Koska pessimisti

Pessimisti ei pety, vai miten se meni? Aika syvissä kuraojissa on tullut ryömittyä ja maailmaa sieltä katsoen pohdittua.

Ne lihaskireydet hoideltiin veks. Lähdettiin treenaamaan, varovaisesti, naurettavan vähäisiä juttuja. Vähän uintia ja sen sellaista. Ihan hyvin sujuikin. Raatokoe alkoi lähestyä. Elettiin heinäkuun alkupuoliskoa. Tein sitten muutamaa päivää ennen koetta vielä haku-treenin, jota ei olla tehty ikuisuuksiin. Tehtiin se yhden lammen luona, jotta sain koemaista maastoa alle. Pehmeää sammalpatjaa, suopursua, metsää. Ruu teki hommia tosi innokkaasti, mutta näkihän siitä, että alkoi aika pian puuskuttamaan huonoa kuntoa. Ihan ymmärrettävää. Mutta jatkoi homman loppuun asti tyylikkäästi. Ei oireita tässä vaiheessa.

Ruu Jkl keskustan parturikampaamo Hohdossa kesän alussa. Maailman helpoin ja kiltein koira, jota ei tarvinnut hihnassa kuljettaa parkkihallista ja keskustan läpi kampaamoon. Maailman kiltein vain tulee mukana, kuin varjo, kuin ajatus. <3

Illemmalla koira oli kyllä ihan selkeästi könkkä ja tämä vahvisti sen minkä jo tiesin, mutta optimistisella asenteella yritin vain päästä sen yli. Ei asiaa raato kokeeseen.

Ei muuta kuin peruutusviestiä matkaan. Samalla lässähti sitten koko juttu ja vajottiin hetkeksi maan alle fiiliksellä "kesä ja kausi pilalla, TAAS".

Onneksi kesä oli niin kuuma, että ei voitu tehdä muuta kuin hengailla. Asia ketutti sillä mitta kaavalla, että ei kyenny tekemään koiran kanssa oikein yhtään mitään minkään asian suhteen. Fyysinen ja ennen kaikkea henkinen notkahdus oli aika iso. Ehkä jotain käsitystä tuli saatua urheilijoiden maailmasta, että kun teet hirveästi töitä tähdätäksesi johonkin tiettyyn kisaan /kauteen ja sitten siinä kynnyksellä kompastut tai saat vatsataudin ja se oli sitten siinä. Kauden pääkisa jäisi väliin. Todella tylyä.

Ruu 8v <3

 Eli missä vika? Oikeassa polvessa oli hetken aikaa turvotusta ja lihasten kiinnitysalueilla paljon arkuuksia, mutta varsinaisesti selkeää "pahaa" ongelmaa ei oikein löytynyt. Jumpat kulki huonosti ja niissäkin näki, ettei kaikki ole kondiksessa. Kun pahin paha mieli (minulta) meni pois ja saatiin jumppiin säännöllisyyttä, alkoi ne mennä selvästi parempaan, kireydet helpottamaan ja turvotus laskemaan. Jalan käyttö parani. Kipulääkettä Ruu ei muuten saanut missään vaiheessa. Sitten pikkuhiljaa päästiin lenkeille ja rauhallisen alun jälkeen Ruu satunnaisesti juoksi ihan kunnolla saadessaan jonkin hepulin. Ei ikäviä seurauksia. Lenkit piteni, mutta ei ontumista/könkkäämistä. Mutta kuitenkaan ei kaikki ollut ihan täysin kunnossa.

Ruu viettämässä elämänsä ehdottomasti parasta syntymäpäivää kesällä. Rapsutuksia sai IHAN KOKO päivän vähintään yhdeltä käsiparilta. Ruun mielestä parasta ikinä.

