Meille kotiutui toi koiranpentu 1,5kk sitten, niinku mamma on jo teille kertonutkin. Mä en aluks ehkä tajunnu oliks se koira vai kissa, kun se oli niinku noita meidän kissojakin pienempi otus, mutta kyllä se hais vahvasti koiralle. Ihme rääpäle ja mä en sen suuremmin välittänyt koko tapauksesta.
Se kyl sitkeesti vaan tunki iholle ja eihän siinä sit auttanu ku antaa sen tulla viereen. Mitäpä se haittaskaan, kun mäkin tykkään kuiteski seurasta, läheisyydestä ja lämmöstä, ni sehän kävi oikeestaan paremmin kuin hyvin sit pötkötellä vierekkäin.
No sit se tunkeminen alko olla jo parin päivän kuluttua aika tiivistä ja samalla se alko roikkua turvassakin kiinni joka ikinen hetki. Ja jos mä satuin kantaa jotain lelua, ni se tarttu siihenki sit heti kiinni ja alko kiskomaan sitä itselleen. No sekään ei sinänsä haitannu, ku sehän oli aikas kivaa pikku leikkiä ja kyllä mä tykkään leikkiä.
No sit se pieni ja viaton vetoleikki alko äityä vähän isommaksi, kun toi penska siis alko hyppiä silmille ihan koko ajan. Ja vaatimalla vaati juoksemista, hippaa ja painia. No sekään ei sinänsä haitannu, ku tykkään mä hippaa juosta. Se on ihan kivaa puuhaa ja ei siihen niin kovin montaa sopivaa kaveriakaan mulla taida olla.
Näin lähtee hippa ja hepulit käyntiin! Näistä mä tykkään!
Ja painistakin tykkään...
Mut sit en oikein tiiä missä kohtaa tapahtu ja mitä, mut toi pentu alko oikeesti hyppimään koko ajan kovemmin ja kovemmin silmille ja päälle. Ja vaatii käytännössä koko ajan kauheeta vouhotusta ja painimista ja juoksemista. Mä yritän sanoa, että vähän rauhallisemmin ja silleen, mut ei se kuuntele.
Se käy vaan kahta kauheammin päälle...
Ja huutaa mulle takaisin, että painitaan kovempaa!!!
Ja vieläkin kovempaa! Ja kovempaa!
No sit mun ei auta oikein muuta kuin lähteä karkuun. Ja sithän se on sitä mieltä, että jes, hippaa!!!
Ette tiiä miten terävät naskalitkin tuolla on! Vaikka mä ulahtaisin selvästi, että nyt meni vähän överiksi ja muhun sattu, ni se tulee vaan päälle. Mä en pääse sitä karkuun, kun se vaan tulee ja tulee ja tulee päälle!
No sit mä yritin karaistua ja sanoa jo vähän takaisinkin, että nyt riittää!
Huusinkin sille, että NYT HILJEMPAA!
Ja murisin ja näytin hampaitakin pahasti!
Ja saatoin jopa tönäistäkin vähän, että viesti menis paremmin perille.
Mut ei... Mikään ei tuntunu auttavan. Se vaan tulee ja hyökkää päälle!
Hyppii silmille ja kuonolle ihan jatkuvasti ja koko ajan kovemmin.
Törmäilee holtittomasti päälle...
Eikä jätä rauhaan, ei millään...
Mä en ehkä kestä tota enää kauaa!
Onneks mamma laittaa ton hulluudelle stopin aika nopeesti, kun ei se vaan usko mua. Sit hetken aikaa me voidaan taas painia sovussa ja sopivasti. Mut aika nopeesti tolla pennulla menee överit ja sama tarina toistuu uudestaan ja uudestaan.
Sillon kun toi ei pure naskaleillaan liian lujaa eikä hypi silmille, se on aikas hauska otus ja kaveri. Kyllä mä siitä kaikesta huolimatta tykkään.
