Toko-kokeiden haasteet sen kuin jatkuu. Ei olla aikaisemmin näihin kinkereihin otettu osaa, mutta nyt oltiin rohkeita ja lähdettiin katsomaan, mitä siellä tapahtuu ja miten siivet kantaa isojen koirakoiden joukossa. Kieltämättä hetkittäin oli olo, että kuka ei kuulu joukkoon? Onneksi ei tarvinnut yksin tämän asian kanssa olla, kiitos Riikka ja Rieha mukana olemisesta ja seurasta!
Koepäivä oli pitkä ja odottelua kertyi, vaikka järjestelyt muuten toimivat tosi kivasti ja sujuvasti. Suoritusvuorot arvottiin ennen koetta ja meille osui nro 20. Paikallaolot tehtiin aluksi, mutta sitten sai jokusen tunnin odotella, ennen kuin päästiin kehään. Yksilöliikkeet tehtiin kahdessa setissä, mutta yhteen putkeen, eli välissä ei saanut koiraa palkata. Tuomareina ekassa kehässä Tommi Varis ja toisessa Anne Nokelainen.
Paikalla istuminen: 9½ ja 9 - Oli ihan inasen liikauttanut toista etutassua kerran. Muuten kuulemma istui rivin parhaimmassa ryhdissä ja asennossa. Makuu + luokse: 9 ja 8 - Hieman hidas maahan. Luokse tuli ok vauhtia, mutta vähän arpoi tullako takaa vai suoraan sivulle. Pitäisi tulla takaa kiertämällä, mutta tuli kuitenkin suoraan sivulle.
Sitten yksilöliikkeet suoritetussa järjestyksessä, omia huomioita ja tuomarien kommentit, joista sai ihan dokumentin mukaan.
Ruutu: 9 - Eteenmeno onnistui, vauhti meinasi ehkä loppua vähän kesken. Maahanmeno ruudussa hidas ja valui aika lailla eteenpäin.
ympyrään hyvin
hiukan venytetty käsky ruutuun (mielenkiintoinen palaute, täytyy ottaa tarkistuksen alle)
ok nopeus luoksetulossa
Seuraaminen: 8½ - Oikein mukavan tuntuista. Peruutuksessa toimin itse jotenkin huonosti ja Ruu aloitti sen huonosti, korjasi onneksi hyvin.
käyttää hyvin takaosaa peruutuksessa
sijoittuu suhteessa ohjaajaan oikein
pitää kontaktin hyvin
ajoittain istumisessa lievä viive
Zeta: 8½ - I - M - S
istuminen ja maahanmeno voisi olla terävämmät
seisominen ok
viive loppuperusasennossa
Tunnari: 8 - Ihana vauhti! <3 Melkein jopa varasti kapuloille. Ylitti oman kerran, mutta ei tainnut nenä olla vielä toiminnassa. Vapautti itsensä liikkurin kiitoksella.
tökkii vieraita kapuloita
työskentelee tehokkaasti
hyvä luovutus
Sitten siirryttiin toiseen kehään ja Anne Nokelaisen tuomaroimaksi. Videoita en jaksanut ladata, kun hässäkän suorituskaan ei tallentunut kokonaan saapuneen puhelun takia, jolloin videointi katkesi.
Luoksetulo: 7 - Ruulla on jännä tapa jotenkin tulla kaartaen kohti. Väistääkö merkkejä vai mitä? Annoin seiso-käskyn myöhässä, stoppi ok. Maahanmenossa joku keskittymishäiriö, kaksoiskäsky.
hiukan hidas maahanmeno alussa (niin muuten olikin! ohjaajan moka, kun ei ottanut koiraa kunnolla kuulolle, liike alkoi niin yllättäen)
maahan kaksoiskäsky
seisominen valui
Hässäkkä: 0 - Teki ihme kaarroksen vasenta hyppyä ja kapulaa kohti, mutta kiersi törpön. Istu-stoppi onnistui hienosti! Sitten sössi kapulan poimimisen ja ohi hypystä.
hyvä kierto ja stoppi (istu)
ei hypännyt, sotkeentui kapulan kanssa ennen estettä
Kaukot: 10 - S-I-M-I-S-M. Näin pienen liikkeen toiselle takajalalle S-I vaihdossa, liikkui varmaan sivusuuntaan eikä edennyt.
hyvät asennot
takajalat hyvin paikallaan
Ohjattu: 10 - Hidas merkillä. Noutoon lähtiessä koira on minusta sen näköinen, että mitäs lähdinkään tekemään? Aaa, tuolla on kapula, haen sen. Eli jotain varmuutta tarvitaan.
hyvä merkki ja nouto
Tällä rivillä yhteensä 244,5p EVL2 ja sijoituttiin 23/33.
Oli ihana huomata, että me jaksettiin odottelut ja selvittiin matkasta vieraassa autossa. Koepaikalla Ruu pötkötteli omalla pedillään (ei siis häkkiä ollenkaan) välillä yksin, välillä minun kainalossa. Kehässä meillä oli kivaa ja hyvä energia läpi koko kokeen. Siitä niin tykkään <3
Itse olin ennen koetta hyvällä mielellä ja jopa melkein rento, sitten juuri ennen kehään menoa meinasi iskeä jännitys päälle. Mutta kun pääsi tekemään, pystyin hyvin keskittymään meihin ja nauttimaan menosta. Ja ei meille pöllömpi pisterivikään tullut, eikä työskentelyä varmasti tarvitse hävetä. Nyt sattui yksi hassu nolla ja pari pientä epätarkkuutta, mutta muuten tosi ehjä kokonaisuus. Näistä kisoista me haetaan kokemusta ja häiriötä, haastetta tähän harrastukseen. Kahlataan loputkin karsinnat läpi ja otetaan haasteista kaikki opit irti. Toisille jää paineet, me nautitaan yhdessä tekemisestä.
On ollut mukava kerrata mennyttä vuotta ja asettaa tulevalle vuodelle taas uusia tavoitteita. Se on kuulunut vahvasti blogi-kirjoitusten perinteisiin, että edellisen vuoden tapahtumat kerrataan ja pohdiskellaan menikö ne aiemmin asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Mikä siellä onnistui, mikä ei onnistunut. Mistä se johtui ja mikä oli loppuratkaisu asian suhteen. Ja heti perään tuli pohdiskeltua tulevan vuoden koho kohdat, joita lähtisi tavoittelemaan ja jotka ikään kuin toimisivat maamerkkeinä treenien ja arjen suunnittelussa. Merkinnät kalenteriin ja huutomerkit perään.
Vuosi sitten tein tämän päivityksen Joulun kynnyksellä. Olihan vuosi taputeltu ja nähty. Hiljentyisimme pyhien viettoon ja vuoden vaihtumiseen. Joulu menikin perinteisen ihanasti, mutta sitten se musta varjo tuli. Jotenkin aivan liian hiljaa, salakavalasti ja yllättäen.
Lueskelin vanhoja blogi kirjoituksia ja onpa jotenkin ihanaa, että niitä on olemassa, vaikkei niiden teksti aina niin iloista luettavaa ehkä olisikaan. Iitun se ensimmäinen todella voimakas kipukohtaus tapahtui helmikuussa 2014, joka johtui siis spondyloosista. Uutinen itsessään ei romahduttanut, mutta sen laajuus kyllä. Ennuste yhdestä päivästä vuoteen. Selvittiin kesään, tuli syksy ja talvi. Vuosi vaihtui ja helmikuusta päästiin maaliskuuhun ja sitten oltiinkin jo keväässä. Tuli kesä! Oltiin selvitty jo yli vuosi!
Iituhan ehti olla monen monella jatkoajalla elämänsä aikana. Monista tiukoista paikoista selviydyttiin ja päästiin eteenpäin. Nyt se oli selviytynyt tähän astisista jatkoajoista kaikista tiukimmasta. Ja se porskutti eteenpäin. Iloisena, hyvä vointisena niin, että ehdin unohtaa. Niin reipas Iitu oli, että jopa minä menin lankaan ja sokeuduin tilanteelle. Ja vielä kun 2015 loppuvuodesta piipahdettiin Ruun sterkan merkeissä Juha-sedän luona, jossa tuli Iitun voinnista kehuja, niin viimeinenkin epäilys hävisi tuhkana ilmaan ja siirsin ajatukset tulevaan, kevääseen. Siihen seuraavaan vaikeaan koetukseen. Sinnehän sitä selvittäisiin heittämällä.
Kuva on otettu jouluaattona 2015. Tämän jälkeen ehdittiin käymään vielä Puttaalla joulunvietossa ja rakkaita ihmisiä moikkaamassa ennen kuin palattiin kotiin.
Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ne vingahtelut alkoivat. Pienet valitukset, joita en halunnut uskoa todeksi. Alkoi pelottaa. Miten ne näin äkkiä tulivat? Seuraavaksi huomasin jo makaavani eteisen lattialla Iitun vieressä. Katsoin sitä silmiin yöllä ja tiesin, mitä joutuisin päivän valjetessa tekemään. Oli 30.päivä joulukuuta. Ei tullut kevättä.
Ja kun Piips ei luovuttanut. Se ei koskaan antanut periksi kipeinä aikoina, vaan eteenpäin mentiin tavalla tai toisella. Nytkin minä jouduin antamaan periksi sen puolesta. Ja se lienee on se kaikkein pahimmalta tuntuva asia, kun joutuu päättämään toisen elämästä. Vielä nyt vuodenkin jälkeen tuntuu niin pahalta ja sitä miettii, olisiko Piips sittenkin vielä pärjännyt? Luovutinko liian aikaisin? Onneksi on vanhoja päivityksiä, pohdintoja sekä ihan faktaa olemassa. Piips oli todella vaivainen ja se alkoi oirehtimaan sitä uudestaan. Ihan niin kipeä Iitu ei vielä ollut, kuin sillä ensimmäisellä kerralla. Ei vielä, mutta lähellä. Spondyloosin muutoksia oli myös kohti selkäydintä.Se olisi voinut edetä niin, että kivut olisivat voimistuneet ensimmäistä kertaa pahemmiksi ja toimintakyky romahtaa ihan kokonaan. Mutta silloin ensimmäisellä kerralla olin tehnyt päätöksen, että ei koskaan Iitun tarvitsisi käydä sellaista uudestaan läpi.
Nyt tuntuu hyvältä, että tein sen päätöksen. Vaikka ikävä meinaakin taas tällä hetkellä riistäytyä käsistä, niin silti ehkä ensimmäistä kertaa lopetuksen jälkeen tuntuu siltä, että teimme oikein. Hetki oli oikea. Piips sai lähteä omilla jaloillaan, vielä virkeänä ja iloisena, omana itsenään.
Entäpä Ruu sitten? Sillekin listasin edelliselle vuodelle yhden jos toisenkin tavoitteen, joista jokunen saavutettiinkin. Tultiinko siitä sen viisaammiksi tai onnellisemmiksi? En tiedä. Sen tiedän, että jouduimme rakentamaan suhdettamme uudestaan, kun palikat menivät hetkeksi sekaisin. Minulla kesti paljon kauemmin ymmärtää, että yhdessä selviämme Ruun kanssa paremmin kuin yksinämme. Mielenkiintoista pohdittavaa on Ruulla esiintyneet oudot takaosan pettämiset, joista olen aiemmin kertonut. Tuorein
kohtaus tapahtui treeneissä pari viikkoa ennen viime vuoden viimeisiä toko-kokeita. Tällä kertaa älysin ottaa kohtauksesta pätkän videolle, jonka
avulla konsultoin eläinlääkäriä. Kohtauksen aikana Ruun takajalkojen ja
takaosan koordinaatio on häiriintynyt. Takaosa horjahtelee ja takajalat ottavat
korostuneita askeleita. Ruun tajunnan taso vaikuttaa normaalilta, joskin se on
selvästi ehkä vähän huolissaan ja kiihtynyt. Kohtaus kestää vain pari minuuttia.
Eläinlääkäri epäili heti ensimmäisenä labradoreilla
esiintyvää ”collapse” tautia, mutta koska se on geenitesteillä poissuljettu,
niin vahvaksi vaihtoehdoksi nousi epilepsia. Välilevyistä tämä ei oikein voi
johtua juurikin tuon lyhyen kohtausmaisuuden vuoksi. Epilepsia sopii kuvaan
hyvin, sillä sehän on aivojen ”sähkötyksen” häiriö/ongelma, jossa viestit takaosalle
eivät kulje normaalisti. Näin harvakseltaan esiintyvänä ja nopeasti ohi
menevänä tämä ei meidän elämää toistaiseksi haittaa eikä lääkityksiä tarvitse. Seurannan alla. Pohdinnan alla taas on se, mistä se sitten tuli? Kuinka paljon Ruu on surrut Iitun ja kissojen poismenoa? Stressannut? Välillä Ruu vaikuttaa niin surulliselta ja yksinäiseltä, mutta toisaalta se on aina ollut sellainen, ettei tuo itseään esille. Mutta voisin kuvitella, että edellinen vuosi oli rankka myös noutajalle.
Voisin asettaa meille monia tavoitteita tälle vuodelle, ja aiemmin niitä ajatuksissa listalle laitoinkin, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan keskittyä yksittäisten tavoitteiden sijaan johonkin muuhun. Sillä vaikka kuinka listaisin tavoitteita, en lopulta pysty mitenkään vaikuttamaan siihen toteutuvatko ne vai eivät. Ja loppujen lopuksi sillä ei kai ole merkitystäkään. Jokin muu on tärkeämpää.
Tai ehkä arvet on vielä liian tuoreet edelliseltä kerralta. Esimerkiksi Piinan kanssa asetimme tavoitteeksi pysyä vain tallessa. Sekin oli ihan liian aikaisin asetettu tavoite. Oliko se kohtalon ivaa, kun en katsonut vuotta loppuun asti? Meni Miuku, meni Piips, kyllä Piina vielä jatkaisi. Niin väärin luultu. Ja ei mene päivääkään, etten kissojamme ikävöisi tai niitä ajattelisi.
