Vahvasti epämukavuusalueella

Joku hyvä idea sen täytyi olla. Muutamat hassun hauskat ralli-treenit takana ja otimme osaa ihan oikeisiin ralli-kisoihin, triplakisoihin heti samantien. Käväistiin siis pitkä päivä Kuopiossa, sillä Marika ja Maissi (Dream Team) lähtivät myös mukaan, mutta "vain" tupla-kisoihin. Kisahalli oli meille Ruun kanssa "tuttu", sillä olemme käyneet siellä yksissä toko-kokeissa aikaisemmin. Halli oli silloin vielä kesken, koska nyt tekonurmen pinta-alaa oli enemmän ja ilmeisesti paikkoja oli muutenkin saatu viimeisteltyä. Ihan kiva halli ja kokeen järjestelyt toimi hyvin. Tulospalvelussa oli kai jonkin verran jäkittämistä, mutta itseäni se ei haitannut, kun en sitä sen ihmeemmin seurannut.

Vetäistiin Ruun kanssa siis kolme ALO rataa läpi pistein 97p + 100p + 97p ja sen myötä RTK1. Tavoitteet, että en itse hylkää meitä minkään oudon syyn vuoksi toteutui! Jes! Päästiin hihnasta eroon jatkoa ajatellen. Tuomareita en sen tarkemmin muista, mutta mukavia kaikki ja radat oli oikein "kivoja". Eka rata oli itsestäni vaikein, siinä uusittiin yksi liike ja vaikka meno tuntui aika hasardilta tuon uusimisen jälkeen, niin ei ilmeisesti muita virheitä tullut. Toka rata pyöri hyvin ja vika rata olisi pyörinyt kaikista helpoiten, mutta kun en osannut kävellä spiraalia oikein, niin uusittiin se. 

Ruu teki kaiken niin kuin osasi ja tuli hyvin mukana. Itse olin kuin kala kuivalla maalla, varsinkin ekalla radalla fiilis oli erittäin epämukava. Kun et tiedä, meneekö se sinne päinkään se suoritus ja käveletkö oikein ja suoritatko oikein jne. Olo tuntuu kertakaikkisen tyhmältä. On tullut pohdittua, että sinänsä uusi fiilis itsellä vuosien jälkeen, kun joudut nöyrtymään ihan aloittelijaksi, ekaluokkalaiseksi ja ottamaan neuvoja helpoimmissakin asioissa vastaan. Kun et vaan osaa. Miten en muista, että toko olisi ikinä ollut näin hankalaa? Aika kultaa muistot vai?

Kisojen jälkeen on jatkettu treenejä harvakseltaan ja Ruu alkaa olla aika innokas. Edellisissä treeneissä ylitarjosi liikkeitä ja tuntui ampuvan taivaisiin innokkuuttaan. Voi toista <3. Tänään lenkillä metsässä ihmettelin, että mitä se Ruu juoksee noin lujaa menemään. Silmillä yritin nähdä jäniksen, josko painelisi sen perässä. Mutta ei. Noutaja oli saanut oman hepulin omia aikojaan ja juoksenteli sen vuoksi ihan onnessaan menemään. Tuli luokse toimittamaan hyvää mieltään ja sai palkaksi kantaa rukkasen kotiin asti. Tämä ei ole ensimmäinen omia aikoja saatu hepulikohtaus, niitä on tässä muutamia näkynyt aiemminkin. En ole myöskään kuullut Ruun nyyhkyttävän pitkään aikaan. Voisiko olla, että ralli-treenit toimii juuri sitä varten kuin ne aloitettiinkin?

Ei rakkaudesta lajiin, vaan rakkaudesta koiraan.

Mitä sitä ei koiransa eteen tekisi?

Katselin meidän treeni- ja koepäivityksiä. Edellinen toko-koe on heinäkuun alusta 2017. Sen jälkeen on "kunnolla" treenattu tokoa yhden kerran. Ja tuona samana kesänä tuli se polvi ongelma, joka on estänyt kaiken muunkin treenaamisen aina toistuvasti.

