Viime aikoina on tullut pohdittua paljon omaa suhdettani koiriin sekä koko tähänastista matkaa koiranomistajana. Sen alkamista ja sitä, miten paljon se on muuttunut tässä vuosien varrella. Voi varmasti sanoa, että elämässä alkoi aivan uusi vaihe silloin, kun teimme päätöksen ottaa se pentueen viimeinen vapaana ollut tapaus itsellemme. Siitä avautui pääsy hienoon ja suureen koiramaailmaan, jonka sisällön suuruutta en ollut osannut kuvitella alkuunkaan.
Alussa minulla ei ollut mitään järkevää ymmärrystä koiran opettamisesta tai kouluttamisesta. Oli vain unelma siitä, että se oma koira juoksisi vapaana kanssasi lenkillä eikä tarvitsisi hihnaa. Samalla tavalla kuin kotikylän erään miehen valtavan kokoinen "susikoira". Se oli hyvin vaaleanharmaa, heidän talon vakavasti otettava vahtikoira, jota me kaikki kylän lapset
Se jokin liikahti syvällä sisimmässäni.
Eihän se ehkä viisainta ollut näillä alkutaidoilla ottaa ensimmäiseksi tuon rotuista koiraa kuin Piips oli. Mutta rehellisesti ei käynyt oikeastaan edes mielessä, mitä kaikkea ongelmia olisi voinut olla vastassa. Se vahva unelma vain vei mennessään. Ja kun myöhemmin sain lenkkeillä noissa lapsuuden ihanissa metsissä oman "susikoirani" kanssa, tunsin aina valtavan hyvää mieltä.
Siinä oli sitä taikaa.
Se taika kantoi pitkälle, mutta ehkä korkeampi taho katsoi parhaaksi eksyttää meidät myös jotain koiran kouluttamisesta tietävien pariin. Hyvä ystäväni otti samaan aikaan myös koiranpennun ja vinkkasi minulle osallistuvansa Laukan järjestämälle perustottelevaisuuskurssille. Kiireesti menin ilmoittautumaan mukaan, Piips oli tuolloin hiukan alle 4kk. Muistan kurssin alkaessa ohjaajan kysyneen, että kuinka moni aikoo kilpailla tokossa? Valtaosa rivissä nosti kättään. Enhän voinut jäädä vähemmistöön, joten nostin käteni.
Mutta siis niin mikä toko?
Uskon, että tämä vaihe on ollut myös yksi niistä merkittävimmistä tapahtumista koiranomistajana olemisen aikana. Koiramaailman sisältö avautui vieläkin suurempana, se oikea harrastusmaailma imaisi mukaansa. Oli olemassa niin monta eri lajia, joita harrastaa. Tutustuttiin moniin uusiin ihmisiin, ystävystyttiinkin. Olin yhtäkkiä mukana niin kivassa toiminnassa, etten arvannut miten tärkeäksi harrastukseksi se lopulta muodostuisi. Mistään ei mitään tiedetty, mutta me opeteltiin asioita yhdessä. Tätä vaihetta muistelen haikeana.
Oltiin nuoria ja "terveitä", mikään ei tuntunut pysäyttävän meitä.
Olen kuullut sanottavan, että tieto lisää tuskaa. Eläinfysioterapia opinnot vuona 2010 muuttivat roimasti koiranomistajan arkeani. Oliko se sitten hyvä vai huono asia, en tiedä. Mutta aloin nähdä ja ymmärtää asioita toisella tavalla. Enkä voinut ummistaa silmiäni. Piips oli parivuotias, kun yhtäkkiä se ei ollutkaan enää nuori ja terve. Yksi suosikkimme, agility, jäi pois. Kyllähän se kirpaisi, mutta en voisi nyt olla tyytyväisempi tuohon päätökseen. Olen satavarma, että suoraan tällä päätöksellä ostetttiin ainakin kolme vuotta lisää yhteistä aikaa.
Tokoa kuitenkin vielä jatkettiin ja luokka kerrallaan edettiin. Mitä vaikeammaksi tehtävät tulivat, sen hauskemmaksi treenit ja kokeet muodostuivat. Tämäkin oli mahtavaa aikaa. Huomasin, miten ihana otus minulla olikaan. Kun kaikki on vain sikahauskaa ja kivaa. Tarttuuhan se hyväntuulisuus. Vaikka joskus manasinkin Iitun iloisuuden maailman syvimpään suohon, niin totuushan oli kuitenkin se, että olin jo täysin menettänyt sydämeni tälle koiralle. Se oli juuri sellainen, kuin olin aina haaveillut. Se kumpuaa sieltä lapsuudesta ja nuoruudesta, sieltä niin kaukaisesta unelmasta omasta koirasta, "susikoirasta".
