Terveys murheita ja laji pohdintaa

Joku aika sitten innostuin jäljestämisestä ja aloitettiin namiruutu-treenit. Sittemmin innostus on vähän laantunut, sillä tulin pohdinnoissani kuitenkin siihen tulokseen, että tässä vaiheessa meidän ei ole järkevää lähteä rakentamaan uraa pk-puolelle. En usko, että se koiran terveyden kannalta on mitenkään järkevää. Pk-tottis ei ole sieltä kevyimmästä päästä ja vaatisi ihan hurjan kovaa treeniä, että saisin sen opetettua kuntoon. Joten tavoitteellinen jäljestäminen on nyt lakaistu maton alle, mutta jatkamme jaksamisen nimissä omaa harjoittelua, sillä kyllähän nenäkoira hommasta tykkää. Tässä vaiheessa en kuitenkaan jaksa vielä innostua tavoittelemaan muita jälki-lajeja.

Ja muutenkin on vähän huolia toko- ja nomeuran jatkon suhteen. Tällä hetkellä treenit takkuaa johtuen todennäköisesti suurilta osin valeraskaudesta, joka lienee voimakkaimmillaan tällä hetkellä. Tajusin sen edellisissä dami-treeneissä viime viikolla, joissa huomasin koiran suoritustavasta, että se ei ole nyt oma itsensä. Tuli vahvasti mieleen muistot edellisten juoksujen jälkeisestä ajasta. Ihan samanlaista. Päätinkin, että nyt huilataan hetki nomesta (ettei tehdä huonoja treenejä) ja tokossa löysäillään myös ja tehdään hyvin pieniä kivoja treenejä.

Mutta varsinaisena murheena on Ruun toistaiseksi selvittämättön diagnoosi takajalan varpaissa olevalle alkavalle nivelrikolle. Kun siellä voi olla kyse moniniveltulehduksesta. Olen seurannut koiraa ja mielestäni se nuolee selvästi enemmän milloin mitäkin paikkaa. Varpaita, ranteita, kintereitä ja jopa kyynärniveliä. Ei systemaattisesti, mutta kuitenkin vähän niin kuin koko ajan. Tukin Ruuta yhtenä iltana ja reagointia tuli varpaista, takajalkojen lisäksi myös edestä, mikä on nostattanut huolen pintaan. Eteneekö sairaus nyt? Hyvin hyvin lievä reagointi vasemmasta lonkasta, olisiko vanha vamma siellä vähän ottanut itseensä rankemmasta treenistä. Joka tapauksessa oma fiilis treenaamiseen on nyt alhaalla, kun mietityttää onko koira treenikunnossa. Tokossa on päästy eteenpäin muutamissa treenin alla olleissa asioissa, joten luulisi, että ei olisi niin kovin kipeä, mutta eihän siihen voi luottaa. Oman mielenrauhani vuoksi lähdemme todennäköisesti käymään Juha-sedän luona. Lisäksi olen varailemassa aikaa sterilointiin, niin jää juoksut ja valeraskaudet pois.

Mutta kyllä ahdistaa. Treenaaminen ja kisaaminen on ollut valtavan hauskaa ja itselleni ehdoton henkireikä arjessa, mutta entä jos se loppuu koiran sairasteluun? Ruu on vasta viisi vuotias. Meillä olisi aktiivista harrastusuraa jäljellä vielä vaikka kuinka paljon.

Ja sitten on iso rakkauteni Piips. Sekin hiipuu päivä päivältä, vaikka vielä se porskuttaa samaan tyyliin kuin aiemmikin. Ne on ne pienet asiat, jäykkyydet, kireydet, ontumiset, lihasheikkoudet jne. Allergiatkin vaivaa säännöllisen tiuhaan. Ja talvikin tulee ja se on niin vaikeaa aikaa. Olen kyllä volissu tätä murhetta ja ollu kuoppaamassa koiraa niin monta kertaa, että kukaan ei varmaan enää usko, että Piips olisi huonossa kunnossa. Kaikki ketä ison koiran näkee eivät usko sen olevan todella kipeä ja sairas koira. Piips onkin ihme-koira <3 Mutta itse tiedän ja tämä murhe se vasta iso onkin kantaa harteilla. Niin monta vuotta se on painanut mieltä, joka päivä.