Reilu puolitoista kuukautta meni ennen kuin sain aikaiseksi viedä Ruun jälleen Eläinystäväsi Lääkäri-klinikalle Juha-sedän vastaanotolle, jossa käytiin siis tasan viikko sitten. Juha(kaan) ei löytänyt polvesta (tai muualtakaan kropasta) sellaista kipua/reaktiota, että olisi halunnut polvea kuvata. Puukon alle ei missään nimessä tässä vaiheessa. Päinvastoin, polvi tuntuu edelleen paremmalta verrattuna alkuvuoteen ennen PRP pistoksia. Lihaskireyksiä oli, hieman eri paikoissa kuin edellisellä kerralla.

Syvääkin syvempi huokaus. Olisinko toivonut, että ristiside olisi ollut selkeästi rikki? Ehkä. Olenko hyvilläni, ettei jouduttu operaatioon? No olen. No mitäs nyt sitten? Hyvä kysymys.

Onko siellä alkava ristiside ongelma? Vai treenattiinko liikaa liian nopealla aikataululla ja lihakset eivät vaan pysyneet mukana kehityksessä?
Faktaa on se, että polvessa on ollut vamma, jota on hoidettu ja joka on myös tällä hetkellä parempi. Mutta koska siellä on ollut se vamma, ei voida sanoa, ettei polvi vaivaisi ollenkaan tai että siitä ei joku päivä ristiside menisi rikki. Näinhän se on ihmispuolellakin. Vahvistavat harjoitteet, hyvä lihashuolto ja lihaskunto. Niillä mennään.

Arkistosta useamman kesän takaa.

Samalla reissulla viivyttiin viikonloppu Marikan luona ja sunnuntaina ennen kotiinlähtöä tehtiin pitkästä aikaa treeniä riistalla. Voi kun Ruu oli niin onnellinen. Tämä on ylivoimaisesti sitä kaikkein mieluisinta työtä. Ruu teki yhden linjamarkkeerauksen, hieman lyhennetyllä matkalla. Oli kerrassaan upea suoritus. Sitten häiriö-markkeeraus, joka jäi muistiin ja tehtiin ensin ohjaus. Ohjaus oli hyvän alun jälkeen Ruun omatoiminen riistalle hakeutuminen, mutta noh, rusakko tuli talteen. Ja muistimarkkeerauskin löytyi suoraviivaisesti (matka oli lyhyt, mutta lintu pusikkojen takana/seassa). Tauon jälkeen sai vielä kerran etsiä rusakon jäljen päästä ja näyttää nuorelle polvelle, miten sitä pupua kannetaan. Hyvät lämmittelyt, jäähdyttelyt. Oli niin kivaa <3.

Hetki huilausta ja kotimatkalle. Muutamia kertoja vaihtoi automatkalla asentoa, joka on jokseenkin hieman poikkeavaa. Kotona oli selvästi könkkä autosta noustessa, mutta vertyi nopsaan. Illemmalla näin kertaalleen, ettei laminaatin päältä noustessa ponnistanut oikealla takajalalla ylös. Tämän jälkeen mitään oireita ei ole näkynyt. Vielä. (Koska pessimisti.)

Pari syksyä sitten passissa.

Niin että vähän mysteeriä on tämä elämä tällä hetkellä. Ruu on omasta mielestään hyvässä kunnossa. Se on iloinen, haluaisi tehdä, juosta, tulla ja mennä. Ja se kaikkea melkeimpä tekeekin, paitsi ei treenaa raato-kokeisiin tällä hetkellä eikä juokse ylettömän paljon kavereiden kanssa.

Mutta kun siellä ei vielä (koska pessimisti) ole ristiside rikki, liikutaan ja touhutaan niin paljon kuin jalka kestää. Saatiin hiljattain kutsu kanalintujahtiin kuun loppuun, niin mennään. Passissa olo tuskin on pahasta (en usko kymmenien lintujen saaliiseen) ja kuljetaan metsässä vähän rauhallisemmin sen mukaan miltä näyttää. Ehkäpä nyt on vain hyväksyttävä se, että koira on 8v ja sillä on vamma, joka seuraa sitä loppuun asti. Niin kuin oli Iitullakin. Ajatus vaan tuntuu jostain syystä Ruun kohdalla hassummalta, epätodellisemmalta. 

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Nuorena ja terveenä. Fiilistelyä tulevaan...