Viimeksi kun päivitin blogia, olin epätoivon, ahdistuksen, surun ja paniikin vallassa. Tunteet eivät ole kadonneet mihinkään, mutta ehkä mukaan on tullut vähän "järkevää ajattelua". Ensilumikin on satanut. Ihan kuin se olisi tullut peittelemään ja rauhoittamaan tämän tilanteen.
On kulunut reilu viikko katoamisesta. Ei ole tullut vihjeitä, ei ilmiantoja. Olen kolunnut lähimetsät ja tienvarret, ei jälkeäkään. Lähimetsä käsittää melko tuhottoman paljon metsää ja itseasiassa olen tarponut kauempanakin. Ei mitään.
Hassua miten ison tunnekuohun pieni kissa voi aiheuttaa. Montako kertaa olemme saaneet kokea tämän saman huolen ja murheen, kun Näpsä on hankkiutunut "pikku tilanteisiin"? Oli se -30 asteen Uusivuosi, kun päätit ottaa hatkat pihastamme. Silloisessa asunnossa ulkoilit valvotusti ja siihen asti olit kiltisti tätä sääntöä noudattanut. Kannattihan se kokeilu tehdä juuri tuona iltana, juuri kyseisillä lämpöasteilla ja juuri sopivasti tunti ennen kuin paukkeet alkaisivat. Melkoinen paniikki ehti iskeä, kunnes paikansimme sinut naapurin takapihalle. Heillä näytti olevan paremmat bileet kuin meillä...
Ja tämähän ei jäänyt viimeiseksi karkureissuksi kyseisessä osoitteessa...
Nykyisen kotimme tontin rajalla katselimme, kun kyy luikerteli aivan edestäsi. Sinä katselit sitä, ja sitten aloit tyynesti vain pestä käpäliäsi! Niin tosiaan, olihan sinulla jo kokemusta kyseisistä madoista. Aikaisemmin oli se Juhannus mökillä, missä yritit napata omaksi juhla-ateriaksesi ison kyykäärmeen. Olitte napit aivan vastakkain, molemmat hyökkäysvalmiudessa ja käpäläsi oli jo ilmassa ennen kuin ehdimme puuttua tähän leikkiin. Mökötit sen illan meille. Pilasimme koko huvin.
Viime kesänä pääsit kokeilemaan tuota leikkiä uudestaan sillä seurauksella, että tulit pihaan toinen tassu norsun jalan kokoisena. Siitä pääsimmekin sitten lähtemään kohti viikonlopun päivystystä. Seuraavana päivänä murjotit meille (taas), kun emme laskeneet sinua heti reissun päälle.
Sitten se tähän asti suurin hätä oli silloin, kun halusit ottaa mittaa niistä oudoista pyörillä kulkevista typeristä peltipurkeista, joihin me kaksijalkaiset idiootit aina ahtauduimme ja toisinaan teitä eläimiäkin kuljetimme mukanamme. Siinä kaksintaistelussa sinä valitettavasti hävisit aika suvereenisti, vaikka olitkin sitä mieltä, että "näkisittepä vastustajan". Oli niin pienestä kiinni, että yhteinen taipaleemme olisi päättynyt tuohon helmikuun sunnuntai-iltaan. Päivystykseen Karstulaan ajettiin aika hitokseen lujaa. Kävi ihme, sillä sinulla oli "vain" reisiluu poikki. Kun selvitimme hypotermian ja saimme keuhkot taas vetämään ilmaa, alkoi näyttää siltä, että selviät tästäkin "pikku tilanteesta". Reisiluun taituroi kasaan taitavistakin taitavin Juha-setä Tampereelta. Kiitos vielä sinne!
