Potilaat toipuvat ja täydellistä just nyt

Spooky kävi 1,5 vkoa sitten sterkattavana. Kaikki sujui hyvin ja eläinlääkäri oli sitä mieltä, että mouru-ajasta ilmeni pieniä viitteitä, joten ajoitus osui erittäin hyvään hetkeen. Kisu oli oikein rauhallinen ja leppoisa saman illan ajan, mutta jo seuraavana aamuna se oli valmis tosi toimiin omasta mielestään. Viikon sitä "kidutin", kun en laskenut vapaalle jalalle, jotta haava saisi parantua kunnolla. Spooky ei oikein tästä tykännyt ja koko ajan se muuttui ilkeämmäksi ja kiukkuisemmaksi. Nyt, kun se on saanut taas kulkea, on rauha laskeutunut taloon.

Ruukin on toipunut ontumasta hyvin. Jalka on kestänyt jo kovaakin rasitusta ja liikeradat on täysin puhtaat ja aristamattomat. Treenit on jatkuneet ja koeilmot lähteneet. Huhtikuun lopussa on seuraava toko-koe. Treenit, silloin kun hallille on päästy, on sujuneet tosi tosi kivasti. Eteenmenoon olen tehnyt vähän uusia kokeiluja, ruudun maahanmenoon on työstetty uutta käskyä ja seuraamisen perusasentoja naksuteltu nopeammiksi. Sitten pitäisi työstää vielä ohjatun merkille + eteenmenon pysähdystä. Noutojen luovutuksia olen vähän alkanut ottamaan taas ilman takaa kiertämistä, mutta tiedä häntä sitten, että kumpi sujuisi sukkelammin. Ruudun luoksetuloa Ruu on tehnyt aikaisempaan verrattuna noin niinkuin kaksataa lasissa ja sujahtaa hirmuisen lujaa tiiviisti vierelle. Käytännössä ilman, että olen juuri tehnyt asialle mitään. Ihme juttu, mutta kyllä kelpaa. 

Olisiko meidän uudella lelulla vaikutusta treenivauhtiin? Ei ehkä, kun monesta asiasta tulee karkkia palkaksi. Mutta tää nännikumi on ihana! Eikä ole kaupunkikoirien versio, vaan ihan aito, kaikilla aromeilla varustettuna. Ehkä sen suosio piileekin juuri siinä?

"Peikkometsä" on meidän varhaisimpien treenien maastoa ja toimi toipilasajan lenkkeilypaikkana, kun täällä on helppo kulkea ja tassut pitää. En ehkä kestäisi, jos tämä metsä joskus hakattaisiin maan tasalle. Saisi vaan olla vähän isompi metsä.

Jokunen viikko sitten meille (minulle) tarjoutui mahdollisuus koiranpennun ottamiseen. Ensin se oli vähän niin kuin vitsi ja totesinkin, että "sehän söisi Ruun". Mutta sitten tuli hyvällä tavalla tiukkaakin suostuttelua/painostusta sekä sen sellaista asian käsittelyä. Huomasin, että jopa harkitsin asiaa. Ja samalla huomasin, ettei pennun ja sen ottamisen ajatteleminen satu enää sydämeen. Ajatukset on aikaisemmin olleet niin kielteisiä ja ehdottomia, ei todellakaan vielä. Mutta nyt se voisi ehkä olla mahdollista.

Mutta sitten tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei ajankohta ole vielä sopiva. Arki tahtoo olla aika kiireistä tällä hetkellä, ja treeniajan löytäminen yhdellekin koiralle on välillä suorastaan työlästä. En kyllä tiedä, että muodostuuko arjesta seuraavan kolmen - viiden - kymmenen vuoden aikana yhtään sen rauhallisempaa? Joten ei se ehkä ole se päälimmäisin syy. Oikeasti ajattelen, että meillä on Ruun kanssa kaikki nyt niin hyvin kuin vain voi olla, etten halua muuttaa sitä millään. Ruu kyllä varmasti pitäisi koiraseurasta, mutta toisaalta se on niin minun koira, että mielestäni ansaitsee toistaiseksi kaiken huomioni. Varsinkin, kun tuntuu, että se on joutunut elämään niin isojen varjojen alla niin pitkään.

Olen miettinyt, että saanko enää koskaan näin kilttiä, helppoa ja varmaa koiraa itselleni kuin Ruu on? Tiedättekö, että on ihan sama, ollaanko sorsa parven keskellä, kymmenen karkuun lähtevän jäniksen edessä tai Tokion metroasemalla, sillä Ruu vain on. Siinä minun vierelläni, minun kanssani. Minun ei tarvitse kuin pyytää, eikä usein edes sitäkään. Niin vahvasti Ruu haluaa olla minun koirani. Ja tällä hetkellä se saa sitä ollakin.