Ei saavutuksia, ei tavoitteita. Vain ajatuksia menneestä ja tulevasta.

On ollut mukava kerrata mennyttä vuotta ja asettaa tulevalle vuodelle taas uusia tavoitteita. Se on kuulunut vahvasti blogi-kirjoitusten perinteisiin, että edellisen vuoden tapahtumat kerrataan ja pohdiskellaan menikö ne aiemmin asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Mikä siellä onnistui, mikä ei onnistunut. Mistä se johtui ja mikä oli loppuratkaisu asian suhteen. Ja heti perään tuli pohdiskeltua tulevan vuoden koho kohdat, joita lähtisi tavoittelemaan ja jotka ikään kuin toimisivat maamerkkeinä treenien ja arjen suunnittelussa. Merkinnät kalenteriin ja huutomerkit perään.

Vuosi sitten tein tämän päivityksen Joulun kynnyksellä. Olihan vuosi taputeltu ja nähty. Hiljentyisimme pyhien viettoon ja vuoden vaihtumiseen. Joulu menikin perinteisen ihanasti, mutta sitten se musta varjo tuli. Jotenkin aivan liian hiljaa, salakavalasti ja yllättäen.

 Lueskelin vanhoja blogi kirjoituksia ja onpa jotenkin ihanaa, että niitä on olemassa, vaikkei niiden teksti aina niin iloista luettavaa ehkä olisikaan. Iitun se ensimmäinen todella voimakas kipukohtaus tapahtui helmikuussa 2014, joka johtui siis spondyloosista. Uutinen itsessään ei romahduttanut, mutta sen laajuus kyllä. Ennuste yhdestä päivästä vuoteen. Selvittiin kesään, tuli syksy ja talvi. Vuosi vaihtui ja helmikuusta päästiin maaliskuuhun ja sitten oltiinkin jo keväässä. Tuli kesä! Oltiin selvitty jo yli vuosi!

Iituhan ehti olla monen monella jatkoajalla elämänsä aikana. Monista tiukoista paikoista selviydyttiin ja päästiin eteenpäin. Nyt se oli selviytynyt tähän astisista jatkoajoista kaikista tiukimmasta. Ja se porskutti eteenpäin. Iloisena, hyvä vointisena niin, että ehdin unohtaa. Niin reipas Iitu oli, että jopa minä menin lankaan ja sokeuduin tilanteelle. Ja vielä kun 2015 loppuvuodesta piipahdettiin Ruun sterkan merkeissä Juha-sedän luona, jossa tuli Iitun voinnista kehuja, niin viimeinenkin epäilys hävisi tuhkana ilmaan ja siirsin ajatukset tulevaan, kevääseen. Siihen seuraavaan vaikeaan koetukseen. Sinnehän sitä selvittäisiin heittämällä.

Kuva on otettu jouluaattona 2015. Tämän jälkeen ehdittiin käymään vielä Puttaalla joulunvietossa ja rakkaita ihmisiä moikkaamassa ennen kuin palattiin kotiin.

Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ne vingahtelut alkoivat. Pienet valitukset, joita en halunnut uskoa todeksi. Alkoi pelottaa. Miten ne näin äkkiä tulivat? Seuraavaksi huomasin jo makaavani eteisen lattialla Iitun vieressä. Katsoin sitä silmiin yöllä ja tiesin, mitä joutuisin päivän valjetessa tekemään.
Oli 30.päivä joulukuuta. Ei tullut kevättä.

Ja kun Piips ei luovuttanut. Se ei koskaan antanut periksi kipeinä aikoina, vaan eteenpäin mentiin tavalla tai toisella. Nytkin minä jouduin antamaan periksi sen puolesta. Ja se lienee on se kaikkein pahimmalta tuntuva asia, kun joutuu päättämään toisen elämästä. Vielä nyt vuodenkin jälkeen tuntuu niin pahalta ja sitä miettii, olisiko Piips sittenkin vielä pärjännyt? Luovutinko liian aikaisin? Onneksi on vanhoja päivityksiä, pohdintoja sekä ihan faktaa olemassa. Piips oli todella vaivainen ja se alkoi oirehtimaan sitä uudestaan. Ihan niin kipeä Iitu ei vielä ollut, kuin sillä ensimmäisellä kerralla. Ei vielä, mutta lähellä. Spondyloosin muutoksia oli myös kohti selkäydintä. Se olisi voinut edetä niin, että kivut olisivat voimistuneet ensimmäistä kertaa pahemmiksi ja toimintakyky romahtaa ihan kokonaan. Mutta silloin ensimmäisellä kerralla olin tehnyt päätöksen, että ei koskaan Iitun tarvitsisi käydä sellaista uudestaan läpi.