Treenaamattomuus on ollut iso koettelemus omalle pääkopalle, jota on lietsonut jatkuva terveyden kyttääminen ja murehtiminen. Mitä jalka kestää? Mitä se ei kestä? Ontuuko se? Kevensikö se nyt tuota jalkaa? Istuuko vinossa? Ponnistaako takajaloilla tasaisesti? Nousiko kankeasti ylös?

Tekemättömyys ja murehtiminen ovat varsin kuluttava yhtälö ja tuntuu, että vähemmästäkin on päänuppi sekaisin ja mieli maassa. Sitä kun on tottunut saamaan energiaa ja voimia hyvistä treeneistä ja mahtavia adrenaliini paukkuja kokeista, niin nyt onkin joutunut pohtimaan sitä, että miten totaali tekemättömyys vaikuttaa minuun itseeni ja selviänkö siitä. Onko harrastaminen pakollista vai pärjäänkö ilman? Ja entä koira? Pärjääkö se ilman tekemistä?

Olen aina luullut, että Ruu on sellainen koira, joka pärjäisi hyvin ilman varsinaista tekemistäkin. Että se olisi tyytyväinen vain ollessaan ja hengaillessaan meidän kanssa. Viime aikoina (yli puolen vuoden ajan) siinä on kuitenkin alkanut näkyä koko ajan enemmän sellaisia piirteitä, että olen joutunut miettimään asiaa uudemman kerran, enkä ole enää niin varma asiasta. On tullut aika paljon pohdittua, että onko Ruu tullut vanhaksi ja höperöksi? Onko sillä tylsää? Murheita? Vai onko se yksinäinen?





Ruu on alkanut nyyhkytellä aikaisempaa enemmän. Ymmärrän sen ennen ruokaa, mutta kun sitä kuuluu ajoittain ilman syytä. Ruu on myös selvästi aiempaa enemmän jotenkin kiinni minussa ja halajaa kahta kauheammin huomiota, silityksiä ja halauksia. Sen läheisyyden kaipuu on kertakaikkisen pohjaton. Ruu on aina tyrkyllä mukaan, jos olen lähdössä jonnekin. Aiemmin erotteli lähdenkö töihin vai lenkille ja myös toimi sen mukaisesti. Aamuisin jälleennäkeminen yön jälkeen vastaa viikon erossa oloa. Ja jotenkin tuo koira on vain niin "reppana", että omaa sydäntä raastaa ajatella, etten kykene tarjoamaan sille nyt sitä mitä se tarvitsee. Vaikka kuinka makaisimme vierekkäin ja sylikkäin sohvalla, niin se vain ei tunnu riittävän.

Ja niin löysin itseni kysymästä meille paikkaa ralli ryhmään, johon kaiken lisäksi päästiin mukaan. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyykin. En ole vielä sinut asian kanssa ja olin ensimmäisissä treeneissä kuin kala kuivalla maalla. Aloitettiin kevyesti mestariluokan radan harjoittelulla. Ruuhan osaa näitä temppuja ja tykkää kovasti, ongelma on minun koomailu ja jäätyminen kylttien edessä. Kyllä se on niin, että toko on YKSINKERTAINEN laji sääntöineen ja ralli puolestaan maailman MONIMUTKAISIN laji nippeli nappeli sääntöineen ja kuvioineen. Ugh!




Olen varma, että koomailu kyllä helpottaa ja sinänsä fiilis on oikein hyvä, sillä tuntuu kivalle päästä ylipäänsä treenaamaan. Ja kun Ruukin tykkää, niin mikäs siinä. Saadaan tälle talvellekin tekemistä ja ennen kaikkea saadaan treenejä meidän arkeen taas mukaan ja sitä kautta ehkä niitä voimavarojakin. Kun jos meille kotiutuu koiranpentu, niin ehkä se treenien syrjässä pysyminen valmentaa itseä jo sitäkin ajatusta silmällä pitäen. Ja rallista saan Ruulle ja mulle ihan oman jutun, pennun kanssa on ajatus tehdä muita juttuja.

