Tokon sm-kokeen jälkeen tokon treenaaminen jäi vähemmälle ja keskityttiin pieni hetki nome maailmaan. Käytiin heinäkuun lopun wt-kokeessa, jossa koettiin paljon onnistumisia, mutta iso murhepilvi jäi pyörimään pään päälle ja vatsaan. Kaikki treenaaminen romahti.
Aiemmin olen postannut Ruun oudosta "kohtauksesta", jossa takaosan toiminta on hetkellisesti epämääräistä. Tämä tapahtui ihan alku kesästä, oli ensimmäinen laatuaan, ja joka on näistä tilanteista kaikista selkein. Toinen tuli juuri ennen tokon sm-koetta pienen treenin yhteydessä, mutta tämä vaikuttaisi näistä kaikista pienimmältä ja Ruu näytti ontuvan enemmän vain toista takajalkaa. Vaiva loppui tosi nopeasti ja jäi kysymysmerkille, oliko sittenkin vain tikku varpaassa? Mutta sitten, viimeisimmässä wt-kokeessa, 3-4 rastin välillä odotellessa tapahtui taas jotain.
Oltiin jo jonkin aikaa huilattu varjossa, kaikessa rauhassa, leppoisaa odottelua ennen rastin alkamista. Havahduin kanssa kilpailijan kommenttiin, että onko Ruun takajaloissa muurahaisia vai miksi se nykii niitä jalkoja koko ajan. Muurahaisia ei näkynyt missään, pyysin koiraa jaloilleen, että tarkistan vielä onko ötököitä takaosassa/hännässä. Laitoin merkille, että kulkeminen ei suju normaalisti ja pyysin Ruun takaisin makuulle. En ilennyt alkaa kävelyttämään sitä muiden kilpailijoiden edessä. Silittelin ja rauhoittelin tilannetta hetken, kunnes takajalat "rentoutuivat". Ruu vaikutti muuten ihan normaalilta koko ajan. Tähän kaikkeen meni pari minuuttia, jonka jälkeen kaikki normaalia.
Läpi kokeen huolehdin jokaisella rastilla lämmittelyt ja jäähdyttelyt. Ja läpi kokeen huolehdittiin myös nesteytyksestä ja energiasta. Jotain on, mutta mitä?
Labbiksilla on kahta geenisairautta; Centronuclear Myopathy eli CNM ja Exercice Induced Collapse eli EIC. CNM on lihassurkastumasairaus, joka ilmenee yleensä hyvin varhaisessa vaiheessa jo ihan pennuilla. EIC taas on sairaus, jossa koiran rasituksen sieto on heikentynyt aiheuttaen koiran lyyhistymisen kesken suorituksen. Heikkous alkaa usein takajaloista, mutta voi edetä myös etujalkoihin asti. Kohtauksen aikana ruumiinlämpö nousee ja koira läähättää voimakkaasti. Kohtauksista voi toipua lyhyessäkin ajassa, jonka jälkeen koira on täysin normaali. Molempiin sairauksiin on olemassa geenitesti, joiden osalta Ruu on testattu terveeksi. Eli sen ei ole mahdollista sairastua näihin tauteihin.
No mikäs meitä sitten vaivaa? Toivottavasti ei mikään. Muista mahdollisista syistä en ole selvitellyt tai googletellut enempää tietoa. Näitä on ollut nyt juuri ja juuri kolme "kohtausta", joten seurataan tilannetta rauhassa ja vietetään normaalia elämää. Lisäselvityksiä täytyy tehtä sitten jos näitä alkaa esiintymään enemmän. Toivotaan että ei.
Arkea on kyllä eletty, mutta treenikentälle ei oikein olla päästy. Tai suoraan sanoen ei ole huvittanut. Ohjaajan henkinen tasapaino järkkyy jollain tasolla. Ehkä alitajuisesti tämä selvittämätön murhe painaa takaraivolla ja tulee tuijotettua koiraa entistä tarkemmin ja mietittyä, kauanko meillä on aikaa jäljellä? Provosoituuko se sittenkin jostain tekemisestä?
