Tunteet pinnassa

Otettiin osaa oman seuran toko-kokeeseen, joka pidettiin viime lauantaina. Ajatuksena, jos vielä ykkösiä puuttuisi, niin niitä yritettäisiin saada kasaan. Tätä painetta ei kuitenkaan enää ollut, joten tosi rennoin fiiliksin mentiin. Enemmän olin työstänyt, murehtinut ja etukäteisjännittänyt muiden luokkien kehäsuunnitelmia ja liikkurointeja. Treenattukin ollaan tosi maltillisesti. Omassa luokassa osallistujia oli yhteensä viisi, me numerolla kaksi ja  tuomarina Marko Puranen. Liikkeet tehtiin neljässä setissä.

Paikalla istuminen: 9 - Oli teputellut etutassuilla ja huomasin sen itsekin tassujen asennosta.
Paikalla makaaminen: 10 - Teki taas maahanmenossa sen minimaalisen ylimääräisen liikkeen, mutta luoksetulo hyvä.

---

Seuraaminen: 9 - Todella toimiva kokonaisuus, perusasennotkin toimi edelleen meille hyvällä tasolla. Fiilis mitä parhain.
Luoksetulo: 9 - Tämä on toivottavasti mennyt pysyvästi vähän eteenpäin, ihanaa <3
Zeta: 9 - S - I - M - Edelleen istuminen onnistui meidän tasoon nähden tosi hyvin. Vielä inasen kun saisi nopeutta istumiseen ja maahanmenoon. Mutta kelpaa näinkin <3
Ohjattu: 9½ - Omaan makuun olisi saanut mennä merkille hiukan reippaammin, luovutus samoin saisi olla reippaampi. Takaakierto alkaa kokeissa toimia, lisää varmuutta vain.

---

Ruutu: 9 - Kaikki pelitti hyvin.
Tunnari: 10 - Osui omalle tosi nopsaan, poimi sen heti kyytiin ja palautuskin onnistui laukalla ja luovutuskin kivan reipas. Pätevää!
Kaukot: 10 - Saatiin erityiskehaisu tuomarilta tekniikasta.

---

Härdelli: 8 - Luovutus oli hidas, muuten kaikki toimi super hyvin. Liikkeen jälkeen tuomari tuli kysymään kuulinko hypyltä äänen. En kuullut, mutta tuomarin mielestä kolautti umpiesteeseen. Videolta katsottuna ei osu tassun tassua hyppyyn, joku ääni kuuluu, mutta vasta kun koira on selvästi jo tullut hypystä ohi. Nyt lähti turhia pisteitä meiltä pois.

Yhteensä EVL1 294½p, KP ja luokkavoitto.


Havahduin kokeen jälkeen siihen, että ensimmäistä kertaa Iitun poismenon jälkeen voin aidosti sanoa, että nautin Pikkumustan kanssa tekemisestä ja meillä oikeasti on kivaa yhdessä. Vaikka en itkemättä pysty Iitua muistelemaan ja ikävä raastaa joka päivä, ei Ruun läsnäolo ahdista enää. Päinvastoin, se tuntuu hyvältä. Eikä tämä ole sitä, että treenit tai kisat onnistuu ja kaikki sujuu hienosti jne. Ei se ole sitä. Niillä ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä. Tajuan nyt, että tän tunteen takana on se, että meidän arki on tuntunut jo jonkun aikaa hyvältä. En pimahtele tai äkkäile enää siitä, että Ruu ei ole Iitu. Hassua ehkä, mutta minkäs sitä surullensa mahtaa. Ehkä tää on nyt sitä, kun oma mieli alkaa hyväksymään sen, että iso koira on poissa.

Kaveri kysyi, että mikä olisi se seuraava tavoite? SM-kisa? Maajoukkuekarsinta? Vastaaminen oli helppoa. Näin on hyvä. Tämä tunne, kun vierekkäin on hyvä olla.

Sä voit olla se mulle, mä voin olla se sulle. Ollaan sitä toisillemme. Yhdessä, pikkuhiljaa, luottaen tulevaan. Ehkä tästä selvitään ja toistemme sydämiin vielä löydetään.