Menetysten ja surun keskellä on myös uudelleen syntymistä ja elämän jatkumista. Sitä meille tuli muistuttamaan Spooky Ihme Kisu, jonka elämän alkutaival ei ole ollut helppo. Kisu on hyvin erikoinen persoona korvatupsuineen ja pitkine karvoineen, josta myöhemmin lisää.
Tämä päivitys on ollut tekeillä useamman päivän ja sen kirjoittaminen on tuntunut raskaalta ja surulliselta. Kyyneliä on vierinyt useita. Käsittämätön ikävä.
Mutta samalla se on laittanut ajatuksia paikoilleen, joiden kautta tunnen taas helpotusta ja ymmärrystä monesta asiasta.
Tälle vuodelle en aseta tavoitteita. Ainoastaan esitän kainon toiveen, että tämä vuosi sisältäisi mahdollisimman vähän vastoinkäymisiä. Toivon, että jengimme jäsenet olisivat onnellisia. Toivon, että Ruun kanssa saisimme harrastaa hyvillä mielin, touhusta ja toisistamme nauttien. Toivon, että nauttisimme eniten ihan tavallisesta arjesta.
Toko-kokeiden haasteet saivat jatkoa, kun buukkasin meidät kahteen kokeeseen neljän päivän sisälle. Tapaus oli suurimmaksi osaksi epäonninen, sillä alunperin halusin meille paikan vain Tampereen kokeeseen, jonne saimme varasijapaikan. Masentavaa, sillä treenikaverimme ei edelliseen Tampereen kokeeseen päässyt ensimmäiseltä varasijalta. No sitten oli katsottava jokin varasuunnitelma ja sain meille Varkauteen koepaikan. Odotin ihan viimeiseen ilmopäivään asti, mutta koska Tampereelta ei kuulunut mitään, niin olihan se pakko lunastaa paikka edes Varkauteen. Ja kas miten hupaisaa, kun heti seuraavana päivänä tulee viestiä, että saisimme paikan Tampereen kokeeseen. Ei ollut todellista ja kyllä harmitti. Mutta sitten ajattelin, että ehkä tästä saisi toko-kokeisiin haastetta ja ilmoitin meidät myös Tampereelle kokeeseen.
Tampereelle ajeltiin jo edellisenä päivänä, kun yhdistettiin kyläilyreissu samaan. Olikin niin mukava kyläillä, että koeaamuna ei meinattu päästä liikkeelle millään. Ja kun huolimattomasti katsotaan kisapaikka, niin mikäs sen hauskempaa kuin ajella pitkästi harhaan, kun ollaan jo valmiiksi myöhässä. No päästiin viimein sitten perille ja vielä ennen kokeen alkua ehdittiin melkein unohtua metsäpoluille ja kisanumeronkin kertaalleen kadotin. Miten loistavaa touhua. Kokeen tuomarina toimi Ralf Björklund ja koirakoita luokassamme oli 7. Me olimme tuo nro 7.
Paikalla istuminen: 9 - Oli teputellut kerran. Ei paha, mutta voihan rähmä! Makuu + luoke: 9 - Alas meni ihan hyvin, mutta luokse tuli raville. Tajusin, että ei olla harjoiteltu tarpeeksi rivistä ekana lähtemistä, vaan keskitytty enemmän siihen, ettei karkaa toisten käskyillä.
Seuraavassa setissä hässäkkä, tunnari ja kaukot.
Hässäkkä: 7 - Kiersi hyvin, mutta kierron jälkeen pysähtyi omilla luvilla seisomaan liian pian. OHO. Siis ylimääräinen käsky kutsumiseen ja sen jälkeen istumis-stoppi oli hidas.
Tunnari: 8 - Upea, upea tunnari. Hyvä vauhti, tarkka etsintä, oma nousi heti, reipas palautus ja luovutus. Luulen, että tuomari luuli Ruun ylittäneen omansa ihan siinä alussa, mutta näin ei käynyt. Aloitti haistelut siitä vierestä. Sääli, oli pisteistä parempi suoritus ehdottomasti.
Kaukot: 9 - Järjestys S-I-M-I-S-M. Kympin kaukot, vähennyksen syytä en tiedä.
Seuraavassa setissä sitten loput
Ruutu: 9 - Eteenmeno riitti ympyrään asti, vähän oikeaan reunaan. Ihan ok loppuliike.
Seuraaminen: 9½ - Tuntui kyllä aika kamalalta, tuntui väljältä ja laiskalta. Mutta sujui paremmin kuin miltä tuntui.
Ohjattu: 8 - Lähti merkille laiskasti ja pysähtyi sitten yllättäen ympyrän etureunan jälkeen ihmettelemään, että mikäs teipin pala se tässä on. OHO. No seis siihen (onneksi edes älysin, että koira saa olla vaikka merkin edessä, kunhan on ympyrässä). Osasi lähteä siitä noutamaan ja loppuliike olikin ihan jees. Outo virhe, hyvin outo.
Zeta: 8½ - Järjestys I - S - M. Ihan ok liike, osataan nopeamminkin.
Luoksetulo: 8½ - Tämäkin ihan ok, mutta pystyisimme parempaan.
Yhteensä 272p, EVL1 ja sij. 2/7. Kokonaisuudessa laiskan pulsekaa työskentelyä, olisiko Ruu ollut väsynyt? Mukana muutamat kummalliset virheet, joita ei ole treeneissä tai kokeissa ole näkynyt. Tasaista työtä ja on kiva huomata, että väsyneenäkin Ruu jaksaa puurtaa kehässä. Suorituksemme jälkeen kätellessäni tuomaria hän kehui työskentelyämme ja erityisesti seuraamista. Tästä tuli kyllä hyvä mieli ja ehkä emme tee seuraamisesta ongelmaa. Treeneissä kun on ollut ilmassa jotain murhetta tämän liikkeen osalta.
No sitten ajeltiin kotiin ja koska perheemme pienimmäinen ilmoittautui kipeäksi, jäi koira oloneuvokseksi eikä puhettakaan, että pääsisimme mitään korjaustreeniä tekemään ennen toista koetta. Itsenäisyyspäivän kunniaksi lähdettiin kohti Varkauden koetta, matkaseurana Henna ja Hupi. Tällä kertaa oltiin äärimmäisen ajoissa paikalla. Koomista. =D
Varkautelaisilla on uusi halli ja kyllä sitä vaan kateelliseksi tuli. Kelpaisi todella meillekin vastaava. Koirakoita luokassa 8 ja tällä kertaa meidän numero oli 4. Tuomarina Marjo Halmiala.
Paikkaistuminen: 9½ - Ihan pienet teputukset kuulemma. Voi huokaus. Makuu + luokse: 9½ - Maahanmeno ihan inasen kaksiosainen, josta vähennys. Harmittelin, että saimme olla taas rivissä se koirakko, joka kutsutaan ensin luokse. Tällä erää Ruu tuli kuitenkin laukalla, jee! Mutta hiukan varovaisesti, sillä viereinen koira karkasi myös meidän käskyllä.
Ekassa setissä oli ruutu. seuraaminen, ohjattu ja kaukot.
Ruutu: 8½ - Ihana vauhti, hyvä meininki. Kaarsi inasen oikealle ja kun annoin käskyn liian myöhään, oli ympyrän ulkona. Yksi korjaus siihen siis. Sivulletulo oli tosi väljän tuntuinen. Mutta ihana energia <3
Seuraaminen: 9 - Kehuja saimme jälleen. Ja nyt tämä tuntui pisteiden arvoiselta. Tuntui hyvältä, tehokkaalta ja meillä oli kivaa. Juoksuosuudessa tein vasemmalle käännöksen huonosti ja törmäsimme vähän toisiimme.
Ohjattu: 9 - Paljon parempi vauhti merkille, hyvä nouto ja luovutus. Ihana. Ruutu jäi ihan ohjatun viereen vasemmalle, aika kurja juttu olikin monelle koiralle, ketä arpoi vasemman kapulan noudettavaksi. Juoksivat ruutuun, kun juuri olivat siellä käyneet. Onneksi Ruu pieni selvitti vasemman kapulan noudon tyylipuhtaasti. <3
Kaukot: 9 - Järjestys S-I-M-I-S-M. Kympin tekniikka. Vähennys ilmeisesti vaihtojen epätasaisesta vauhdista, kun viimeinen perusasento on "ylireipas" verrattuna vaihtojen välissä olevaan istumiseen. On tämäkin ongelma.
Hässäkkä: 9½ - Nyt onnistui kierrot normaalisti. Maahan-stoppi oli hidas. Loppu sujui hyvin.
Luokse: 8½ - Jälleen ihan ok, ei parasta meitä.
Zeta: 6½ - Järjestys S-I-M. Ruun istuminen oli hidas ja tosi vino. Maahanmeno jäi istumiseksi, kun annoin käskyn väärän jalan aikana. Näköjään sillä on merkitystä, vaikka kehässä ehdin ajatella, ettei olisi. No oli sillä.
Tunnari: 9½ - Aina kylmää sydändä, kun koira poimii rivin reunimmaisen kapulan. Ei meinaa muistaa uusia sääntöjä. Loppukin sujui hyvin, tuomari taisi toivoa nopeampaa luovutusta.
Yhteensä 282p EVL1 ja sij. 2/8. Tokassa setissä Ruu oli vähän varovaisemman oloinen, ei niin rennon oloinen kuin ekassa setissä. Kokonaisuutena parempi energia kuin Tampereella. Jatkossa siis kolme päivää ennen koetta ei tehdä yhtään mitään, paitsi möllötetään sisällä.
Treenattiin ennen kokeita n. 3 x vkossa Laukan hallissa. Harmittaa, että oma halli on niin pieni, kun se rajoittaa isosti isojen liikkeiden tekemistä. Paikallaolot tarttee vielä ekstra treeniä, muuten on kai vaan yksityiskohtien hiomista. Ennen kaikkea ohjaajalle asenteen ja korvien välin hallitsemista. Me osataan ja me ollaan hyviä, itseluottamusta hop!
Nyt jäädäänkin loppuvuodeksi tauolle ja katsotaan mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Tämän vuoden kokeet oli tässä. Pari videota on kokeista mukana, ihan kaikkia en jaksanut latailla ja osa niin huonolaatuista ettei niistä näkisikään juuri mitään.
Heippa kaikki mun fanit! Tai emmä tiedä ootteko ihan faneja, mutta kuitenki musta niinku kiinnostuneita. Tai niinku mun vauhdikkaasta elämästä. Mä niin tykkään olla vauhdissa ja liikeessä koko ajan!
Kuiteski ni viime kerran tarinasta onki jo hurahtanu aikaa, kun mamma ja kaikki kaksijalkaiset noin yleensäki on ollu niin kiireisiä. Ja ku mammalla on kiireitä ni on sitä meillä koiruuksillakin kiirettä riittäny, mulla varsinki. On kuulkaa pitäny kasvaa ja opiskella monia juttuja, kulkea mamman matkassa töissä ja huolehtia monista tärkeistä asioista. Siinä on kuulkaa ollu hommaa aika lailla.
Mut ensiksikin musta on tullu kuulkaa jo iiiiso tyttö! Oon saanu mun Siskon ja Tätsyn lähes kokonaan kiinni ja ainakin varmasti juoksen kovempaa ku ne! Hahaa! Mamma on vähä nyyhkyttäny jotain, et mä en oo enää sen suloinen pikku pentu. Mä en välillä meinaa kestää kuunnella sitä vollotusta ni yritän sit parhaani mukaan lohduttaa, et tää kuuluu asiaan. Ei me koiranpennut vaan voida olla aina koiranpentuja. Nih.
Oon huomannu, et mamman mielen saa aina paremmaksi, ku sitä pussailee paljon. Mä yritänki tehä sitä aina kun vaan on mahdollista. Ja se on aika usein se. Ja aika näppärää ku koko ajan yltää paremmin ja paremmin pussaamaan.
Nii ja tähän kasvamis systeemiin kuuluu se, että alottaa juoksut. Seki on iha normaalia. Jotenki sopii hyvin tähän "juoksu teemaan", ku juokseminen noin yleensäkin on melkein ihan parasta. Mamma se kuulkaa nyyhki ihan urakalla, ku mä alotin nää ekat juoksut. Arvatkaa saiko kuulla koko ajan sitä, että en oo enää pentu. Siis iha koko ajan. Oli kuulkaa melkonen homma lohdutella sitä, että kyllä sitä kiirettä on riittäny vielä kaiken muun lisäks.
Oli tosi kiva ku kaikelta kiireeltämme kerettiin taas kyläilemään tänne parhaaseen "tätilään". Ja arvatkaapa mitä! Tänne oli ilmestyny semmonen ku kissa!
Jotenki mä en luottanut siihe yhtään, mokomakin Ihme Kisu. Niin mun mamma ja kummitäti sitä kutsui. Ja semmonen se kyllä olikin! Jotenki ihmeellisesti se on saanu uskoteltua, että on "vain kissa", mut mä näin heti et se on oikeesti sapelihammastiikeri! Siis tosi vaarallinen! Tai vähintääkin epäilyttävä.
Mä sit yritin vähä ottaa siitä selvää, tutustua ja niinku ymmärtää. Mut se vaan tuijotteli, huito tassua ja tiiättekö, siis sylki mun päälle! Vähänkö törkeetä!
Sit mamma tuli mun kaveriksi sitä ihmettelemään ja kaikki menikin ensi ihan hyvin. Mut sit! Sit mä näin ku se muuttu hirveän isoksi sapelihammastiikeriksi ja yritti kuulkaa mamman päälle hyökätä, ni mä kyllä päätin sanoo sille tosi tiukasti, et jätä mun mamma rauhaan!
Kattokaa mun ilmettä! Mä niin aavistan sen hyökkäyksen. Hetken päästä tän kuvan ottamisen jälkeen se yritti hyökätä tuolta mamman päälle. Luojan kiitos mä ehdin siihen väliin.
No sithän siinä kävi niin, et mamma moittikin mua mun käytöksestä ja jouduin miettimään asioita.
No mä sit mietin, ja ehkä mun mielikuvitus otti hetkellisesti vallan ja kävi semmonen "pikku moka" niinku et yritin ehkä vahingossa niinku siis syödä ton kissan...hupsista...heh...
Tän epistolan jälkeen mamma selvitti mulle, et toi "kisu" haluis vaa leikkii mun kanssa ja et mun pitäis leikkii myös. Mä en oo kyl ihan vakuuttunut et toi "kisu" (mun mielestä se on sapelihammastiikeri) olis täysin vaaraton, mut mä päätin sit yrittää tehdä sen kanssa tuttavuutta sopuisasti. Ei ihan helppoo ku toinen vaa huitoo tassulla (jossa muuten on pirun teräviä kynsiä!), vaatii kuulkaa aika paljon kärsivällisyyttä. Kattokaa vaikka ite!
Seuraavaks mamma ja mun kummitätsy päätti, et lähetään pihalle. No sehä sopi ainaki meikäläiselle! Eipähän tarttenu enää vahtia sitä terävä kyntistä otusta.
¨
Mä meinasin et olis vouhattu pihassa, mut me lähettiinki sitte metsään!
Ehkä kuiteski vielä kivempaa!
Pääsi taas juoksemaan! Mä juoksin niin kovaa, et korvat vaan lörpötti ilmavirran mukana!
Mun Tätsy ja Sisko on toisinaan sitä mieltä, että mä tungeksin ärsyttävän paljon häntäkarvoissa kiinni ja törkeesti kuulemma ohittelen ja jyrään päälle. Mä taas oon sitä mieltä, et jos edessä madellaan niin ohi saa painella. Nih.
Vaik kyl mä myönnän, et joskus juoksen ihan tahallaan toisen perään vähän tuupaten, koska niin saa tietenkin parhaiten kaveria juoksemaan hippaa!
Tällä erää mun Tätsy vaan tais säikähtää ja se juoksi oman mammansa luokse turvaan. Joskus se on vähä semmonen tosikko mun mielestä.
Ja eiköhän sieltä lenkiltä löytyny joku patsasteluun sopiva paikka taas, jossa pysähdyttiin hetkeksi. Se tais olla itseasiassa mun vika, ku vahingossa kiipesin siihe penkalle tähyilemään.
Mun kummitäti tuntui valittavan pilvistä keliä ja pimeyttä, mut otti se sen kameransa kuitenki mukaan ja sithä me tosiaan jouduttiin kuvamalleina olemaan. Se pyysi muute kertoo, et kuvaotokset on mitä on, ku on nii hämärää.
Mun turkin väriä täti kiitteli kovasti ja puheli, et musta saa edes jonkinlaista räpsyä, vaikka vähän hämärää oliskin.
No sai noi "vanhuksetkin" tulla muutamaan kuvaan mukaan.
Mä ja Sisko.
Seuraavaks meille koittikin reissun ehkä koho kohta, ku päästiin tekee niitä "oikeita töitä" hakuruudun merkeissä. Mamma ja täti teki siitä semmosen, et mulle laitettiin lähemmäksi dameja ja "vanhuksille" vähän kauemmaksi. Minä sanoin että pah! Ja painelin sinne perälle ettimään. Ja löysinkin. Hahaa!
Mamma lähettää mua, tarkkana nyt!
No kyllä mä sit suostuin siitä lähempääkin ettimään, mut ku juokseminen on niin kivaa ja jalat vaan ittestään juoksi heti niin kauas. Lumi ei haitannu yhtään ja mä osaan luovuttaakin ihan priimasti nää damit. Tää on ihan parasta hommaa!
Heti toiseksi parasta on sit tokoilla mamman kanssa. Siitäkin tykkään paljon ja alan olla kuulkaa jo aika taitava siinäkin. Paljon on opeteltu juttuja, mut kuulemma enemmän on vielä opittavaa. Mamma kuvitteli tekevänsä mulle häiriöseuraamista, mut ei se musta niin kauhean vaikeaa kyllä ollu.
Mamma tykkää tehä mun kanssa yhtä paljon hommia ku mä sen kanssa. Se jaksaa aina kehua mua nii paljon ja sanoo, et tykkää ihan hirveästi musta ja erityisesti siitä, et mä on kuulemma aina valmis tekee hommia. Ihan aina. No miks en olis?
Se sapelihammastiikerikin oli siellä ulkona meidän kanssa. Mä en siellä jaksanu siitä niin kiinnostua, ku oli nii paljo kivempi touhuta mamman kanssa tai juosta tätsyn ja siskon kanssa.
Ja tätsyn kaa juokseminen oli taas tosi hauskaa...
...mutku mä juoksen jo niin kovaa ja ehkä vähän ronskisti tosiaan välillä yritän niinku kampata...ni sit tätsyllä meni hermo ja se näytti mulle sen pahan silmän katseen. Aika pelottava kuulkaa...
Välillä se meidän pihaleikkiminen oli aika sekasortoista menoa. Ei oikein tiedetty kuka juoksee kenenkin kanssa ja mihin suuntaan.
Sit ku tuli semmonen "hiljanen hetki" ni mä päätin käydä sitä kissaa kattomassa...
Mä lähestyin sitä tosi tosi varovaisesti. Niin ja kiltisti huom huom, muistin mamman neuvot.
Hivuttauduin toooosi varovaisesti lähemmäs...
...ja lähemmäs...
...ja sit yhtäkkiä se alko tehä jotain ihan ihme woodoo karate judoa! Emmä tiedä mitä se silläki meinas niinku tarkottaa, mä vaan jäin ihmettelemään sitä. Ja olin iha nätisti, huom huom!
Ja kaikesta mun kiltteydestä huolimatta se sit teki jonku taekwondo potkun...
Ja kehtas vielä sylkeä TAAS mun päälle. Kyllä mä sanoin sille tän jälkeen, et se on moro!
Ja heippa!
Tätsy ja Sisko meni sitä sit ihmettelemään ja se jatko sitä sen woodoo systeemiä niilleki. Jos multa kysytään, ni kyllä se jotenki sekos. Ihan kaheli katti.
Viimesenä päivänä me mentiin porukalla pellolle lenkille ja taas löyty poseeraus paikka. Ei se mua oikeestaan haittaa ku eihän se mitenkää vaikeeta ole ja herkku on taattua. Mut voi apua noita "vanhuksia", ne meinas heti laittaa iha läskiksi koko homman. Kattokaa ny vaikka! Ensin ne alko kauheesti haukotella, huokailla ja pyöritellä silmiä. Ja eivät edes yrittäneet peittää tylsistyneisyyttään! Huonoa käytöstä sanon minä.
Ja ei siinä mitää et pääsee pari haukotusta, mut sit Tätsy meinas nukahtaa! OMG!
Mun mamma sai aika paljon rapistella karkkipussia, et saatiin nuo mustatkin pitämään silmänsä auki ja suunsa kiinni.
Mä sain hirveesti kehuja taas ku oon kuulemma luonnonlahjakkuus tässä(kin) hommassa. Aina hyvä ilme kuvissa. Jos olis oikee mallikilpailu ni kuulemma mun jokainen kuva olis ollu onnistunut. Vaikka tähän kuvaan taisi lipsahtaa pieni kuolakupla. Heh...mutku ne karkit on niiiiiin hyviä...
Kuulemma kasvan ja kaunistun koko ajan.
No sit ku viralliset pönötykset saatiin päätökseen ni sit lähti, niinku keekki sanois; sokka irti!
Tätsyn kanssa otettiin kilpajuoksu. Paikoilla valmiit hep!
Hahaha haa! Pois alta Sisko, mä voitan mä voitan!
Ei ne pysyny yhtään perässä. Mä oikeesti juoksen tosi tosi lujaa! Mitä kovempaa sen kivempaa!
Mamma mua välillä yritti toppuutella. Tai toppuuttelikin. Kyllä mä mammaa tottelen, koska no mun mamma vaan on niin <3
Siinäpä ne tärkeimmät kuulumiset tuli kerrottua. Kasvan ja vahvistun kovaa vauhtia.
Mut jotain mä kuulin, et äly ei kasvais aina ihan täysin samaa tahtia. Mitähän ne sillä tarkoittivat?
Me lähettiin sit omaa kotia kohti ajeleen ja mä olin ihan naatti ku päästiin kotiin. Niin kivaa siellä kummitätsyn luona aina on. Niin ja ei mun tavaroiden varastelu ollu loppunut, oon edelleen sitä mieltä, että niiden pienten kaksijalkaisten lelut on ihan parhaita. Mä toivon ainaski joululahjaksi oman pikkuauton! Eiku lasten paistinlastan. Eiku leikki vispilän! Eiku...
Ja kuulemma oli väsynyttä porukkaa jääny omaan kotiinsakin. Ku me oltiin lähdetty ni oli kuulunu iso helpotuksen huokaisu. Tai haikeuden huokaisu? Jompi kumpi.