Niin, ja viime aikoina mulla on ollut ihan järkyttävän ikävä Iitua ja kissoja. Mietin nostaako menetykset tunteita pintaan, kun niitä ei ole kunnolla käsitellyt pois. Kun ei ole kärsinyt. Painaako syyllisyys ja ikävä niin raskaana mielessä, ettei huvita tehdä hommia noutajan kanssa, joka muistuttaa tahattomasti siitä, että se on täällä ja toiset ei. Jos treenikentälle on menty, noutaja on vaikuttanut hirveän varovaiselta hipsukalta ja olen kiukustunut sille heti, kun sitä taas vaivaa joku "ongelma" ja pitää hissutella ja nössöillä. Ja sitten tajusin sen. Itseäni kalvaa jokin, jonka Ruu aistii heti ja reagoi siihen omalla tavallaan. Se on niin herkkä ja hyvä lukemaan minun mielenliikkeet ja tunnetilan, vaikka luulen olevani normaali.
Kun tajusin tämän on ollut helpompaa. Ikävä sai hetkeksi unohtamaan sen, että Ruu on täydellinen juuri tuollaisena ja tarvitsen sitä vierelleni nyt jos koskaan. Tuoreimpiin treeneihin on ollut taas kiva lähteä ja yhdessä tekeminen tuntunut hyvältä. Se todella auttaa. Olen katsonut meille kokeita, yritetään nousta taas jaloillemme tästä rypemisen suosta ja katsoa enemmän eteenpäin.
Olen pohtinut ja ehkä vähän selaillutkin pentueita, eri rotuja. Miettinyt toista koiraa, mutta ei se paikka ole vielä täytettävissä. On liian aikaista. Sirpaleet ei ole vielä parantuneet.
Mulla on niin älytön ikävä.
Niin, ja viime aikoina mulla on ollut ihan järkyttävän ikävä Iitua ja kissoja. Mietin nostaako menetykset tunteita pintaan, kun niitä ei ole kunnolla käsitellyt pois. Kun ei ole kärsinyt. Painaako syyllisyys ja ikävä niin raskaana mielessä, ettei huvita tehdä hommia noutajan kanssa, joka muistuttaa tahattomasti siitä, että se on täällä ja toiset ei. Jos treenikentälle on menty, noutaja on vaikuttanut hirveän varovaiselta hipsukalta ja olen kiukustunut sille heti, kun sitä taas vaivaa joku "ongelma" ja pitää hissutella ja nössöillä. Ja sitten tajusin sen. Itseäni kalvaa jokin, jonka Ruu aistii heti ja reagoi siihen omalla tavallaan. Se on niin herkkä ja hyvä lukemaan minun mielenliikkeet ja tunnetilan, vaikka luulen olevani normaali.
 |
| Kuva: Valokuvaus Tiina Karvonen |
Kun tajusin tämän on ollut helpompaa. Ikävä sai hetkeksi unohtamaan sen, että Ruu on täydellinen juuri tuollaisena ja tarvitsen sitä vierelleni nyt jos koskaan. Tuoreimpiin treeneihin on ollut taas kiva lähteä ja yhdessä tekeminen tuntunut hyvältä. Se todella auttaa. Olen katsonut meille kokeita, yritetään nousta taas jaloillemme tästä rypemisen suosta ja katsoa enemmän eteenpäin.
Olen pohtinut ja ehkä vähän selaillutkin pentueita, eri rotuja. Miettinyt toista koiraa, mutta ei se paikka ole vielä täytettävissä. On liian aikaista. Sirpaleet ei ole vielä parantuneet.
Mulla on niin älytön ikävä.
 |
| Kuva: Valokuvaus Tiina Karvonen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti