Kohti peltoa ja metsää

Kevät alkoi rytinällä. Yksi päivä ja kaikkialla märkää, loskaa, sohjoa, kuraa, liukasta ja märkää, märkää, märkää, märkää.... Ynh! Ihana kamala kevät. Inhoan tätä vaihetta, kunnes alkaa olla suunnilleen kuivaa. Tai edes kunnolla sulaa. Tällä lumimäärällä sitä saa ehkä hetken odottaa.

Meidän kuntoilut katkesi kennelyskään, joka tosin jäi onneksi naurettavan lieväksi. Sitä pientä röhkimistä muutamina päivinä ja kahtena päivänä räkää nenässä. Oireita keski alle viikon ja nyt on reippaat kaksi viikkoa menty hissuksiin ja pysytty oireettomina. Tämän hiippailun jälkeen piti aloittaa taas potkurilenkit ja kuntoilu, mutta kevät päätti vihdoinkin saapua, joten potkurikelit ovat taakse jäänyttä elämää. Pyörällä käytiin kattomassa miltä tuo tie näyttää ja lopputuloksena se, että potkurilla ei ole enää mitään mahdollisuuksia päästä tänä talvena lenkille. Kurapuku voisi olla kova sana...





Tämä treenaamattomuus on lähes kokonaan tappanut oman koiraharrastamisen, kun sen ajan on antanut pois kaikkeen muuhun. Historiallinen tilanne kaikin puolin. Kymmenen vuotta on saanut harrastaa melkein miten paljon vain ja milloin vain. Tietenkin perhe-elämä on tuonut omat rajoituksensa, mutta totaali tekemättömyys on ollut ihan uusi juttu. Tilalle on tullut laiskuus ja mukavuudenhalu. Niin helppoa, kun ei "tarvitse" lähteä minnekään. Siis onko muutakin elämää kuin treenikentillä pyöriminen? On ilmeisesti ja alun kriisin jälkeen olen oppinut jopa tykkäämään siitä. OMG! Olen selvästi unohtanut, miten paljon "koiravouhottaminen" on antanut voimia, energiaa ja puhtia kaikkeen muuhun. Yritys treenailla naapurin koiralla oli hyvä ajatus, mutta toteuttaminen ei kuitenkaan ihan niin yksinkertaista. Arjessa on omat kiireensä, hiihtolomat ja sun muut menot mitä tässä nyt on ollut. Sitten piti ottaa tämä lainakoira taloon reiluksi aikaa, kunnes Ruu saikin kennelyskän. Meni heittämällä hukkaan taas seuraava kuukausi. Ja kohta talon täyttää muut pakon edessä hoitopaikkaa tarvitsevat nelijalkaiset. Luovutan toistaiseksi, ettei tarvitse potea huonoa mieltä siitä ettei ehdi, pysty, jaksa. Tekosyitä vai vanhuutta?

Ja onhan tuo koko toko ollut muutenkin tällä hetkellä hyllyllä/tauolla ja jatkuu määrittelemättömän ajan. Ruun polven parantaminen vei oman aikansa ja maajoukkueen karsinnat jäi tältä vuodelta väliin. Viimeisiin Tampereen karsintoihin oltaisiin periaatteessa päästy, joten käytiin vetäisemässä kokeenomaisesti liikkeet yli puolen vuoden tauon jälkeen. Ja Ruuhan pisteli menemään siitä mihin oltiin jääty, ellei jopa inasen paremmin. Kuitenkin siellä ne samat iänikuiset ongelmat näkyi, joten päädyin siihen, että ei maksa niin paljoa vaivaa ostaa lisenssejä ja maksaa koemaksuja. Ja hyvä niin, sillä olisihan tuo kennelyskä tartunta estänyt meitä joka tapauksessa. Välillä on kyllä tullut vahvoina välähdyksinä se fiilis, että haluaa päästä kokeeseen, mutta sitten taas ajattelee treenaamista ja polvea ja siihen se innostus sitten laantuu. Joten onko riittävästi motivaatiota? Entäs jos käväisisi siellä ulkomailla kokeessa? Se tuntuu jännittävältä, haastavalta, motivoivalta ja kiinnostavalta. Hmm...

Jos jotain hyvää tässä kevään ja kuran tulemisessa on, niin motivaatio ja innostus kohti peltoa ja metsää on alkanut todenteolla kasvaa. Mieli halajaa hirveästi raato-kokeisiin. Ja siihen tänä kesänä pyritään jos vain mahdutaan kokeisiin. Sitä varten sitä kuntoakin alettiin kohottaa, kun polvi todettiin hyväksi. Ehdittiin kuukauden verran tehdä potkurilenkkejä ennen kennelyskä-taukoa. Ei kyllä ihan parhaimpaan tikkiin ehditä, mutta tehdään mitä pystytään. Ja pellolla on tarkoitus jatkaa sitä jäljestämistä, mutta siihen tarvitaan kyllä apuja, jotta edistytään yhtään mihinkään.

Herttinen, ihanko tässä nyt intoillaan treenaamisesta? Ehkä vähän. Treenaamattomuuden talviuni alkaa rakoilla ja kohta kömmitään ylös peiton alta. Pikkuhiljaa.

Ei kasva koirat puussa

Miten mulla on ollut sellainen käsitys, että koiranpennun saisi hankittua helposti? Ei se tähän asti kovin vaikeaa ole ollut. Aikaisemmat otukset nyt vain tuli eikä siihen tarvinnut järjettömästi aikaa ja vaivaa uhrata. Vähänpä tiesin.

Saattaa myös olla, että näiden koiranomistajavuosien aikana kriteerit ovat kasvaneet. Tieto lisää tuskaa, ja niin näköjään jo koiran hankinta vaiheeseen. Toki olen nähnyt läheltä senkin, että hirveästä taustaselvityksestä ja salapoliisityöstä huolimatta lopputuloksessa on kuitenkin se jokin terveysmurhe. Täysin riskittömiä sijoituksia ei ole, mutta kyllä pahasti pielessä olevat yhdistelmät sulkeutuu surutta pois. Ei kiitos. Osaksi tästä syystä kai se susikoirakin sulkeutuu vaihtoehdoista pois, niin paljon kuin sellaista haluaisinkin.

Että onko pentukuumetta? No ei ole. Mutta sellainen tiedostaminen, että ehkä sen kartoittamisen ja pohtimisen paikka oikeasti on nyt. Varsinkin kun on käynyt selvästi ilmi, että varteen otettavia vaihtoehtoja ei ole tuosta vain tarjolla. Olen myös jänistänyt ja sanonut ei ihan hyville vaihtoehdoille, koska "aika ei ole vielä oikea". Ehkä se ei ole, mutta puolikas totuus on se, etten ole uskaltanut vielä ottaa pentua. Voihan tämä kostautuakin. Ehkä jään ilman pentua, koska sitten kun "olen valmis ottamaan pennun", niin silloin ei toteudu yksikään itselle sopivista vaihtoehdoista.

Kyllä se ajatus vielä jollain tapaa kauhistuttaa. Miten edes ne perusasiat opetettiin? Voi elämä mikä työmaa. Pärjäisikö sitä edes muun kuin noutajan kanssa? Mutta ei se noutajakaan mikään enkeli välttämättä ole. Ruu kyllä on ollut ja ehkä sen takia onkin vähän turhan ruusuinen kuva pentuajoista. Sehän vain oli, söi ja kasvoi. Oppi itsestään kaiken. Iitun pentuajoista on vielä vähemmän muistikuvia. Kai sekin vain itsestään oppi kaiken.

Tutkailin vanhoja kuvia ja videoita mutten löytänyt Iitun enkä Ruun pentuajoista ainuttakaan videota. Otinko edes sellaisia? En muista. En muista niin yhtään mitään. Paitsi sen muistan, että julmettu määrä kuvia ja kenties videoitakin hävisi bittiavaruuteen, kun Assistant Accidentti eli Jäbä Duudsoni kiskoi meidän ulkoisen kovalevyn lattialle. Masiina kävi jossain erikoistuneessa liikkeessä asti arviossa, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. RIP sen kovalevyn muistolle ja kaikille niille hävinneille kuville. Iitusta oli joitain pieniä pentuvideoita, mutta en muista että olisi ollut yhtään treeneihin liittyvää. Ruusta ei ainakaan. Miksei sellaisia tullut otettua? Vanhin mitä löysin Ruusta on avoimen luokan kisavideo, kun koira on n. kaksivuotias. 

Onneksi on aikaa pohtia. Mutta kun se hetki tulee niin onko sittenkään riittävästi rohkeutta? Kuinka pitkälle tätä voi aina vaan siirtää ja siirtää? Arki on tällä hetkellä niin järkyttävän helppoa ja rutinoitunutta koiran pidon kannalta, että miksi järkyttää tasapainoa?

RÖH RÖH RÖH

Yksitoista vuotta siihen meni ennen kuin ensimmäinen kennelyskä rantautui tähän koiratalouteen. Mielenkiintoinen pöpö, kun saa koiran kuulostamaan siltä röhkö-possulta, joka leluna tunnetaan. Nenä vuotaa vihreää töhryä. Vointi omasta mielestään kai ihan normaali. Tosin tauti on ollut "päällä" vasta kolme päivää, että ehtiihän se tästä vielä muuttua. 

Mistä tämän saimme? Lähdimme reilu viikko sitten vierailulle Nokialle ja tarkoitus viettää mukava "koiravouhotusviikonloppu". Oli suunnitelmissa nomea, tokoa ja tietenkin nukkumista minulle. Kun kerrankin ei tarvitse ylimääräisiä heräillä öisin. Tuli siitä sentään "koiraviikonloppu", ehkä se vouhotus osa vaan jäi pois.

Mentiin jo perjantaina, jotta jäisi enemmän aikaa vouhottaa. Kiva perjantai-ilta olikin, perus puuhastelut ja hurjana tuli valvottua ihan puoleen yöhön (normaalisti jo kympiltä viimeistään peiton alla) ja vähän ylikin. Nukuin hyvin, kunnes herään siihen, että joku oksentaa. Kuulosti sen verran pahalle, että totesin apuani varmaan tarvittavan. Syylliseksi paljastui joukon juniori noutaja. Yskimistä, kakomista, röhimistä ja vähän oksentamistakin. Nice. Tilanteen rauhoituttua ja sotkujen siivouksen jälkeen vilkaisin kelloa, 06.10. Perus. 

Se siitä pitkään nukkumisesta.

En tiennyt kennelyskästä ennen yhtään mitään. Nyt tiedän, että se voi alkaa tuosta noin vaan ilman mitään ennakkovaroitusta. Se saa koiran kuulostamaan röhkö-possulta. Koira kakistelee limaa pihalle, matot vaarassa. Koiran nenästä voi vuotaa räkää. Kuume mahdollinen. Lenkit pidettävä minimissä. Ja se tarttuu herkästi. Olisiko mitään mahkuja sille, että Ruu ei olisi saanut tartuntaa, vaikka juniori koira nuoli Ruun huulet huolellisesti perjantai-iltana? Noup.

Mutta inasen reipas viikko siihen meni. Ei muuta kuin jatketaan eristettyä elämäämme vielä hyvä tovi.

Lenkillä

Talven parhautta (heti Joulun jälkeen) on tämä aika, kun aurinko paistaa. Ja nyt se on paistanut tosi usein. Ja luntakin on (liikaa), mutta eipähän ole ollut niitä pääkallokelejä kiusana, kuten kahtena edellisenä talvena. Toivotaan, että keväästä tulisi erityisen aurinkoinen ja lumet sulaisi ja haihtuisi ilman hirveää jäätikköä.

Satu ja Havu tuli eräänä aurinkoisena päivänä lenkkeilyseuraksi. Havu-nuorukainen oli aika iloinen Ruun seurasta ja täysin kyltymätön leikkijä. Vaikka Ruu yritti kuinka välillä sanoa pahastikin, ei snautseri lannistunut. Ei, vaikka Ruu antoi sille kymmeniä lumipesuja. Toisaalta kyllä näytti sillekin, että Ruu nautti lenkkeily- ja leikkiseurastaan.

Taisi Ruu itsekin saada lumipesuja itselleen 

Jokohan se kotiutuminen on valmista?

Kissoissa on tapahtunut taas lyhyessä ajassa selkeä muutos. Ensimmäinen kuva kertoo eniten. Iines nukkuu öitä jo sängyssä. Se on kiva, kun nukut erinäisistä syistä muutenkin huonosti ja jossain kohtaa jaksaa tajuta sen verran, että ei ole enää edes tyynyllä. No ei varmaan, kun siellä tyynyllä nukkuu joku muu.

Minni ei vielä tule heti illasta sänkyyn, mutta usein on tullut sinne jossain vaiheessa yötä. Iines tulee lähes poikkeuksetta aina, kun me tai minä menee nukkumaan.

Toinen selkeä muutos on siinä, että "kuolleet" lelut ovat alkaneet kelvata. Luulin, etteivät nämä leiki niillä ollenkaan, mutta luulin väärin. Sekin on kivaa, kun havahdut aamuyöllä siihen, että joku hyppää hiiren kanssa sänkyyn ja alkaa rapisuttamaan sitä siellä. Tai tuo saaliin näytille syliin sohvalla. Huvittavinta lienee se, että Minni juoksi tässä muutama päivä sitten Poikasten huoneesta hirmuisella vauhdilla minikokoinen kaivinkone suussaan keittiönpöydän alle. Olen nähnyt myös lapastani kannettavan. Mitenkähän nämä varkaudet vielä kehittyvät?

Olen kertonut Iineksen tavasta väistää silityksiä. Kun on silittänyt, selkänahka on nykinyt melko paljon saman aikaisesti. Aloin sitten testailla näitä fascia manipulaation hoitomenetelmiä ja aika isoja reaktioita sain aikaiseksi. Alkuun tuli kynsien tarjoamista ja paikalta pakenemista. Toisella kertaa lopputulos on alla. Voisi jopa luulla, että Iines nauttisi. ;) Ja selän nykiminen on vähentynyt selvästi silitysten aikana.

Polvi on hyvä!

Reilu viikko sitten ajeltiin Ruun kanssa jälleen kerran Nokialle ja vietettiin siellä ke-pe. Torstai-perjantai oli koirien fascia manipulaation kaksi viimeistä koulutuspäivää ja anti oli kyllä niin hyvä! Vaikutukset koiran kireyksiin, jumeihin, liikkuvuuteen ja asentovirheisiin on vaan niin paljon tehokkaampaa mihinkään muuhun käsittelyyn verrattuna. Ja tästä on ollut myös suuri apu Ruun polven kuntoutumisessa. 

Ruu ei ole kurssilla muuten aikaa viettänyt, paitsi viimeisenä päivänä otin sen sinne mukaan, että ehdittäisiin nopeammin päivän päätteeksi Eläinystäväsi Lääkäri- klinikalle. Josta oli tavoitteena päästä mahdollisimman reippaasti takaisin kotiin kuumepotilaiden luokse. Kurssilla Ruu makasi pöydän alla omalla pedillä hyvin kiltisti paria luvatonta vaeltamista lukuunottamatta. Ajatus voi harhautua näemmä kilteimmälläkin tapauksella.

Kurssilla saattoi olla jonkun mielestä vähän tylsää...

Klinikalla sitten tuttuun ja totuttuun tapaan Juha-sedän hyppysiin. Ja polvi on hyvä! Jumpat on edistyneet eli polven hallinta on parantunut ihan reippaasti. Lihaskireydet on pysyneet aisoissa. Ja ennen kaikkea polvi siis tuntui myös Juhan sormiin paremmalta. Aika mahtava juttu. Lupaa heltisi melkeinpä mihin vain tekemiseen. Voi onnea! Samalla polvee tuikattiin vielä viimeinen piikki PRP:tä. 

Kiitos ell Juha Kallio ja Eläinystäväsi Lääkäri- klinikka!

Jännästi alkoi kutkutella taas tokonkin treenaaminen. Ennen kaikkea suuntasin katseet jo syksyyn ja lintumetsiin. Kesään ja nome-kokeisiin. Yritetään aloittaa tavoitteellisempi kunnon kohottaminen. 

En oikein tiedä vielä mitä tokon kanssa teemme. Polvi sen kenties kestäisi ihan hyvin, mutta onko se järkevää? Mitään suurta treenirupeamaa ei ainakaan ole tulossa. Olemme tässä lajissa mahdollisesti siinä pisteessä mihin voimme yltää, enkä tiedä jaksanko edes yrittää enempää. Lajissa on ne omat kuormitustekijänsä ja kun mieli halajaa ennen kaikkea tuonne metsästyspuuhiin niin kannattaako? Mutta toisaalta siinä parhaassa fiiliksessä on kokeessa niin ihanaa. Ajattelin, että jos kävisi katsomassa missä jamassa liikkeet on ja miettisi sitten mitä tekee. En tiedä. Eiköhän se tässä ajan kanssa selviä.

Tuossa Puttaalla taannoin vierailtaessa oltiin laskevan auringon aikaan lenkillä. Ja nyt tuli "Se Kuva" meistä, minusta ja Ruusta. Tässä on kaikki niin kohdallaan. Ihan kaikki. <3

Jäi jälkeen 2017 ja alkaa seuraavaksi 2018

Niin se vuosi taas vaihtui ja käännettiin uusi sivu kirjassa. Mustalla sarkasmilla voisi kai todeta, että kukahan jengistämme poistuu tänä vuona? Kun tuntuu, ettei vuosi voi mennä ilman menetyksiä. 

30.joulukuuta (edellistä vuotta) sytytimme kynttilät Iitun ja kissojen muistolle. Iitunkin poismenosta on vasta kaksi vuotta aikaa. Vasta! Se tuntuu kahdeltakymmeneltä vuodelta. Ja se edelleen niin karvaasti muistuttaa siitä, miten taputtelin vuoden päätökseen ennen aikojaan.

Se vetäisi pohjan kaikelta. Niin iso ikävä jäi.

Näen Iitusta unia säännöllisesti. Niissä ei tapahdu mitään erikoista, Piips vain on mukana ja tuntuu, että eletään tavallista arkea. Herätessä tajuaa heti nähneensä unta. On etäisesti surullinen, mutta ennen kaikkea haikea olo. Jossain vaiheessa unet varmaan loppuvat. Olenko sitten unohtanut Iitun? Saako niin käydä? Pitäisikö niin käydä? Ehkä pelkään, että niin käy?

Vuosi 2017 ei sekään mennyt ja sujunut niin kuin oli toivonut tai suunnitellut.

Ensimmäiseksi menetimme Spookyn. Toiseksi saimme Ruun kanssa harrastaa hyvillä mielin, kunnes syksyn kynnyksellä rysähti. Vasemman takajalan polven rusto- ja kierukkavamma. Saikku vähän niin kuin jatkuu edelleen. Ruu lenkkeilee normisti, on saanut juostakin, mutta olen myös pahimmat "typeryys kohtaukset" katkaissut. Mutta tokoilua/harrastelua ei käytännössä olla tehty yhtään. Alkuun se oli selvä kriisi. Ihan mieletön stressi, äkkäily, kiukkuilu ja ahdistus. Nyt se on muuttunut lähinnä tylsistyneeksi hengailuksi. Ei kiinnosta tehdä mitään. Ja se taas on pelottavaa. Aktiivisena harrastajana tokoilu ja muut lajit on ollut se ehdoton juttu, jonka avulla on saanut arkeen voimaa. Ja nyt ei kiinnosta lähteä edes tavalliselle lenkille. Tyydymme hiljaisina tilanteeseen ja se itseasiassa alkaa olla ihan fine. Aika vakava tilanne, eikö? 

Toivottavasti tämä tylsistyminen on vain tämän talven murhe ja keväällä/kesällä päästäisiin taas harrastamisen rutiiniin kiinni. Kun tällä arjen pyörittämisellä se harrastusaika kyllä valuu kaikkeen muuhun käytettäväksi kuin siihen itse harrastamiseen. Suunnitelmissa on harrastusrintamalla todennäköisesti toko-kenttien hyvästelyt. En usko, että jaksan/haluan alkaa vaatimaan vauhtia, kun tiedän mitä siitä seuraa polvelle. Mieluummin "ehjänä" pysyvä koira, jonka kanssa toivoisin vielä näkeväni metsästysmaastot ja linnunraadot. NOME- ja metsästysuramme on siis kysymysmerkin alla. Niitä jatkaisimme mielellämme, mutta se on vielä epävarmaa. Jälkeä pyritään ainakin jatkamaan, sainhan tuoreeltaan oikean jälkiliinankin hankittua. Nyt ei tarvitse enää fleksillä mennä, wuhuu!

Tylsyyttä ja harrastusajan kadottamista ehkäisemään olen ottanut ajoittain lainaksi naapurin koiran. Eräänlainen projekti kokeilu, jonka tarkoitus on kai pitää ennen kaikkea minut kiinni koiraharrastuksissa. Ja tuomaan Ruulle aina silloin tällöin seuraa. On nimittäin välillä vaikuttanut siltä, että Ruu on oikeasti yksinäinen ja olenkin miettinyt, että olisiko se sittenkin ansainnut jo aikaisemmin pysyvän ystävän saman katon alle?
Tämä vuosi tulee muuten ratkaisemaan suunnitelmia "oman pennun" suhteen. Vielä on onneksi aikaa antaa ajatusten asettua tämän asian kanssa. 

Voi hyvänen aika miten tästäkin kuvasta on aikaa...

Joukkomme tuoreimmat vahvistukset jaksavat edelleen omituisesti. Tutustuminen on jatkunut puolin ja toisin. Varsinaista pahuutta ei ole nähty edelleenkään, joulukuusikin sai olla rauhassa.
Ja pikkuhiljaa alkaa lempinimetkin vahvistua.

Tässä Musta Möykky jolla on Silmät

Minni on sellainen hellyttävän yksinkertainen kissa. Ei pahantahtoinen ollenkaan eikä koskaan. Kunhan mennä porskuttaa menemään. Sillä on uskomaton kyky piiloutua silmiltä. Muutamia kertoja se on jäänyt komeroon, kun on tullut sinne perässä eikä sitä olla huomattu. Tulee aina tervehtimään, kun herätään aamuisin. Joskus Minni luulee, että aamu koittaa jo viideltä...

"No! I don´t want to get up! I hide here. No one will ever find me here." 

Ja tässä Mökö Mökö kissa

Iines on kyllä hyvin omalaatuinen kissa. Se väistää silitykset ja kosketukset jos ei niitä halua. Tulee syliin vain kun haluaa, useimmin kävelee vain päältä. Ei ole nyt pitkään aikaan oikein halunnut tulla syliin. Silti hengailee hirveän lähellä. Yleensä selin meihin päin. Jokin mielenilmaus selvästi. On kaksikon pomo. Vieraileville koirille annetaan käpälästä. Tämä naapurin koira on vihollinen, jota ajaa pois. Ruu on samaa porukkaa tietenkin, mutta Ruu ei tungekaan iholle. Jotain jännää edistymistä kotiutumiseen on tapahtunut, kuten yllä oleva kuva osoittaa. Iines on alkanut nukkua makuuhuoneessa, minun aamutakin päällä. Aiemmin ovat nukkunet AINA yläkerran aulassa rahin päällä kaksistaan.

Meillä on Mökö Mökön kanssa pieni "pulleus" ongelma. Tämä kissa ihan oikeasti pullistuu pelkästään katselemalla ruokaa. 

Kunhan kevät ja kesä tulee, niin tarjotaan kissoille mahdollisuus tutustua ulkoilmaan valvotusti. Jos tykästyvät, pääsevät valjaissa ulkoilemaan ja kyhätään tarhakin, jossa viettää aikaa. Jospa saataisiin tuota pulleuttakin ajettua vähän alas liikettä lisäämällä...

Jännä nähdä mitä vuosi 2018 tuo tullessaan. Aika näyttää.