Eli vuosi 2018 oli erityisen lämmin ja vähän sellainen toimeton. Onneksi oli niin kuuma, että ei harmittanut niin paljon edes saikkuilla. Tänä vuona toivon, että ei tarttis saikutella, mutta kokemuksesta tiedän, että aika näyttää kuinka käy. Mennään terveys edellä ja katsotaan mitä se antaa meidän tehdä. Parempi olla olettamatta mitään. Koska pessimisti.





ps. Iitun poismenosta tuli kuluneeksi 3v. Edelleen tuntuu, että siitä olisi paljon paljon kauemmin. Asian kanssa on oppinut pärjäämään jo hyvin, mutta kun se ikävä iskee, niin se iskee aika lujaa. Silloin huomaa, miten isot säröt sydämeen on jäänyt. Olen yrittänyt muistella meidän yhteistä matkaa Iitun kanssa ja päälimmäisenä tulee fiilis, että kunpa olisi nauttinut siitä ajasta enemmän. Aika rientää niin hirvittävällä vauhdilla eteenpäin. Ruukin on jo 8,5v ja vähän sama fiilis tulee nyt senkin kohdalla.
Nautitaan ja arvostetaan sitä mitä meillä on ja yritetään olla murehtimatta huomisesta.

Minä ja Piips silloin joskus...<3<3<3

Rauhallista ja tunnelmallista Joulua!

Tänään pilkahti aurinko pitkästä aikaa näkyvillä ja sen kunniaksi kaksi kolmesta nelijalkaisesta pääsi valokuvamalleiksi.

Oikein ihanaa Joulua kaikille! 

Mitä kisuille kuuluu?

Minni ja Iines ovat nyt asustelleet reilun vuoden jo meidän talossa. Aika rientää hirmuista vauhtia eteenpäin. Luulen, että kisuilla menee ihan hyvin. Ne on erittäin hauskoja, ihania ja mukavia kissoja omine omituisuuksineen. Aika vielä näyttää muuttuuko jokin käytös tai toiminta. Tässä tämän hetkisiä kuulumisia.

Minni - Musta Möykky Jolla On Silmät

Minni on kiltti ja reipas, mutta ehkä kuitenkin vähän ujo kissa. Se vaikuttaa hieman stressaavammalta tapaukselta, mutta toisaalta sille tuntuu olevan ihan sama onko esim. vieraileva koira omaa laumaa vai ei. On kuonokkain tuosta vain ja kulkee mennen tullen vaikka mahan alta. Minni pitää meteliä ja ääntä, kun sillä on asiaa ja tämä tapahtuu yleensä ruoka-aikaan tai halutessaan jotain muuta. Äärimmäisen kiltti kissa ja ei ole varmaan kertaakaan edes yrittänyt räpätä kynsillä. Ei missään tilanteessa. Ei lastenkaan kanssa.

Minni on innostunut ulkoilusta toden teolla ja pyytää useinkin päästä ulos. Nyt kun ilmat on viilentyneet selvästi ei musta kisssa tahdo ymmärtää, että se kylmyys tai märkyys ei ole hävinnyt seuraavana päivänä mihinkään. Ulkona ei siis viihdy kovin pitkään ja osaa pyytää myös sisälle. Kissat ulkoilee valjaissa ja Minni on ns. aina valmis seikkailuihin. Se lähtee enemmän kuin mielellään metsään lenkille mukaan ja retkeily sujuu melko kivasti samaan suuntaan polkua pitkin. Niin innostunut Minni on lenkkeilystä, että sille ei tahdo riittää enää mikään pikku kierros. Jos ei ole saanut tutkailla ja ihmetellä tarpeeksi, niin kotiapäin ei askel ole kovinkaan reipas...

Team Black lenkkeilee

Sängyssä Minni ei nuku edelleenkään öitä, vaan vetäytyy vaihtelevasti eri paikkoihin nukkumaan. Aamuisin saattaa tulla sänkyyn pyörimään jos alamme osoittaa heräämisen merkkejä. Tämä tapahtuu joskus hieman epätoivottuun aikaan aamuyöstä. Ruoka maistuu ja silitykset otetaan, kun sitä halutaan. Minni ei paljoa kysele vaan tunkee syliin, kun sitä haluaa. 

Kun pitää päästä syliin niin syliin myös tullaan.

Iines - Mökö Mökö Kissa

Iines on vähän jäyhä kissa, mutta on kuitenkin äärimmäisen utelias ja kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Erityisesti kaikki mihin voi mennä sisälle (pussit, laatikot ym) ovat mieleisiä. Iines on aina yleensä vastassa kun tullaan kotiin tai jos vieraita tulee. Se seurailee talossa huoneesta toiseen perässä ja sillä tavalla on koko ajan osallisena touhuihin. Ihanan seurallinen.

Tämä kori pehmoleluineen oli tuolilla. Iineksen mielestä pehmolelut joutivat muuttamaan ja Hän voi asustaa korissa.

Iines ei vaikuta aralta tai pelokkaalta, mutta on selvästi epäluuloisempi. Esimerkiksi "vieraat" koirat ovat sen mielestä vihollisia ja tuijottelee niitä paheksuvasti ja jopa vähän provosoivasti. Tuntuu, että Iines nauttii sellaisesta pienestä provosoinnista ja hakeutuu ikään kuin siihen tilanteeseen, että saa vähän näytiksi heilauttaa tassua. Luulen, että voimakkaamman "en siedä kissoja"-koiran kanssa Iines kyllä pyrkisi pakoon? Ehkä? Toivottavasti.

Iines ei oikein välitä ulkoilusta valjaista puhumattakaan. Kesällä homma oli vielä "ok", mutta kun syksyn sateet saapuivat, niin Iines totesi, että pitäkää ulkoilmanne. Iines on löhöilijä ja nautiskelija, joka on päättänyt vallata sängystä oman paikkansa allekirjoittaneen tyynyltä. Nykyisin saattaa tunkeutua niin reippaasti pään päälle, että on pakko huomauttaa asiasta. Silloin vastassa on viaton katse, joka sanoo "Mitä? Tämä on M-I-N-U-N paikka, voitko väistää?". 

Iines on hiukkasen pyöreässä kunnossa ja taitaa olla ikuisella dietillä. Pyöreys ei tunnu vähenevän, vaikka ruokaa saa hyvin rajoitetusti. Ja pulleudesta huolimatta Iines on tosi kranttu syömään ja kaikki märkäruoka tuntuu ällöttävän sitä. Ja jos on ällöttävää niin Hänen Korkeutensa ei sitä syö. Ei kelpaa keitetyt kalat tai broilerit, ei kaupan parhaatkaan märkäruuat. Ja silti olisi aina nälkä.

Iineksen bravuurina on meikäläisen sukka- ja alushousulaatikoiden avaaminen, sotkeminen ja valittujen sukkaparien kuljettaminen alakertaan. On kuljettanut Poikasten rukkasia, hanskoja ja pehmokissojakin. Joka päivä jokin aarre on kuljetettu näkyvälle paikalle.

Mutta on nämä kaksi kyllä tosi ihania kissoja. Niissä on paljon samoja piirteitä kaikista edellisistä kissoista ja sen vuoksi tuntuu, että olisi saanut jotain takaisin. <3 

Ku ei jaksais...

Ollaan taas saikulla. Ihan sillai snadisti ottaa tämä tilanne aivoon. Ja kun saikulle ei ole edes varsinaisesti syytä ni johan on prkl.

Kävin viikko sitten Tampereella päättämässä tämän vuoden fascia-opinnot, oltiin kolme päivää ja Ruu tietenkin mukana. Kolmena päivänä ei tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi tiistai-iltana Ruu sai treenata osaavan ohjaajan kanssa rally-tokoa sisätiloissa. Eli pientä temputtelua, joskin niin kovin kivaa Ruun mielestä. Oli ihana katsella sen intoa ja onnellisuutta. Muuten lenkkeili perussettiä, ei riehumisia yhtään. Keskiviikkona oli käynyt kahteen eri otteeseen lenkillä, joista pisin 40min. Hain koiran kotimatkalle ja kun otan sen kotipihassa autosta, Ruu kulkee todella hankalasti. Todennäköisesti könkkäsi molempia takajalkoja hetken, koska en saanut heti kiinni, että mitä jalkaa ontuu. Aikaisemmin se on ollut selkeästi se oikea takajalka. Ja seuraavana päivänä näkee selvästi, että keventää vasenta takajalkaa seistessä ja sillä ponnistaminen ravissa on vaikeaa.

Ihan v*tun kiva, että vaihteeksi vasen takajalka.

Tämä lienee vuodelta 2012

Tutkittaessa löytyy lihasarkuuksia, mutta reagoi nyt myös aikaisempaa enemmän kahden ulommaisen varpaan taivutteluun. Selkääkin arkoo, mutta ehkä se lienee sivulöydös? Ainakin kannattaa mielessä pitää. Kertaalleen olen käsitellyt, sittemmin en ole asiaa tutkinut, ainakaan vielä. Pyhä syvä ketutus päällä. Kipulääkettä on saanut muutamana päivänä ja tilanne on parempi. Jumpassa ei tasapainotyynyn kanssa pysty tekemään töitä, muut sujuu normaaliin tapaan. 

Mutta eikö me oltais nyt ansaittu jotain muuta? Ollaan tässä aikaisemmin tehty parit nome-treenit ja niissä kaikki on mennyt hyvin. Ehdin TAAS ajatella, että ehkä sittenkin voisi jotain nome-koe kuvioita miettiä ensi vuodelle. No ei sitten mietitä!!! Just nyt tuntuu siltä ettei vaan jaksa. Liian usein toistuu sama kuvio, jossa jalkojen alta vedetään matto. Montako kertaa pitää jaksaa ponnistaa ylös?

Enpä tiedä.

Nuoruutta

Ehkä on vaan hyväksyttävä ja jäätävä 8v koiran kanssa eläkkeelle? Onhan se paljon vanhempi eläkeläinen kuin Piips oli. Jotenkin vain kuvittelin meille Ruun kanssa pidemmän uran. Kun ei se ole olevinaan kuitenkaan niin raihnainen. Olisihan siellä se peltojälki ja rally. Uskaltaako ajatella, että kisoihin asti tähtäisi? Kun on edelleen epäselvää mitä kestää ja kestääkö? Kuitenkin tulee taas tilanne, että ei kestä.
So what´s the point?

K-S piirinmestaruudet 2014. Meidän eka EVL koe ja tupsahti piirinmestaruuskin.

Syksyn kohokohta

Kaikesta epäonnesta, epäreiluudesta ja vääryydestä huolimatta pääsimme kuin pääsimmekin tänä syksynä kertaalleen lintujahtiin. Kohteena kanalinnut. Metsästysmaat Pihtiputaalla ja tukikohtana Kärväskylä ja mummola <3 

Neljä aamua ja kolme päivää käytännössä asuttiin metsässä. Mauri-myrsku riehui samaan aikaan ja se kyllä näkyi lintumäärässä varsinkin aamuisin. Hirviökärpäsiä oli jostain syystä tosi vähän, mikä oli pelkästään positiivinen asia. 

Ruu ja hänen Metsästäjänsä. Kyllä Ruu tiesi kenellä on pyssy ja ketä kannattaa vähän kattella. Ajoittain tuntui siltä, että minua ei olisi tarvittu mukana ollenkaan...

Sää ei ollut kovin suosiollinen kovan tuulen ja ehkä poikkeuksellisen lämpimän sään vuoksi. Kolmena ensimmäisenä aamuna ei tapahtunut käytännössä yhtään mitään. 

Alkuun jaksaa olla jopa skarppina...

Mutta kun ei tapahdu niin ei tapahdu.

Täydellisen hyvässä kunnossa ja iskussa Ruu ei vielä ollut. Kaikkina kolmena päivänä käveltiin kahteen eri otteeseen lenkit metsässä vaihtelevissa maastoissa. Oli ylämäkeä, alamäkeä, hakkuuta, kangasmetsää, ojia, teitä, suota, risukkoa. Matkat oli pisimmillään 4,5km ja lyhimmillään hieman alta 3km.

Ruu käveli vierelläni molemmat ensimmäisen päivän lenkeistä ja ne sujuivat hyvin. Saaliina vain yksi teeri, jonka Ruu nouti ohjauksena aukolta. Toisena päivänä päästin sen erittäin helpossa ja tasaisessa maastossa hetkeksi juoksemaan irti molempien lenkkien keskivaiheilla. Ajallisesti ei puhuta varmaan 10min suuremmasta ajasta. Tämän päivän illalla olin katsovinani levon jälkeistä kankeutta/könkkäämistä, vaikka venyttelyissä ym kaikki oli paremmin kuin hyvin. Toisen päivän saaliina yksi teeri ja naakka, jota Ruu sai kantaa ensimmäistä kertaa. Ei tuntunut valittavan, kelpasi heti kantoon. Kanalintuja kyllä nähtiin parikin kertaa, mutta oli valtavaa epäonnea ja ohiampumisia mukana.

Naakka

Mutta niin kovin tyytyväinen oli myös parempaankin saaliiseen. Ruu piti lintua mielellään suussa ja sai ottaa vaikka kuinka monta kuvaa. Ei tiputtanut alas.

Kolmantena päivänä pidin Ruun taas koko ajan vierelläni, lukuun ottamatta yhtä haavakko noutoa, jonka aikana sai juosta ja etsiä linnun. Löysi hyvin nopsaan ja palautuksessa kiinnitin huomiota siihen, että lintu oli erittäin syvällä suussa ja siitä pidettiin napakasti kiinni. Ihan kuin Ruu olisi varmistellut, että ehdin ottaa linnusta kiinni ennen kuin päästää itse irti. En huomannut könkkäämistä päivän päätteeksi.

Viimeisenä aamuna mentiin toistamiseen suolle ja nyt oli keli kohdallaan. Oli selvästi kylmempää ja ei tuullut! Nyt ei tarvinnut odotella kauaa, kun ensimmäiset linnut pölähti paikalle. Melkein kolme tuntia vierähti kuin siivillä, niin paljon oli lintuja. En ole ikinä itse saanut kokea noin tapahtuma rikasta passiaamua. Saaliiksi jäi lopulta vain kolme. Yksi pääsi karkuun ja yksi meni hukkaan. Ruu tuntui niin kovin tyytyväiseltä.

Viimeisen aamun saaliit.

Viimeisenä aamuna tuli sitä etsimistä melko paljon ja annoin Ruun tehdä työtään. Maasto oli raskas ja pehmeä ja siihen päälle vielä pari tuntinen kotimatka niin kyllä se näkyi. Ruu könkkäsi selvästi parit ensimmäiset askeleet autosta pois tullessaan, mutta sen ihmeellisempää seurausta ei tilanteesta vaikuttanut kuitenkaan tulevan. Lihaksissa normaalia enemmän kireyttä, mutta ne on saatu hoidettua pois. Jumpat sujuvat ja missään kotilenkeissä ei ole näkynyt mitään. Ei lenkillä eikä sen jälkeen. Vaikka olisi vähän spurttia ottanutkin. 

Tänään käytiin tekemässä ihan nome-treeni. Hakua, ohjausta ja markkeeraus. Ei könkkäämistä. Ajattelin, että jos nyt talvella treenataan mitä lumelta ehditään ja sitten lumen aikaan yritetään muuten sitä kuntoa kasvattaa, niin oltaisiinko ensi vuonna paremmassa kunnossa kuin nyt?

Mutta kyllä se on tämä laji, jolle Ruun sydän sykkii kaikista eniten. Eikä minullakaan ole metsässä olemista vastaan yhtään mitään. 