Sitä on oppinut paljon asioita koirista, niiden rakenteesta, luonteesta, terveydestä ja jalostuksesta. Olen oppinut katsomaan, havainnoimaan sekä tutkimaan, ja oppinut niiden kautta ymmärtämään.
Iitun kanssa kuljetusta matkasta, kuukautta vaille yhdeksästä vuodesta, me harrastettiin "aktiivisesti" 3,5v. Se oli varmasti eräänlainen pohdinnan paikka itselleni omistajana, miten haluaisin jatkaa eteenpäin ja millä seurauksin. Juuri oli evl luokka hyvällä mallilla ja koira täynnä vauhtia. Piips olisi varmasti loputtomiin halunnut kisata, treenata, juosta lujaa ruutuun, merkeille ja noutaa täysiä kapuloita. Koska se oli niin kivaa ja koska se ihan hyvin pystyi siihen vielä.
Mutta näin, että koira seisoo reilusti enemmän vasemmalla takajalalla. Ja tunsin käteeni, että lihastasapaino ei ole symmetrinen. Ja olin oppinut ymmärtämään, että vietti vie koiralla kipujen yli. Ja että nivelrikko etenee sitä nopeammin, mitä voimakkaammin sitä kuormitetaan. Mutta ennen kaikkea tiesin, että en halunnut meidän yhteisen matkan päättyvän aivan liian varhain. Halusin, että Piips saa kulkea mahdollisimman laadukasta ja kivutonta arkea kanssani, pitkään.
Ja huomasin, että se harrastaminen ei ollutkaan enää niin tärkeää. Jokin muu oli tärkeämpää.
Mutta näin, että koira seisoo reilusti enemmän vasemmalla takajalalla. Ja tunsin käteeni, että lihastasapaino ei ole symmetrinen. Ja olin oppinut ymmärtämään, että vietti vie koiralla kipujen yli. Ja että nivelrikko etenee sitä nopeammin, mitä voimakkaammin sitä kuormitetaan. Mutta ennen kaikkea tiesin, että en halunnut meidän yhteisen matkan päättyvän aivan liian varhain. Halusin, että Piips saa kulkea mahdollisimman laadukasta ja kivutonta arkea kanssani, pitkään.
Ja huomasin, että se harrastaminen ei ollutkaan enää niin tärkeää. Jokin muu oli tärkeämpää.
Tämä on ehkä se ristiriitaisin asia. Niin monta kertaa haaveilin, harmittelin, itkin, surin, muistelin ja kaipasin maailman iloisinta treenikaveria vierelleni. Samalla olin kuitenkin niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että minulla oli vielä se sydämen toinen puolisko vierelläni. Eikä Iitukaan vaikuttanut surevan asiaa. Tuntui, että siitä oli ihan yhtä hauskaa vain elää arkea eteenpäin, kun se sai vain olla mukana.
Voi kumpa kaikki näytelmien tuomarit ja koirien kasvattajat ymmärtäisivät paremmin valintojensa tärkeyden. Moni koiranomistaja ja harrastaja saisi varmasti lisää yhteisiä vuosia eri harrastus- ja kisakentille. Ja ehkäpä kotiarjessakaan ja tavallisilla metsälenkeillä ei tarvitsisi murehtia ja huolehtia ihan niin paljon.
Voi kumpa kaikki näytelmien tuomarit ja koirien kasvattajat ymmärtäisivät paremmin valintojensa tärkeyden. Moni koiranomistaja ja harrastaja saisi varmasti lisää yhteisiä vuosia eri harrastus- ja kisakentille. Ja ehkäpä kotiarjessakaan ja tavallisilla metsälenkeillä ei tarvitsisi murehtia ja huolehtia ihan niin paljon.
 |
| Kuva: Valokuvaus Tiina Karvonen |
Niinpä perheeseen kotiutui pieni musta noutajan alku, paikkaamaan harrastuskoiran virkaa. Ja hyvin Ruu on tämän pestin hoitanutkin ja onhan se lisäksi ihan äärimmäisen ihana perhekoira. Mutta nyt kun Piips on poissa, tunnen olevani ihan hukassa noutajan kanssa. Ahdistaa, kun arki on sekaisin ja noutajan läsnäolo ei jotenkin tunnu "hyvältä". Jokin siinä kaihertaa. Aki sanoi jotenkin osuvasti, että en ole päästänyt Ruuta aidosti sydämeeni. En varmaan olekaan, se oli annettu kokonaan Iitulle. Luulenkin, että Iitun täytyi olla se ensimmäinen, jotta luopuminen rikkoisi sydämeni tarpeeksi pieniksi palasiksi, jotta sinne pystyisi rakentamaan tilaa toisillekin koirille.
Kun välillä vain pään nostaminen lattiasta sattui, päätin, että nyt ei Iitun tarvitse enää tuntea yhtään enempää kipua. Nyt olisi aika antaa ystävän mennä sinne, minne en itse voinut seurata mukana.
Sinne missä se saisi juosta niin lujaa kuin halusi.
Oli koiranomistajan viimeisen, vaikeimman ja raskaimman päätöksen aika.
 |
| Kuva: Valokuvaus Tiina Karvonen |
Jokainen joutuu jossain vaiheessa pohtimaan, missä tulee se raja vastaan, kun on aika tehdä se päätös. Olisin voinut vielä odottaa, että spondyloosin uusi/uudet oirehtivat nikamanvälit rauhoittuisivat ja taas pääsisimme eteenpäin. Mutta vain odottaaksemme taas seuraavaa ja seuraavaa kovaa kipua, johon kipulääke ei tepsi. Tai sitä, että Piips ei pääsisi enää ollenkaan ylös. Tai rajoittamaan todella paljon ulkoiluja, kun nyt on nähnyt, miten hirveä tämä talvi on liukkauksineen ja lumineen ollut. Ei, sitä en halunnut tehdä ystävälle. Olihan jo ihan tarpeeksi karsinut "vauhtia" jo ennestään pois. Kliseistä, mutta todellakin mieluummin hitusen aikaisin, kun pahasti myöhässä.
Vaikka ei se sitä päätöstä tee yhtään sen helpommaksi.
Ja vaikka kuinka todistelen itselleni, että päätös oli oikea, niin silti se tekee niin helvetin kipeää. Ja samalla olen kuitenkin huojentunut, että en vatvonut päätöksen kanssa ja pystyin olemaan tarpeeksi rohkea sen tekemiseen. Tuntuu niin pahalta jotenkin luovuttaa, kun Piips ei sinänsä näyttänyt luovuttavan missään vaiheessa. Mutta sellainenhan se oli.
Iloinen tsemppari, loppuun asti.
Alku oli aivan hirveää, mutta siitä on päästy eteenpäin, koska "life must go on". Arjen kiireessä on ollut helpompi ratkaisu olla ajattelematta koko asiaa, näin se ei koske niin paljoa. Oli helpompi ottaa noutajaan etäisyyttä, jolloin se muistutti vähemmän siitä, että oli vain yksin olemassa. Tämäkään blogi-teksti ei tunnu valmistuvan ikinä, koska on vain helpompi olla kirjoittamatta, jolloin ei tarvitse myöskään ajatella. Koska se tekee vaan liian kipeää.
En olisi uskonut, että Iitusta luopuminen ottaisi näin koville ja aiheuttaisi tämmöisen tyhjyyden. Nyt minulla on enää Pikkumusta, hassu noutaja, joka palvoo maata jalkojeni alla. Koira, joka viiksikarvojaan myöten haluaa olla minun koira ja haluaa tehdä kaiken niin hyvin kuin vain osaa, että olisin siihen tyytyväinen. Tuntuu pahalta, että olen ollut sitä kohtaan nyt niin omituinen, välillä jopa todella kylmä. Mutta ehkä oli alkuun parempi ottaakin sitä etäisyyttä, eikä purkaa omaa pahaa oloa täysin viattomaan otukseen. Enpä arvannut, että joutuisin rakentamaan uudestaan meidän suhdetta ihan alusta. Vaikeinta on omaksua se, että Ruu ei ole Piips. Se on kaikkea muuta. Mutta tiedän, että haluan Ruun olevan muutakin kuin vain harrastuskoira.
Onneksi voin jo sanoa, että me on päästy suhteessamme eteenpäin ja yhteinen tekeminen alkaa tuntua päivä päivältä paremmalta.
Mutta paljon on palasia vielä liimattavana. Haurasta on.
Viimeisenä yönä heräilin pari kertaa vingahduksiin ja kahdelta siirryin lopulta alakertaan Iitun viereen. Portaiden juureen tietenkin, siihen missä ison koiran paikka oli öisin vartioida. Makasin vieressä, silitin ja katselin kuonoon ilmestyneitä harmaita karvoja. Miten siitä oli kulunut jo yhdeksän vuotta? Tuntui, että silmiin tapitti edelleen se pieni "seefferonin" pentu, jota kukaan ei tunnistanut puoliksi beauceroniksi. Mutta oli siinä katseessa myös viisautta, ja paljon yhdessä koettuja muistoja. Viiden jälkeen meinasin nukahtaa itse, mutta Piips alkoi huitomaan tassulla.
"Älä nukahda, silitä vielä."
Minä silitin.