Nyt tuntuu hyvältä, että tein sen päätöksen. Vaikka ikävä meinaakin taas tällä hetkellä riistäytyä käsistä, niin silti ehkä ensimmäistä kertaa lopetuksen jälkeen tuntuu siltä, että teimme oikein. Hetki oli oikea. Piips sai lähteä omilla jaloillaan, vielä virkeänä ja iloisena, omana itsenään.

Entäpä Ruu sitten? Sillekin listasin edelliselle vuodelle yhden jos toisenkin tavoitteen, joista jokunen saavutettiinkin. Tultiinko siitä sen viisaammiksi tai onnellisemmiksi? En tiedä. Sen tiedän, että jouduimme rakentamaan suhdettamme uudestaan, kun palikat menivät hetkeksi sekaisin. Minulla kesti paljon kauemmin ymmärtää, että yhdessä selviämme Ruun kanssa paremmin kuin yksinämme. 

Mielenkiintoista pohdittavaa on Ruulla esiintyneet oudot takaosan pettämiset, joista olen aiemmin kertonut. Tuorein kohtaus tapahtui treeneissä pari viikkoa ennen viime vuoden viimeisiä toko-kokeita. Tällä kertaa älysin ottaa kohtauksesta pätkän videolle, jonka avulla konsultoin eläinlääkäriä. Kohtauksen aikana Ruun takajalkojen ja takaosan koordinaatio on häiriintynyt. Takaosa horjahtelee ja takajalat ottavat korostuneita askeleita. Ruun tajunnan taso vaikuttaa normaalilta, joskin se on selvästi ehkä vähän huolissaan ja kiihtynyt. Kohtaus kestää vain pari minuuttia.

Eläinlääkäri epäili heti ensimmäisenä labradoreilla esiintyvää ”collapse” tautia, mutta koska se on geenitesteillä poissuljettu, niin vahvaksi vaihtoehdoksi nousi epilepsia. Välilevyistä tämä ei oikein voi johtua juurikin tuon lyhyen kohtausmaisuuden vuoksi. Epilepsia sopii kuvaan hyvin, sillä sehän on aivojen ”sähkötyksen” häiriö/ongelma, jossa viestit takaosalle eivät kulje normaalisti. Näin harvakseltaan esiintyvänä ja nopeasti ohi menevänä tämä ei meidän elämää toistaiseksi haittaa eikä lääkityksiä tarvitse. Seurannan alla.

Pohdinnan alla taas on se, mistä se sitten tuli? Kuinka paljon Ruu on surrut Iitun ja kissojen poismenoa? Stressannut? Välillä Ruu vaikuttaa niin surulliselta ja yksinäiseltä, mutta toisaalta se on aina ollut sellainen, ettei tuo itseään esille. Mutta voisin kuvitella, että edellinen vuosi oli rankka myös noutajalle.

Voisin asettaa meille monia tavoitteita tälle vuodelle, ja aiemmin niitä ajatuksissa listalle laitoinkin, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan keskittyä yksittäisten tavoitteiden sijaan johonkin muuhun. Sillä vaikka kuinka listaisin tavoitteita, en lopulta pysty mitenkään vaikuttamaan siihen toteutuvatko ne vai eivät. Ja loppujen lopuksi sillä ei kai ole merkitystäkään. Jokin muu on tärkeämpää. 

Tai ehkä arvet on vielä liian tuoreet edelliseltä kerralta. Esimerkiksi Piinan kanssa asetimme tavoitteeksi pysyä vain tallessa. Sekin oli ihan liian aikaisin asetettu tavoite. Oliko se kohtalon ivaa, kun en katsonut vuotta loppuun asti? Meni Miuku, meni Piips, kyllä Piina vielä jatkaisi. Niin väärin luultu. Ja ei mene päivääkään, etten kissojamme ikävöisi tai niitä ajattelisi.

Menetysten ja surun keskellä on myös uudelleen syntymistä ja elämän jatkumista. Sitä meille tuli muistuttamaan Spooky Ihme Kisu, jonka elämän alkutaival ei ole ollut helppo. Kisu on hyvin erikoinen persoona korvatupsuineen ja pitkine karvoineen, josta myöhemmin lisää. 

Tämä päivitys on ollut tekeillä useamman päivän ja sen kirjoittaminen on tuntunut raskaalta ja surulliselta. Kyyneliä on vierinyt useita. Käsittämätön ikävä.

Mutta samalla se on laittanut ajatuksia paikoilleen, joiden kautta tunnen taas helpotusta ja ymmärrystä monesta asiasta.

Tälle vuodelle en aseta tavoitteita. Ainoastaan esitän kainon toiveen, että tämä vuosi sisältäisi mahdollisimman vähän vastoinkäymisiä. Toivon, että jengimme jäsenet olisivat onnellisia. Toivon, että Ruun kanssa saisimme harrastaa hyvillä mielin, touhusta ja toisistamme nauttien. Toivon, että nauttisimme eniten ihan tavallisesta arjesta.