Spooky Ihme Kisu

Meillä on nyt kuukauden verran asustanut kissa neiti, jonka adoptoimme itärajan suunnalta löytöeläinkodista. Kisu on arviolta 5-6kk ikäinen, eli kenties nyt viimeistään sen 6kk. Kasvanut on ainakin.

Tiedettiin, että Kisu on hyvin arka, sillä se saatiin pyydystettyä parempaan turvaan yhden sisaruksen kanssa metsästä, jossa ne todennäköisesti ovat eläneet koko pienen ikänsä. Emoa ei saatu kiinni ainakaan vielä. Oli kuulemma kiltti, mutta hyvin hyvin arka. Kyllä vähän mietitytti ja jännitti, miten se meille sopeutuisi, kun talossa temmeltää kaksi pientä lasta ja rauhallisuudesta saa vain haaveilla.

Alkuhan ei ollut kovin lupaava...

Tästä piilosta en meinannut millään sitä löytää, kun en muistanut, että tuon lipaston alle jää kolo.

Kissa lymyili koko ajan niin syvissä piiloissa kuin vain löysi. Ei todellakaan halunnut olla kanssamme tekemisissä. Pari kertaa sen kadotinkin ja ihmettelin, mihin ihmeeseen voi kissa hävitä? Ellei se olisi yön aikana selvästi tyhjentänyt ruokakippoa tai käynyt vessassa, niin olisin jo epäillyt, että oliko meillä kissaa tullut ollenkaan. Siis Ihme Kisu.

Aina se piti kaivaa esiin piilopaikastansa, mutta kun sen sai esille, niin pikkuhiljaa alkoi Kisu osoittamaan merkkejä, että ei ne silittelyt pahalta tunnu. Koskaan se ei raapinut, sähissyt tai murissut, kun sen otti piilosta esiin. Kolmantena päivänä kuultiin ensimmäisen vaimea kehräys ja samalla uskallusta alkoi olla alueen laajentamiseen.

Ensimmäisiä tutkimusmatkoja...

No mitäs se koira sanoi, kun kissa tuli taloon? Ei sitten yhtään mitään. Kahtena ensimmäisenä päivänä Ruu ei varmaan edes tajunnut, että meille oli tullut uusi asukas. Ja kun se kissan sitten näki, niin eipä tuo vaivautunut oikein edes haistamaan. Ruu sanoi, että onhan noita nähty. Lähinnä Ruu tuntui paheksuvan, että kaikki huomio meni nyt jollekin ihme otukselle.

Mitä tässä nyt oikein vouhotetaan? Ettekö muka ole kissaa ennen nähny? Miksei kukaan silitä minua? 

Kisun oli siis hirmuisen helppo tutustua koiraan, kun koira ei tyrkyttänyt päästä iholle. Kävi sitten vähän niin kuin päinvastoin. Kerran koira ei tutustu, niin Kisu päätti tutustua koiraan. Ja jos Ruulta kysytään, niin välttämättä ei olisi ihan niin lähelle tarttenu tulla...

Siitä se sitten lähti etenemään. Poikasethan oli ihan valtavan innoissaan alusta alkaen ja jotenkin uutuuden hienoudessa malttoivat jopa käyttäytyä nätisti ja varovaisesti. Suurimmaksi osaksi.

Kaapin alta Kisu muutti meidän portaille.

Kaapin alla lymyilijästä kehkeytyi tosi nopeaan tahtiin hirmuisen utelias kissa. Kaikkea on pitänyt ihmetellä, joskus jopa vaarallisen läheltä. 

Ja kun paikat tuntuivat tulleen tutuiksi, niin sitten alkoi rallin juokseminen. Varsinkin aamut ovat ihan mahdottomia. Lupaan ottaa siitä näytettäväksi video koostetta joskus. Juoksu spurttien lomassa voi kohdistaa parit karate iskut "suureen mustaan ja hyvin vaaralliseen viholliseen", joka makoilee milloin missäkin sopivasti uhrina.

Niin ja kiltistä pikku raukasta on kasvanut myös melkoisen tuhma, itsepäinen ja oudon rohkea tapaus. Kieltoja ei usko yhtään ja suurin piirtein hyökkää päälle, kun yrittää opastaa soveliaasta käyttäytymisestä.

Ihme Kisulla on tapana liikkua talossa niin aavemaisen hiljaa, että aina kun yritän sitä jäljestää ja etsiä, niin se jo vaanii perässäni ja ihmettelee, mitä tässä oikein hiippaillaan. Pitäisi aina ensimmäiseksi katsoa selän taakse, vaikka olisikin hetki sitten näyttänyt siltä, että Kisu meni juuri päinvastaiseen suuntaan. Välillä on tuntunut aika spookylta...

Nyt ollaan parin viikon aikana alettu harjoittelemaan myös ulkoilua. Alkuun Kisu pelkäsi meidän pihaa ihan mahdottomasti, mutta kun kannoin sen nurmikko alueelta metsään, ei pelottanut enää yhtään niin paljon. Paitsi meidän pihassa olevat pahat viholliset, kaksi pientä ja yksi iso, jotka touhusivat milloin mitäkin. Kisu oli sitä mieltä, että tuonne en palaa ja pyrki syvemmälle metsään. Sitten kun vain odotin, niin kyllä tuo rohkaistui lähestymään pihaakin. On siis opeteltu miltä meidän piha näyttää ja mistä pääsee sisälle. Ja että pihassa puuhastelevat "viholliset" on niitä samoja tyyppejä sisätiloista. 

Pelottaa, kuljen matalana seinän viertä.

Minä haluan sisälle takaisin, nyt heti kiitos!

Rohkaisevaa apujoukkoa paikalla.

Nyt ollaan useamman kerran ulkoiltu ja olisikohan neljännellä tai viidennellä kerralla alkanut näyttämään siltä, että pihassa ei tartte enää pelätä. Mutta kyllä se metsä vetää puoleensa.

Lisää rohkaisevaa apujoukkoa.

¨

Sisällä Kisu ottaa meihin jo kontaktia, mutta pihalla se tuntuu olevan täysin omissa maailmoissaan. Ei reagoi kutsuääniin eikä muutenkaan tunnu olevan meistä kiinnostunut. Vaikutelma on sellainen, että jos se nyt pääsisi irti, niin olisi iso riski joutua hukkaan. Valvotut ulkoilut siis jatkukoot.

Jännää on sekin, että tätä ei tunnu haittaavan märkyys, kylmyys tai edes lumi. Ne eivät saa Kisua pyrkimään sisälle. En sitten tiedä jos sataisi vettä tai lunta? Maan märkyys ei haittaa. Itseasiassa Kisu kyttää saunan oven takana suihkun ääniä ja olisi kovin mielellään tulossa sinne mukaan. Ja tottakai vesikuppia roiskutellaan yli reunojen säännöllisesti.

Vielä tässä on opettelemista, että arki saadaan sujumaan. Nykyisellään riidellään eniten siitä, onko soveliasta alkaa pelleilemään aamuyöllä sängyssä. Alun orvosta rassukasta on muodostunut tämmöinen rallin juoksija, joka uskaltaa vähän uhmata sääntöjä ja kokeilee rajoja. 

Aavemainen, hiukan jännä ja ihmeellinen, on tämä yksilö.

Spooky Ihme Kisu.