maanantai 10. helmikuuta 2014

Itkuhan siinä tuli

Mistähän sitä aloittaisi? Teimme viime keskiviikkona Iitun kanssa eläinlääkärireissun Tampereelle ja sen jälkeen fiilikset on olleet aika alamaissa. Ajattelin, että jos en kirjottaisikaan mitään, niin ehkä asia voitaisiin unohtaa. Ehkä voisin teeskennellä, että mitään pahaa ei ole sattunut. Jos kielletään tosiasiat, niin ehkä niitä ei ole olemassakaan. Mutta eihän se mene niin. Ei, vaikka kuinka toivoisi.

Meillähän oli toissa viikolla se oikein kova kipukohtaus, joka selvästi liittyi selkään. Viime keskiviikkona käytiin lyhyellä kävelyllä aamulla ja sen jälkeen oltiin ihan hetki pihassa. Piips jäi sokeaan kulmaan enkä nähnyt kunnolla mitä tapahtui, sen vain tiedän, ettei se riehunut tai rellestänyt. Mutta huuto oli kova ja oikea takajalka ilmassa. Ei ollut todellista!

Piips kävi maihin eikä suostunut nousemaan. Ulisi kivusta, kun kannustin sitä yrittämään. Polven taivutus aiheutti kovaa huutamista. Meinasin mennä ihan paniikkiin, pelkäsin jo, että leikatulle polvelle kävi huonosti ja se olisi sillä selvä peli. Onneksi puhelimen päässä oli ystävä tavoitettavissa ja sain taas ajatukset kasaan. Kutsumalla Piips ei suostunut nousemaan, joten autoin sen ylös. Se kevensi oikeaa takajalkaa entistäkin enemmän, mutta laski sen kuitenkin maahan ja pystyi sille varaamaan. Pääsimme sisälle. Tilanne näytti hetken jo tosi  pahalta, mutta ilmeisesti selvittiin säikähdyksellä.

Alunperin olin ajatellut ell käyntiä heti maaliskuun alkuun, mutta nyt tuntui, että halusin aikaistaa sitä. Ell Kallio otti meidät hieman yllättäin jo samana päivänä vastaanotolle, jos vain pääsisimme tulemaan. Ja kerran Pikku E:n hoito järjestyi, lähdettiin Iitun kanssa matkaan. En pelännyt käyntiä etukäteen, koska oletin tietäväni tilanteen ja kaikki mahdolliset "kauheudet" mitä oli tulossa. Edenneet nivelrikot, lihasjumit ja spondyloosi. Iitukin oli ihan ok iltapäivällä ja käytti oikeaa takajalkaa hyvin. Ei hätää, ajattelin.

Tutkimuksessa tulikin ilmi kaikki se mitä jo tiesinkin. Piips on etuosasta kovin kuormittunut, kun takana on jatkuvaa ongelmaa, joka vain pahenee. Oli niin kipeä yhdestä kohtaa edestä, että taisi väläyttää hampaitakin lääkärille. Täysin yllättävä reaktio, täytyi todella olla kipeä paikka. =( Mutta ihmisrakkaus vei tässäkin voiton ja moneen otteeseen taisi Juha niitä pusuja saada. Mutta sitten röntgeniin, kontrolloitaisiin lonkat ja polvet ja tsekattaisiin se selkä.

Nivelrikko oli edennyt, niin kuin tiesinkin. Mutta aina niiden kuvien näkeminen tuntuu tosi kurjalta, oikean lonkan tilanne on tosi tosi huono. Eipä sillä että vasen nyt hyvä olisi. Ja oikean polven rikko on edennyt myöskin inhottavan paljon. Osasin odottaa näitä löydöksiä ja pysyin vielä kasassa. Sitten katsottiin lannerangan kuva. Koko lanneranka, yhtä nikamanväliä lukuunottamatta, täynnä spondyloosia, melkein jo yhteen luutuneina. Kaiken lisäksi kahdessa välissä spondyloosi kasvua oli ns. ylöspäin kohti selkäydintä. Tähän en ollut varautunut. Veti hiljaiseksi, pieni pelko hiipi sydämeen. Rintarangassa taisi olla yhdessä nikamanvälissä spondyloosi, se näytti jo yhteen luutuneelta.

