Me mitään olla treenattu tai oltu aktiivisia. Pari hassua treenikertaa Haukkuvaarassa Hennan kanssa, mutta eikä sitten juuri muuta. Ja näkyi näissä parissa treenissä, että tälle noutajalle pitäisi tehdä hommia säännöllisesti, jotta se kykenisi säilyttämään edes jonkinlaisen tason liikkeissä. Huoh. Mutta edellisen kokeen jälkeen on inspiraatio hieman laskenut ja kun omaa mieltä kiusaa koiran terveys, ei ole rehellisesti sanottuna kiinnostanut niin paljon edes treenata. Kun pitäisi treenata sitä nopeutta ja säpäkkyyttä, mutta kun se vaatii koiran kropalta niin paljon ja kun en tiedä onko jotain syvällisempää aihetta huoleen, niin en vain halua tehdä sille tuollaisia treenejä.
Joten nyt on sitten vaan chillailtu. Virtaa ja intoa kyllä tuntuisi Pikkumustasta löytyvän ja helposti sitä voisi haksahtaa treenaamaan vaikka sun mitä, mutta nyt on vain tyydytty vähän vähempään. Sinänsä hieman harmittaa tuleva Huotarin toko-koulutus, kun olisin halunnut katsoa ainakin luoksetuloa, mutta täytyy keksiä nyt jotain muuta. Tämä on kuitenkin vain harrastus, koiran terveys etusijalla.
Vuosi vaihtui meillä rauhallisesti, perinteisesti kotosalla, mutta ehti päivän ohjelmaan kuulua pientä jännitystäkin. Lenkille lähdettiin koirien kanssa ajoissa iltapäivällä, vaikka aina niitä innokkaita raketti-ihmisiä löytyy. Parit paukut ei onneksi haittaa eikä aiheuta murheita. Mutta sen sijaan paluumatkalla, melkein jo omalla takapihalla, koirat haistelivat hirmuisen kiinnostuneina metsään ja nenä vain vei kumpaakin. Isoa koiraa huutelin tulemaan pois, koska Iitun nyt ei vaan tarvitse rämpiä metsässä ylimääräisiä kierroksia. Haju oli niin vahva, että sai useamman kerran muistuttaa asiasta ja lopulta näyttikin siltä, että Piips olisi jatkanut polkua pitkin eteenpäin, joten annoin sen mennä. Virhe! Tuli pusikkoisempi kohta polulla, joten en nähnyt kuin metrin eteenpäin. Kun pääsin selkeämmälle kohdalle, juoksi noutaja metsästä lujaa luokse. Isoa koiraa ei näy eikä kuulu missään. WTF!?! Huusin ja kutsuin. Hiljaista. Huusin vähän kovempaa. Hiljaista. Huusin jo aika kuuluvasti, varmasti muutkin kuin lähinaapurit kuuli... Edelleen hiljaista, ellei lasketa omistajan kiroilua.
Alkoi olla jo selvästi hämärä ja kyllä siinä ehti jo miettiä pieniä kauhukuvia uudenvuoden aattona karkuteilla kulkevasta omasta koirasta. Mutta sitten kuului hangessa ja metsässä kulkemisen ääniä. Piips? Ehei, hemmetin porolauma vaelsi aivan vierestä, hyvä kun eivät varpaita talloneet. Hämärässä niitä oli ainakin 4-5, en joutanut laskemaan, kun painelin metsään niiden perään ja aloin karjumaan isolle koiralle luoksetulon käskyä. Vasta tässä vaiheessa porot huomaavat hullun naisen metsässä ja ottavat jalat alle. Painelen pienen matkan niiden perään ja jään kuuntelemaan. Ensin ei mitään, mutta sitten kuuluu vielä yhden perässä hiihtäjän äänet. Ja se on Piips! Onneksi! Epäselväksi jäi missä Piips ehti käydä ja kuinka lujaa se siellä juoksenteli, mutta hirveän hengästynyt se ei kohdatessamme ollut. Seuraamukset huolestutti silti eniten, mutta jaloillaan tuo on onneksi pysynyt.
Mitä opimme tästä? Vastaisuudessa, lähetä metsästysrotuinen koirasi riistan perään, saat sen tuota pikaa oma-aloitteisesti takaisin. Kutsu paimentava koirasi heti ja välittömästi kunnolla luokse, ennen kuin se saa omia ajatuksia päähänsä. Ja joo, ne oli peuroja tai kauriita, sen tarkemmin en ehtinyt katsoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti