Noviisin noutajaihmisen suuria pohdintoja

Olen ollut noutajan omistaja seitsemän vuotta. Sen myötä minulle on avautunut koiraharrastus kulttuurissa täysin omanlainen maailma. En tiedä, että tiesinkö koskaan mitä tämä laji oikeasti on ja mihin olin ryhtymässä, enkä ole varma tiedänkö vieläkään. Ainakaan se ei ole helppoa, yksinkertaista ja tuosta vain tekemistä. Se on paljon vaikeampi ja monimutkaisempi kokonaisuus, jossa pitää hallita niin montaa eri asiaa. Vaikeaa ja silti niin kiehtovaa.

Joillekin noutajan kouluttaminen voi olla hyvinkin helppoa, mutta ei minulle. Alkuhan vaikutti ihmeellisen helpolta ja sujui jopa hyvin. Muistan ihmetelleeni JA ennen kaikkea ihailleeni sitä, miten niin pieni koiranpentu pystyy osaamaan niin paljon asioita niin pienenä? Ihailtavaa vaistoa, jonka se oli saanut emoltaan "maidon mukana". Nyt tiedän ja ymmärrän, että jalostuksella on iso rooli siellä taustalla, mutta yhtä suuri merkitys on sillä, että se henkilö hihnan toisessa päässä osaa ruokkia ja rohkaista tuota vaistoa oikealla tavalla eteenpäin. Ja yhtä lailla rauhoittaa sitä pursuavaa intoa. Tasapainoilu näiden välillä ei ole helppoa. Ja kun tähän soppaan sotket vielä muita lajeja, niin vaikeaa on.

Nuo koiralla olevat vaistot ovat niin vahvat, että jopa minunkaltainen aloittelija pystyy viemään pentua jollain tavalla eteenpäin. Tai ollaanpas ihan rehellisiä. Ei pystyisi. MUTTA minulla on ollut suuri onni ja etuoikeus saada osallistua uramme alkuvaiheessa hollantilaisen Tineke Antonisse-Zidjan pitämään koulutukseen sekä myöhemmin Tineken sekä Anke Bogaerts (Saksa/Hollannista) yhteiseen koulutukseen. Erityisen lämmöllä muistelen tuota Tineken ensimmäistä koulutusta, jossa olin pelkästään kuunteluoppilaana. Ja silti opin niin paljon. Nyt tuoreeltaan minulla on ollut kunnia olla osallisena englantilaisen Philippa Williamsin koulutuksessa. Kaikkien kouluttajien tyyli on kouluttaa koiraa positiivisin keinoin. Olen nähnyt toisenlaisiakin koulutustapoja ja niistä ei ole jäänyt taskuun oikein mitään eväitä.

Treenikuvia nuoruus ajoilta

Muistakaa nuo nimet! Jos teille tarjoutuu mahdollisuus osallistua, niin osallistukaa! Itse toivon, että meillekin tarjoutuisi mahdollisuus osallistua vielä uudestaan heidän koulutuksiinsa. Heidän taitonsa kouluttaa eivät rajoitu ainoastaan noutajiin. Aikaisemmat koulutukset ovat onneksi kirjoitettu ylös ja löytyvät blogista ja soveltuvat käytettäväksi varmasti myös muille metsästysroduille. 

Hyvä kasvattaja, jalostus, pentu täynnä intoa ja taitoa sekä hyvät koulutusopit. Ihan simppeliä. NOT! Sen sijaan, että veisin koiraa fiksusti eteenpäin, taisin olla enemmän perässä raahattava vankipallo. Hidaste ja este kaikelle. Olen viime aikoina pohtinut paljon omien lajieni kautta sitä, että miten paljon tokon virettä nostattava treenaaminen vaikuttaa nome puolella häiritsevästi? Ja miten paljon taas nomea varten koiran rauhoittaminen, repismisleikkien kieltäminen ym vaikuttavat toko-puolella? Voiko näitä lajeja yhdistää ja menestyä molemmissa? Kaikista tuoreimpien tilastojen mukaan en sellaista labradoria löytänyt...

Kertasin meidän nome-uraa. Alku sujui siis hämmentävän hyvin. Ruu on syntynyt v. 2010, taipparit meni läpi helposti ja pari vuotiaana v. 2012 saatiin ehkä puolivahingossa heti ensimmäisestä nome B-kokeesta ALO1. Toisesta kokeesta tuli ALO2 ja WT-kokeesta myös ALO2. Eli jotain osattiin, mutta joissain asioissa oltiin vielä keskeneräisiä taidoiltamme, mutta tuo vahinko ykkönen pakotti vaihtamaan luokkaa. Avoimen luokan kisat, joita muutaman kävin seuraamassa, vaikuttivat ihan järkyttävän vaikeilta. Meinasin pyörtyä tehtävien vaikeudesta. Ja tässä vaiheessa me jämähdettiin paikoillemme. En saanut Ruuta vietyä eteenpäin. Melkein tuntui, että välillä ainoastaan taaksepäin.

Alokasluokkaa riistakokeessa

Kuluikin sitten pari vuotta ennen seuraavaa koetta, joka oli v.2014 käyty epävirallinen joukkue WT, jossa edustimme avoimen luokan koirakkoa. Tuossa kokeessa saatiin niin kylmää kyytiä, että minä en ole toipunut siitä vieläkään. Kyllä söi naista, ja kyllä se söi koiraakin. Tiedättekö, kun rasti rastin perään et saa damia/riistaa ylös, niin lannistut henkisesti ja lopulta myös fyysisesti. Vettä satoi, oli kylmä ja odottelua riitti. Viimeisellä rastilla tuli onneksi onnistuminen, mutta Ruusta näki, ettei sillä ollut kivaa. Eikä ollut minullakaan.

Vaikka tuo joukkue WT oli meille harjoittelua ja opetusreissu, niin on se silti jäänyt vaivaamaan mieltä. Fiilis on ollut koko ajan sellainen, että ei me osata. Eikä vain fiilis, vaan ihan treeneissäkin sen näki. Ei me osata. Itsetunto on tässä lajissa isossa roolissa, varsinkin koiran, mutta varmasti myös ohjaajan. Ei liian itsevarma, ettei yhteys ohjaajaan katoa. Ei liian varovainen, koska ei selviä mistään ilman ohjaajaa. Tuo noutajapennun innokkuus sisältää valtavan moottorin tekemiseen ja kun osaat tuota moottoria käsitellä, olet pitkällä. Koulutuksella saat puhtaasti sitä mitä haluat ja jos olet epäonnistunut, voit katsoa peiliin. Jos yrität oikaista niin voin kertoa, että oikotie ei ole koskaan lyhyempi reitti tavoitteeseen.

Raato treeneissä viime kesänä

Myös noutajamaailma koki erinäisiä sääntömuutoksia tuossa hiljattain ja sen seurauksena meille tarjoutui mahdollisuus osallistua wt-kokeessa alokasluokkaan. Niinpä kuuden vuoden iästä huolimatta, jolloin kaikkien muiden koirat ovat varmaan valioita jne, me osallistuimme alokasluokkaan, josta tienattiin ykköstulos. Oli ihan järisyttävän hienoa saada paljon onnistumisia, eli paljon dameja talteen. Huomasimme, että taidot ylittävät alokasluokan ja seuraavaksi on pakko vaihtaa luokkaa. Hyvän ystävän tukemana osallistuimme samana vuona avoimeen luokkaan ensin wt-kokeessa, ja vaikka sieltä ei tulosta saatu (kun Ruu oli hyvinhyvinhyvin tuhma ja karkasi paukusta), niin huomattiin, että me osataan! Myöhemmin tienasimme 2 x AVO1 tulokset. Me osattiin avoimen-luokan tehtäviä! Herranen aika! Tämän rohkaisemana käytiin myös nomeB-kokeessa ja sielläkin me osattiin! Osattiin niin paljon, vaikka ykköseen ei ylletty. Ja B-kokeet on saaneet jatkoa tältä vuodelta kahdella onnistuneella kokeella, vaikka kakkostuloksiin on jääty. Mutta mikä fiilis! Paljon, paljon onnistuneita tehtäviä.

Avoimen luokan wt-kokeessa

Neljä vuotta meillä meni jossain alokkaan ja avoimen välimaastossa. Se on aika pitkä aika olla "omissa oloissa" ja harrastella. Nyt ollaan selvästi avoimen tasoisia. Sitä olen kovasti miettinyt, että mitä on tapahtunut? En koe, että treeneissä olisi mitään isoa muutosta ollut. Voisiko olla, että Ruu olisi vain tuossa välissä kasvanut koirana? Myöhään kypsynyt, vai miten sitä sanotaan? Vai onko ohjaaja kypsynyt? En osaa sanoa. Jokin muutos on tapahtunut ja se muutos on positiiviseen suuntaan.

Mitäs tästä eteenpäin nyt sitten? Sivusta on tullut kysymystä, että mikä siellä kokeessa on mennyt pieleen, ettei ykköstulosta B-kokeista ole irronnut. Pienestä se on ollut kiinni, mutta salaa olen ollut myös jotenkin helpottunut. Saamme jatkaa kisaamista, löytää riistoja ja onnistua. Samalla kerrytämme kokemusta ja ennen kaikkea ohjaajan taitoja. Nautimme yhteisestä tekemisestä. Tuon surkuhupaisan joukkue WT:n jälkeen on vain niin siistiä onnistua tehtävissä ja saada "pudotukset" talteen.

Tuo niin kovin himoittu ja tavoiteltu valiotitteli tämän lajin maailmasta on kai jonkinlaisena tähtäimenä/tavoitteena, että tässä harrastuksessa pysyy mielekkyys ja kehittymisen halu yllä. Minä henkilökohtaisesti olen niitä harrastajia, jotka tarvitsevat sen jonkin tavoitteen/kokeen, jotta tulee harrastettua/treenattua. Kokeet otan opiskelureissuina, joissa hyvin näkee sen mitä me osataan ja missä on vielä opittavaa. Pakkomielle se ei ole, mutta tällä hetkellä ainakin on fiilis, että meillä on vielä kehittymisen mahdollisuuksia ja treenaaminen/kisaaminen tuntuu hyvältä. Ikää Ruulla kuitenkin jo on, että koiran ehdoilla mennään.

Paljon olen oppinut, liekö yhtä paljon vielä opittavaa. Ainakin paljon pohdittavaa.