On jäänyt elävästi mieleen se operaation jälkeinen yö, kun meistä kumpikaan ei nukkunut. Minä makasin kanssasi lattialla ja pitelin sinusta kiinni, kun lääketokkurassa olit jatkuvasti lähdössä ties mihin suuntaan. Toipumisaika ei muutenkaan sujunut ongelmitta, sillä toikkaroinneillasi sait ulkoisen tuen irtoamaan. Oli onni, että murtuma oli jo sen verran luutunut ettei uutta tarvinnut alkaa operoimaan. Mutta päädyit häkkilepoon. Senkin kestit ilmettäkään värähtämättä. Ihan kuin olisit tajunnut tilanteesi. Muistan miten kehräsit sylissä, kun työpäivän päätteeksi pääsit häkistä sohvalle viettämään iltaa kanssamme.
Se oli yksi niistä hetkistä, niistä yhteisistä ja yhdessä elettyistä ja selvityistä kokemuksista.
Selvittämättä kuitenkin jäi, mikä aiheutti sinulle karvattomia kohtia tietyille alueille. Sitä emme kai saa enää tietää. Tutkittiin virtsakivet ja munuaiset ym., mutta selitystä ei sieltä löytynyt. Mainittakoon vielä, että tosikissoilta voi ottaa hereillä ollessa ja täydessä ymmärryksessä pissanäytteen neulalla vatsanläpi. Ei tunnu missään.
Nyt kun järkevästi mietin ja muistelen Miukun kanssa elettyjä vuosia, niin aikamoinen Kissa meillä kyllä asusti. Ja on myönnettävä, että näistä kolmesta meillä asuneesta kissasta Miukulla on ollut ihan erityinen rooli ja vaikutus meihin. Sen persoona on ollut jotain niin omalaatuista. Olen tullut siihen lopputulokseen, että mitään en näistä vuosista muuttaisi. Miuku halusi seikkailla ja pelkkänä sisäkissana se ei olisi ollut niin tyytyväinen ja onnellinen kuin saadessaan kulkea vapaana. Vaikka en osaakaan sanoa, aionko tulevaisuudessa antaa omieni olla vapaana, mikäli meille joskus uusia kissoja kotiutuu. Olisi helpompi hyväksyä vaikka auton alle jääminen tai mikä tahansa muu vaihtoehto, kuin tämä epätietoisuus.
Tuntuu vähän oudolta, että juuri meiltä katoaa kahden vuoden sisään kaksi kissaa. Naapurissa asuu jo 16 vuotiaaksi ehtinyt konkari. Eikä sillä ole mitään tekemistä ollaanko reissussa vai kotona, katoaminen voi sattua milloin vain. Paniikki katosi, vaikka olimme kotona. On surullista, että kumpikin katosi ilman mitään jälkiä tapahtuneesta. Tuntuu pahalta, kun ei tiedä.
En ollut valmistautunut Miukun katoamiseen yhtään, vaikka pitkän aikaa sen auto-onnettomuuden jälkeen tulinkin kotiin tienvarsia selaillen ja pahinta peläten. En osaa sanoa, missä vaiheessa tuo ajatus on muuttunut siihen kuvitelmaan, että Näpsä asuu meillä vielä 25v vanhana ja todennäköisesti hiukan kärttyisenä kissamuorina. Se oli vaan sellainen vahva tunne, että Miuku jos kuka kulkee kanssamme vielä vuosia.
Olen varmaan valmistanut itseäni luopumaan eräästä toisesta tärkeästä jäsenestä, enkä sen lomassa ole pystynyt ajattelemaan, että joku muu lähtisikin ensin. Niin pitkään olen isoa koiraa seurannut ja vahtinut, murehtinut ja huolehtinut, että koska. Se on kuitenkin oma tarinansa sitten joskus.
Mutta kyllä se riipaisee, kun "eläinhullun" laumasta putoaa jäseniä pois ja vielä aivan liian varhain.
En tiedä minne jouduit ja mitä sinulle kävi, mutta uskon, että kaikki on sinulla kuitenkin hyvin. Tiedän, että pärjäät varmasti ja toivon enkeleitä matkallesi.
Silti jään odottamaan niitä tuttuja tassunraapaisuja ovea vasten. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti