Epätoivoa

Ei puhettakaan, että osallistuisimme SNJ:n tokomestaruus kokeeseen heinäkuun alussa. Sen olin miettinyt tavoitteeksi, mutta ei vaan pysty. Niin ja olinhan suunnitellut, että mentäisiin ihan tokon SM-kisoihinkin. Mutta ei ole löytynyt vielä tarpeeksi viisautta Pikkumustan korvien väliin. Taistelemme edelleen ruutu-liikkeen kanssa. Olen sitä paikkaa treenannut sen tarjoamisen kautta ja innostuin jo, että se olisi toiminut, mutta täytyy todeta, ettei se mikään oikotie onneen ole ollut. Ehkä kuitenkin edistystä on tullut, mutta että heinäkuun alkuun kisavalmiiksi, ehei.

Ja onhan meillä vaikka mitä treenattavaa vielä. Vähän laiskasti olen jaksanut lähteä muualle kuin tuohon kotipihaan. Ehkä sen takia, että jos ruutu ei toimi kotipihassa, se ei toimi muuallakaan. Iltaruoka on aika kova juttu ja sen saamiseksi Ruu kyllä haluaa yrittää tehdä hommat nopeasti ja tehokkaasti. Jopa niin nopeasti, että tunnarissakin se oma ei vaan ehtinyt jäädä hampaiden väliin, kun se lähti jo mukamas palauttamaan sitä. Tuli melkein luokse ennen kuin hoksasi, että jotain jäi. Kävi sen sitten hakemassa oma-alotteisesti, sentään. Luoksarin stopitkin oli kuin nopeimpien bortsujen tekemät, ilmeisesti ruoka on vakava asia ja otettava tosissaan. =D

Tokoa vielä treenaa ja se on jopa kivaakin, mutta se nome. Oikeesti, mua ei vaan ole luotu sitä treenaamaan. Nyt jos koskaan tuntuu siltä, että heitän hanskat tiskiin. Kun en osaa niin en osaa. Linjat vielä menee, tosin jouduin parissa edellisissä treeneissä huomauttamaan ihan tosissani siitä, että sitä pilliä kuunnellaan. Wt-kokeen aiheuttama epävarmuus ja uskon puute on selvästi näkynyt pillikuuliaisuudessa. Mutta tuntuu kuitenkin siltä, että tilanne ei ole ollenkaan toivoton. Pienellä muistuttelulla alkoi kyllä tosi kivasti kuuntelemaan.

Mutta ne markkeeraukset. Voi elämä sentään. En jaksa niistä edes volista, oon niin epätoivoinen niiden kanssa. Valkoiset damit tuo markkeeraa aika hyvin. Viime sunnuntaina tein todella pitkällä matkalla ja ei jäänyt vajaaksi markkeeraukset ollenkaan. Eka oli varmaan jotain huolimattomuutta, mutta parit seuraavat löytyi hyvin ja tarkasti. Mutta vihreiden damien kanssa ei edetä mihinkään. Niiden kanssa on uskomattoman isoa kaasujalkaa ja laajaa hakua ja ajaudutaan suurin piirtein toiselle puolelle peltoa etsimään niitä. 

Ja tuntuu, että yleinen linjaus Ruun kanssa on muutenkin sellainen, että yhtään taukoa ei saisi tulla. Olet viikon tekemättä jotain asiaa niin pitäisi aloittaa täysin nollasta, ihan alusta. Eihän se voi mennä niin? Eikö asioiden pitäisi jollain tavalla jäädä muistiin ja kehityksen edetä edes millimetrin eteenpäin? Väsyttää, kun tuntuu siltä, että aina pitäisi aloittaa maailman helpoimmasta harjoituksesta, jotta saisimme jotain aikaiseksi. Jos sitä pitää joka päivä suurella työllä treenata viisi tuntia pellolla ja mettässä, että pääsisi joskus johonkin kokeisiin, niin antaa todellakin muiden kisata. Omassa elämäntilassa ei ole mitään mahdollisuuksia moiseen treenimäärään, ei mitenkään. Kannattaako sitä sitten ylipäänsä tähdätä yhtään mihinkään, kun ei edetä niin ei edetä. Ja ainahan se on ohjaajassa vika. Oikeesti, niin masentavaa.