyt pitää lähteä uimaan. (Niitä juoksujen tekemää ihmettelyä...) Ui ensin vahvasti rannan suuntaisesti ja jouduin siis alkaa heti ohjaamaan enemmän viistoon vasemmalle. Sain lopulta ohjattua sinne männylle, mutta kun ei tuullut niin ei saanut hajua ja nousi rannalle, jota pitkin juoksi väärään suuntaan usean kymmenen metriä. Rannalla en voinut koiraa ohjata, kun emme heinän takia nähneet toisiamme. Takaisin siis veteen ja ohjaus männylle. Sama toistui ja sain edelleen ohjattua männyn hollille, meinasi taas rantautua, mutta en päästänyt nyt niin pitkälle. Takaisin veteen ja nyt alkoi se totinen taistelu. Ruulta alkoi usko loppumaan, se piippasi vedessä, ui monta kertaa kohti minua luovutusaikeissa, yritti hakualueelle jne. Mutta niin vain sain sen ohjattua männylle, ja nimen omaan sinne toiselle puolelle ja VIIMEINKIN se sai damin ylös. NIIN hieno pieni koira! Oikea työvoitto!!! Vuolaiden kehujen jälkeen päästin hakuruutuun pari kertaa ja sen jälkeen uusittiin vielä linja. Meni paljon helpommin tällä kertaa. Kylläpä kysyi hermoja tämä tehtävä, onneksi ohjaaja ei ihan heti suostu luovuttamaan. Nyt jätämme näin vaikeat vesilinjat hautumaan hetkeksi, on tehtävä vähän helpompaa välissä. Mutta ehkä me jo avoimen luokan linjoille B kokeissa pärjättäisiin? Ruu <3