Koska pessimisti

Pessimisti ei pety, vai miten se meni? Aika syvissä kuraojissa on tullut ryömittyä ja maailmaa sieltä katsoen pohdittua.

Ne lihaskireydet hoideltiin veks. Lähdettiin treenaamaan, varovaisesti, naurettavan vähäisiä juttuja. Vähän uintia ja sen sellaista. Ihan hyvin sujuikin. Raatokoe alkoi lähestyä. Elettiin heinäkuun alkupuoliskoa. Tein sitten muutamaa päivää ennen koetta vielä haku-treenin, jota ei olla tehty ikuisuuksiin. Tehtiin se yhden lammen luona, jotta sain koemaista maastoa alle. Pehmeää sammalpatjaa, suopursua, metsää. Ruu teki hommia tosi innokkaasti, mutta näkihän siitä, että alkoi aika pian puuskuttamaan huonoa kuntoa. Ihan ymmärrettävää. Mutta jatkoi homman loppuun asti tyylikkäästi. Ei oireita tässä vaiheessa.

Ruu Jkl keskustan parturikampaamo Hohdossa kesän alussa. Maailman helpoin ja kiltein koira, jota ei tarvinnut hihnassa kuljettaa parkkihallista ja keskustan läpi kampaamoon. Maailman kiltein vain tulee mukana, kuin varjo, kuin ajatus. <3

Illemmalla koira oli kyllä ihan selkeästi könkkä ja tämä vahvisti sen minkä jo tiesin, mutta optimistisella asenteella yritin vain päästä sen yli. Ei asiaa raato kokeeseen.

Ei muuta kuin peruutusviestiä matkaan. Samalla lässähti sitten koko juttu ja vajottiin hetkeksi maan alle fiiliksellä "kesä ja kausi pilalla, TAAS".

Onneksi kesä oli niin kuuma, että ei voitu tehdä muuta kuin hengailla. Asia ketutti sillä mitta kaavalla, että ei kyenny tekemään koiran kanssa oikein yhtään mitään minkään asian suhteen. Fyysinen ja ennen kaikkea henkinen notkahdus oli aika iso. Ehkä jotain käsitystä tuli saatua urheilijoiden maailmasta, että kun teet hirveästi töitä tähdätäksesi johonkin tiettyyn kisaan /kauteen ja sitten siinä kynnyksellä kompastut tai saat vatsataudin ja se oli sitten siinä. Kauden pääkisa jäisi väliin. Todella tylyä.

Ruu 8v <3

 Eli missä vika? Oikeassa polvessa oli hetken aikaa turvotusta ja lihasten kiinnitysalueilla paljon arkuuksia, mutta varsinaisesti selkeää "pahaa" ongelmaa ei oikein löytynyt. Jumpat kulki huonosti ja niissäkin näki, ettei kaikki ole kondiksessa. Kun pahin paha mieli (minulta) meni pois ja saatiin jumppiin säännöllisyyttä, alkoi ne mennä selvästi parempaan, kireydet helpottamaan ja turvotus laskemaan. Jalan käyttö parani. Kipulääkettä Ruu ei muuten saanut missään vaiheessa. Sitten pikkuhiljaa päästiin lenkeille ja rauhallisen alun jälkeen Ruu satunnaisesti juoksi ihan kunnolla saadessaan jonkin hepulin. Ei ikäviä seurauksia. Lenkit piteni, mutta ei ontumista/könkkäämistä. Mutta kuitenkaan ei kaikki ollut ihan täysin kunnossa.

Ruu viettämässä elämänsä ehdottomasti parasta syntymäpäivää kesällä. Rapsutuksia sai IHAN KOKO päivän vähintään yhdeltä käsiparilta. Ruun mielestä parasta ikinä.

Reilu puolitoista kuukautta meni ennen kuin sain aikaiseksi viedä Ruun jälleen Eläinystäväsi Lääkäri-klinikalle Juha-sedän vastaanotolle, jossa käytiin siis tasan viikko sitten. Juha(kaan) ei löytänyt polvesta (tai muualtakaan kropasta) sellaista kipua/reaktiota, että olisi halunnut polvea kuvata. Puukon alle ei missään nimessä tässä vaiheessa. Päinvastoin, polvi tuntuu edelleen paremmalta verrattuna alkuvuoteen ennen PRP pistoksia. Lihaskireyksiä oli, hieman eri paikoissa kuin edellisellä kerralla.

Syvääkin syvempi huokaus. Olisinko toivonut, että ristiside olisi ollut selkeästi rikki? Ehkä. Olenko hyvilläni, ettei jouduttu operaatioon? No olen. No mitäs nyt sitten? Hyvä kysymys.

Onko siellä alkava ristiside ongelma? Vai treenattiinko liikaa liian nopealla aikataululla ja lihakset eivät vaan pysyneet mukana kehityksessä?
Faktaa on se, että polvessa on ollut vamma, jota on hoidettu ja joka on myös tällä hetkellä parempi. Mutta koska siellä on ollut se vamma, ei voida sanoa, ettei polvi vaivaisi ollenkaan tai että siitä ei joku päivä ristiside menisi rikki. Näinhän se on ihmispuolellakin. Vahvistavat harjoitteet, hyvä lihashuolto ja lihaskunto. Niillä mennään.

Arkistosta useamman kesän takaa.

Samalla reissulla viivyttiin viikonloppu Marikan luona ja sunnuntaina ennen kotiinlähtöä tehtiin pitkästä aikaa treeniä riistalla. Voi kun Ruu oli niin onnellinen. Tämä on ylivoimaisesti sitä kaikkein mieluisinta työtä. Ruu teki yhden linjamarkkeerauksen, hieman lyhennetyllä matkalla. Oli kerrassaan upea suoritus. Sitten häiriö-markkeeraus, joka jäi muistiin ja tehtiin ensin ohjaus. Ohjaus oli hyvän alun jälkeen Ruun omatoiminen riistalle hakeutuminen, mutta noh, rusakko tuli talteen. Ja muistimarkkeerauskin löytyi suoraviivaisesti (matka oli lyhyt, mutta lintu pusikkojen takana/seassa). Tauon jälkeen sai vielä kerran etsiä rusakon jäljen päästä ja näyttää nuorelle polvelle, miten sitä pupua kannetaan. Hyvät lämmittelyt, jäähdyttelyt. Oli niin kivaa <3.

Hetki huilausta ja kotimatkalle. Muutamia kertoja vaihtoi automatkalla asentoa, joka on jokseenkin hieman poikkeavaa. Kotona oli selvästi könkkä autosta noustessa, mutta vertyi nopsaan. Illemmalla näin kertaalleen, ettei laminaatin päältä noustessa ponnistanut oikealla takajalalla ylös. Tämän jälkeen mitään oireita ei ole näkynyt. Vielä. (Koska pessimisti.)

Pari syksyä sitten passissa.

Niin että vähän mysteeriä on tämä elämä tällä hetkellä. Ruu on omasta mielestään hyvässä kunnossa. Se on iloinen, haluaisi tehdä, juosta, tulla ja mennä. Ja se kaikkea melkeimpä tekeekin, paitsi ei treenaa raato-kokeisiin tällä hetkellä eikä juokse ylettömän paljon kavereiden kanssa.

Mutta kun siellä ei vielä (koska pessimisti) ole ristiside rikki, liikutaan ja touhutaan niin paljon kuin jalka kestää. Saatiin hiljattain kutsu kanalintujahtiin kuun loppuun, niin mennään. Passissa olo tuskin on pahasta (en usko kymmenien lintujen saaliiseen) ja kuljetaan metsässä vähän rauhallisemmin sen mukaan miltä näyttää. Ehkäpä nyt on vain hyväksyttävä se, että koira on 8v ja sillä on vamma, joka seuraa sitä loppuun asti. Niin kuin oli Iitullakin. Ajatus vaan tuntuu jostain syystä Ruun kohdalla hassummalta, epätodellisemmalta. 

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Nuorena ja terveenä. Fiilistelyä tulevaan...