Mun on vaikea muistaa Kallion sanoja tarkkaan, mutta kuta kuinkin kävi selväksi, että kovin kauan ei Piips tulisi välttämättä tässä maailmassa enää tallustamaan. Kun valtaosa nikamanväleistä on kohta luutunut yhteen eikä Piips pysty kompensoimaan tilannetta huonojen lonkkien vuoksi, tullaan umpikujaan. Pian olisi sen viimeisen päätöksen aika. Sitten en pysynytkään enää kasassa ja itkuhan siinä pääsi. Enkä itkemättä pysty tätäkään kirjoittamaan. Niin pahalle se tuntuu. Voi Piips!

On outo, voimaton ja ahdistunut olo. Itkettää ja pelottaa, tuntuu kuin harteilla olisi tiiliskivistä tehty viitta. Ei voi olla totta!

En osaa selittää enkä kuvailla sitä, mitä Piips mulle merkitsee. Ainahan lemmikit on tärkeitä ja rakkaita, mutta Piips on silti vielä vähän enemmän. Se on jotain niin ainutlaatuista, niin käsittämättömän tärkeää mulle, etten oikein ymmärrä sitä itsekään. Se on juuri sellainen koira, josta olen jo pikku tyttönä haaveillut ja unelmoinut, leikeissäni leikkinyt. Olen varmaan jo sieltä saakka luonut suhdetta siihen "susikoiraan", joka mulla vielä jonain päivänä olisi. Ja Piips teki siitä totta. Se on mun elämäni Koira. Kyyneleet poskella voin naurahtaen todeta, että meinasin monta kertaa kaupata tuon välillä niin ärsyttävän otuksen ensimmäiselle vastaan tulijalle, mutta todellisuudessa en vaihtaisi yhtäkään karvaa Iitussa toiseksi. Se on täydellinen koira ja me sovimme täydellisesti yhteen.

Miten sen päätöksen pystyy tekemään? Miten sitä voi luopua siitä maailman rakkaimmasta ja tärkeimmästä koirasta, jonka kanssa on nähty ja koettu niin paljon?

Piips on uskomaton koira. Te kaikki jotka olette sitä lähiaikoina nähneet, itseni mukaanlukien, kukaan meistä ei uskoisi miltä tuon koiran rtg-kuvat näyttävät suhteessa siihen, miten Piips liikkuu ja leikkii. Iitun asenne on rautaa, sen elämänilo ja hyväntuulisuus on loputonta ja vielä nytkin se leikkisi kuin pieni pentu lumessa omalla pallollansa. Niin kuin kaikki olisi hyvin.

Päädyimme laittamaan kortisonipiikin oikeaan polviniveleen, vaikka se ei ihan vielä olisi sitä vaatinutkaan. Mutta polvi joutuu nyt kovemmalle kuormalle, joten tällä yritetään ostaa vähän lisää aikaa ja ennakoida tulevaa. Ennuste on yhdestä päivästä vuoteen, vaikka se taitaa olla aika optimistinen ajatus. Viime viikkoinen kipukohtaus enteilee pahasti sitä, mitä pelkään tulevaksi. Ja Kallion mukaan tuo kipukohtaus on ollut sellainen, että välttämättä kovin montaa sellaista ei kannattaisi katsoa. Kohta on oikeasti tehtävä se päätös ja pelkään, etten pysty siihen. Tai pelkään, etten pärjää tässä maailmassa ilman Iitua. Koska me ollaan me!

Mutta Piips on niin rakas, etten kuitenkaan halua sen kärsivän. Se ei ole ansainnut sitä. Toivon, että osaisin tehdä sen päätöksen tarpeeksi ajoissa, että eläimistä rakkaimman ei tarvitsisi kokea enää yhtään enempää kipua. Kunpa tietäisin, kun on aika päästää toinen pois. Hirveän ahdistava ajatus, en kestä!

Kipulääkkeitä syödään nyt koko ajan ainakin toistaiseksi, liikunta rauhallista kotikoiran liikuntaa niin kuin tähänkin asti ja yritän tehostaa fysioterapiaa niin paljon kuin vain mahdollista. Pelkään, että yrityksestä huolimatta emme selviä kesään. Edessä on vielä tämän typerän talven loppuosa ja kevät, meille niin vaikea vuodenaika.

Iituhan oli reissun jälkeisenä päivänä oma iloinen itsensä. Uskomaton koira. Piips katsoi muhun lenkillä ja sanoi, "Äiti nenä ja häntä pystyyn!". Voi Piips! <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti