Jos päivittäisi blogiakin välillä...

Miten se arki on mennyt taas niin kiireiseksi? Ehkä ei vaan huvita istua koneelle, kun eräs nimeltä mainitsematon on heti kiskomassa johtoja, nykimässä nettitikkua irti tai hankkiutumassa muuten vain itselleen vaarallisiin tilanteisiin. Ja syliinkään ottamalla ei asiaa ratkaista, kun kukaan ei saisi tästä tekstistä silloin mitään selvää. Nyt on harvinainen hiljainen hetki, yritän päivittää sen minkä ehdin. Monenlaista on tapahtunut ja treenattukin on, mutta aloitan ihan näistä tavallisista kuulumisista.

Iitulle kuuluu ihan hyvää, kai. Kipulääkkeitä syödään koko ajan ja seuraavaksi vaihdetaan varmasti johonkin pitkävaikutteisempaan lääkkeeseen, kun tavalliset pillerit alkaa olla loppu. Meillä meni jonkun aikaa sitten niin "hyvin" ja kun tämä outo talvi on mitä on, lunta ei enää maassa ja liukkaatkin helpotti, niin ajattelin, että kyllä me varmasti kesään päästään. Ihan leikiten. Ja kun tähän toiveikkaaseen ajatukseen ehti tuudittautua, tuli jälleen uusi kipukohtaus. Siitä on nyt pari viikkoa jo aikaa, Aki oli lähdössä työreissulle ja oli aikaisin aamulla käyttämässä koiria ulkona, mutta tuli ennen kuutta sanomaan, että Piips ei suostu pissalle. Se oli lähtenyt ulos, mutta kuistin portaiden jälkeen vinkaissut ja käynyt istumaan. Noussut kehoituksesta, mutta käynyt maahan taas makaamaan. Sisälle se oli tullut vapaaehtoisesti, mutta lysähtänyt heti ulko-oven eteen. Voi Piips, ei taas!

Nousin itse ja valvoin toisen vierellä. Silittelin sitä ja itkin, tässäkö tämä tarina nyt sitten oli? Tiedättekö, niin ahdistavaa, niin surullista. Herkkä aihe, en meinaa pystyä siitä puhumaan tai kirjoittamaan itkemättä. Mun äiti oli meillä silloin kyläilemässä ja kun mummi nousi aamulla seiskan jälkeen ylös, nousi Piips häntä vastaan, mutta kävi pian takaisin makuulle. Ajattelin kuitenkin, että tilanne ei ehkä kuitenkaan ole niin paha kuin aiemmin. Piips ei kuitenkaan vielä silloin suostunut lähtemään ulos, mutta muutaman tunnin jälkeen sain sen lähtemään pissalle ja silloin iso koira vaikutti olevan melko normaali oma itsensä.

Pääsimme tuosta kipukohtauksesta todella vähällä ja olin helpottunut, mutta samaan aikaan todella surullinen. Ajatus kesästä lakastiin taas maton alle, emme ehkä selviäkkään sinne.

Pitäisi pysyä positiivisena, mutta se on itselleni kovin vaikeaa. Vahdin Iitun liikkeitä, olemusta, jokaista huokaisua, kontrolloin sen liikkumista todella paljon ja koko ajan isoa koiraa katsoessani ajattelen, tuleeko huomista. Mietin jatkuvasti lenkillä, onko tämä sille liikaa ja onko se aamulla taas tosi kipeä? Piips on viime aikoina ollut mielestäni selvästi enemmän hellyyttä ja silityksiä vailla, hakeutuu lähelle, ihan kiinni makaamaan tai istumaan. Lenkeillä se on iloinen, mutta ei ehkä niin iloinen...en tiedä.

Raskasta ja raastavaa, koko ajan sellainen musta varjo tuossa jossain vieressä. Mutta vielä Piips tuntuu jaksavan hyvin ja pääsääntöisesti se on iloinen, joten minäkin yritän olla iloinen.

Mitäs muuta. Lumet lähti ja sitten tuli perinteinen takatalvi ja maa on taas valkoinen. En tykkää. Kissa Neiditkään eivät arvosta. Katit on voineet hyvin, Paniikki on edelleen omilla teillään. Pöljän Pikkumustan "viisaista" edesottamuksista lisää treenipostauksessa. Meissä kaksijalkaisissa käväisi mahatauti, joka oli hiihtoloman tietoinen riski, kun halusin kuitenkin Puttaalla käydä. Se reissu sitten pitkittyi, kun itse sairastuin lähtöä edeltävänä yönä eikä tauti meinannut hellittää ollenkaan. Aki tuli lopulta hakemaan meitä kotiin ja tarttui se sitten meidän perheen muihinkin osapuoliin. Pikku Hankalaniemi oli onneksi reipas sairastaja.

Eipä sen ihmeempiä.

Elämä jatkuu, treenit jatkuu

Pahin ahdistus alkaa helpottaa ja olemme jatkaneet elämistä eteenpäin, Iitun näyttämän esimerkin mukaisesti. Ulospäin kaikki on siis näennäisesti hyvin, mutta pinnan alla kuohuu. Pelottaa, mutta ei auta kuin mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja yritetään nauttia niistä jokaisesta. Olen salaa toivonut, että tämä outo ja kummallinen talvi olisi tullut Iitua varten. Lunta on niin vähän, ettei meidän tarvitse kärsiä upottavasta ja kovasta hangesta ja lumet todennäköisesti sulavat tosi nopeasti, jolloin myös liukkaus jää lyhytaikaiseksi.

Sitten sitä treenirintamalla tapahtunutta. Koska lunta on niin älyttömän vähän, käytännössä ei ollenkaan, olemme päässeet nomeilemaan. Kovin ilahduttavaa, sillä samalla saan aktivoitua Pikkumustaa kunnolla sekä kohotettua lihapullan kuntoakin oikein urakalla. Treenit on koostuneet käytännössä hakuruuduista, mutta olen tehnyt myös ohjausharjoituksia. Markkeerauksia ei olla tehty, paitsi eilen ja aiemmin viikolla yhden kerran.

Haku on tehostunut ja Ruun itseluottamus noussut roimasti. Alkuun oli nähtävissä huonoa kuntoa ja epävarmuutta, mutta pikkuhiljaa Ruu on muuttunut varmemmaksi. Se jaksaa etsiä ja luottaa siihen, että siellä niitä on. Ruuduista olen pyrkinyt tekemään erilaisia ja eri paikkoihin/maastoihin.

Nyt viimeksi hakuruutu oli ns. tutussa paikassa ja helpossa maastossa, mutta ruudulla pituutta varmaan ainakin sen 200m ja leveyttä ainoastaan 60-80m. Dameja oli yhdeksän. Ruudusta tuli vahingossa näin haastava, sillä menin alueelle ruudun sivusta enkä tajunnut miten kaukana olin suunnitellusta lähetyspaikasta. Ennen ruutua alla oli vielä työskentelyä pellolla, 4 x ohjaus ja 4 x markkeeraus harjoitukset. Markkeeraukset, vihaan niitä! Meni muuten ihan kohtuullisesti, mutta yhden Ruu unohti ohjauksen jälkeen. Se lähti täysin oikeaan suuntaan, mutta kohtasi matkalla aiemmat jälkensä ekalle markkeeraukselle ja vaihtoi kurssin sinne. Uusinnalla käännyin vain heiton jälkeen hetkeksi toisin päin ja nyt muisti heiton hyvin. Ohjaukset menivät SAIRAAN HYVIN! Pisin oli viistosti pellon kulmaan, hieman alta 100m ja koira eteni kuin juna suoraan. Tein kaikkiaan siis neljä ohjausta ja jokainen meni tosi hienosti! Linjat olivat suorat, mutta Ruu ajautui aina muutaman metrin sivuun. Koira oli tosi kuuliainen pillille, pysähtyi aina ja ohjautui upeasti sinne minne näytin. Ainoa mikä tökki on kaukana istuutuminen pysäytyspillin jälkeen. Linjat meni niin upeasti, ettei edes se haitannut. =) Pellolla oli tiivis ja pieni lumikerros, joka kuitenkin oli  yllättävän raskas juosta. Hyvin Ruu jaksoi työstää vielä hakuruudussa ja se toi mulle jopa kauimmaisen damin sieltä! Haetutin neljä, jätin homman siihen, kun sain niin hyvin dameja takaisin ja koiralla oli vielä puhtia.

Muutaman kerran ollaan harjoiteltu lähihakuakin. Edellisen treenin tein matalakasvuiseen tiheikköön, joka on kesällä täynnä horsmaa ja heinää. Hajustin puiden juuret ja sulat kohdat damien hajuilla, kaikkiaan yhdeksän damia. Ruu löyti kaikki todella helposti hajuista huolimatta, vähän yllätyin tehtävän helppoutta. Ainoastaan viimeistä se etsi pienen tovin. Treenien päätteeksi tajusin pudottaneeni ruutuun puhelimen ja itkuhälyttimen toisen osan. Ihan SUPER ihanaa etsiä tuosta ryteiköstä pientä kännykkää ja hälyttimen osaa. Kännykän löysin ihan tsäkällä risukasasta, hälytin oli siististi lumen päällä. Harkitsen vakavasti opettavani Ruun esineillekin...

Semmoista nome-rintamalla. Nyt pitäisi vain saada treenattua niitä markkeerauksiakin niin voisin ehkä jopa harkita WT-koetta tälle vuodelle...

Tokoiltu ollaan selvästi vähemmän, ahdistaa liukkaus ja lumi. Mutta on me tätäkin yritetty treenata, mutta SM-tavoitteet on kuopattu. Uudet säännöt muuttivat suunnitelmia. En aio hosua ja hoppuilla vain sen takia, että ehtisin jostain raapia ykkösiä kasaan, jos edes saisi ykkösiä. Mulla on periaatteena kuitenkin viedä koira kokeeseen silloin, kun sillä on edes jonkinlainen mahdollisuus onnistua. Ja tällä hetkellä hommat on muutaman liikkeen osalta pahasti kesken. Aika loppuu ja SM-kokeet on kuitenkin SM-kokeet, ei mitkään pikkuskabat.

Tilanne liikkeiden osalta on seuraava:

Paikkaistuminen: Ei olla treenattu. Osaa kyllä istua, mutta häiriö tuo varmasti levottomuutta, joten treenin alle tämä. Paikkamakuu: Sama, haistelu pois!

Seuraaminen: On tehty häiriötä ja Ruu aika hyvin jo sietää kavereiden häiriöyritykset. Vaikeinta tähän mennessä on ollut, kun kaveri on käskyttänyt ihan vieressä Ruuppaa menemään maahan. Siihen Pikkumusta lankesi kerta toisensa jälkeen. Lisäksi olen tehnyt Oilin ohjeiden mukaan kuulolla olon harjoituksia.

Zeta: Aika hyvin Ruu jo erottelee asennot, mutta liikkurointi toi tähän selvästi ekstra huolia, jolloin istuminen jäi seisomiseksi. Liikkuritreeniä jatkoon!

Ruutu: Edelleen se vaikein liike. Pieni koira meni sekaisin, kun pitikin mennä sivusuuntaan, eikä suoraan. Häiriömerkit myös vaikeat ollessaan lähellä. Vaatii paljon paljon treeniä!

Luoksari: Tauko näkyy stopeissa, typerä liike! =) Kokeilussa uusi palkkausmenetelmä apurin kanssa, josko stoppeihin tulisi vähän enemmän tarkkuutta.

Hyppynouto: Ei olla treenattu, en usko isoja ongelmia olevan. Ohjattu: Merkkiä vahvistettava, Ruu on tähän asti erottanut suunnat hyvin. Raakaversiohan tämä liike vielä on. Tunnari: Pidetään yllä. Haetaan kuitenkin vähän haasteita ja varmuutta liikkeeseen, viimeksi kapulat oli tosi tiiviillä ympyrällä ja siinä tuli väärän maistelua... Eli rikotaan tässä vähän kaavoja.

Kaukot: Hyvällä mallilla, mutta onhan näitä jatkuvasti treenattava. Häiriötä näihin!

Itkuhan siinä tuli

Mistähän sitä aloittaisi? Teimme viime keskiviikkona Iitun kanssa eläinlääkärireissun Tampereelle ja sen jälkeen fiilikset on olleet aika alamaissa. Ajattelin, että jos en kirjottaisikaan mitään, niin ehkä asia voitaisiin unohtaa. Ehkä voisin teeskennellä, että mitään pahaa ei ole sattunut. Jos kielletään tosiasiat, niin ehkä niitä ei ole olemassakaan. Mutta eihän se mene niin. Ei, vaikka kuinka toivoisi.

Meillähän oli toissa viikolla se oikein kova kipukohtaus, joka selvästi liittyi selkään. Viime keskiviikkona käytiin lyhyellä kävelyllä aamulla ja sen jälkeen oltiin ihan hetki pihassa. Piips jäi sokeaan kulmaan enkä nähnyt kunnolla mitä tapahtui, sen vain tiedän, ettei se riehunut tai rellestänyt. Mutta huuto oli kova ja oikea takajalka ilmassa. Ei ollut todellista!

Piips kävi maihin eikä suostunut nousemaan. Ulisi kivusta, kun kannustin sitä yrittämään. Polven taivutus aiheutti kovaa huutamista. Meinasin mennä ihan paniikkiin, pelkäsin jo, että leikatulle polvelle kävi huonosti ja se olisi sillä selvä peli. Onneksi puhelimen päässä oli ystävä tavoitettavissa ja sain taas ajatukset kasaan. Kutsumalla Piips ei suostunut nousemaan, joten autoin sen ylös. Se kevensi oikeaa takajalkaa entistäkin enemmän, mutta laski sen kuitenkin maahan ja pystyi sille varaamaan. Pääsimme sisälle. Tilanne näytti hetken jo tosi  pahalta, mutta ilmeisesti selvittiin säikähdyksellä.

Alunperin olin ajatellut ell käyntiä heti maaliskuun alkuun, mutta nyt tuntui, että halusin aikaistaa sitä. Ell Kallio otti meidät hieman yllättäin jo samana päivänä vastaanotolle, jos vain pääsisimme tulemaan. Ja kerran Pikku E:n hoito järjestyi, lähdettiin Iitun kanssa matkaan. En pelännyt käyntiä etukäteen, koska oletin tietäväni tilanteen ja kaikki mahdolliset "kauheudet" mitä oli tulossa. Edenneet nivelrikot, lihasjumit ja spondyloosi. Iitukin oli ihan ok iltapäivällä ja käytti oikeaa takajalkaa hyvin. Ei hätää, ajattelin.

Tutkimuksessa tulikin ilmi kaikki se mitä jo tiesinkin. Piips on etuosasta kovin kuormittunut, kun takana on jatkuvaa ongelmaa, joka vain pahenee. Oli niin kipeä yhdestä kohtaa edestä, että taisi väläyttää hampaitakin lääkärille. Täysin yllättävä reaktio, täytyi todella olla kipeä paikka. =( Mutta ihmisrakkaus vei tässäkin voiton ja moneen otteeseen taisi Juha niitä pusuja saada. Mutta sitten röntgeniin, kontrolloitaisiin lonkat ja polvet ja tsekattaisiin se selkä.

Nivelrikko oli edennyt, niin kuin tiesinkin. Mutta aina niiden kuvien näkeminen tuntuu tosi kurjalta, oikean lonkan tilanne on tosi tosi huono. Eipä sillä että vasen nyt hyvä olisi. Ja oikean polven rikko on edennyt myöskin inhottavan paljon. Osasin odottaa näitä löydöksiä ja pysyin vielä kasassa. Sitten katsottiin lannerangan kuva. Koko lanneranka, yhtä nikamanväliä lukuunottamatta, täynnä spondyloosia, melkein jo yhteen luutuneina. Kaiken lisäksi kahdessa välissä spondyloosi kasvua oli ns. ylöspäin kohti selkäydintä. Tähän en ollut varautunut. Veti hiljaiseksi, pieni pelko hiipi sydämeen. Rintarangassa taisi olla yhdessä nikamanvälissä spondyloosi, se näytti jo yhteen luutuneelta.

Mun on vaikea muistaa Kallion sanoja tarkkaan, mutta kuta kuinkin kävi selväksi, että kovin kauan ei Piips tulisi välttämättä tässä maailmassa enää tallustamaan. Kun valtaosa nikamanväleistä on kohta luutunut yhteen eikä Piips pysty kompensoimaan tilannetta huonojen lonkkien vuoksi, tullaan umpikujaan. Pian olisi sen viimeisen päätöksen aika. Sitten en pysynytkään enää kasassa ja itkuhan siinä pääsi. Enkä itkemättä pysty tätäkään kirjoittamaan. Niin pahalle se tuntuu. Voi Piips!

On outo, voimaton ja ahdistunut olo. Itkettää ja pelottaa, tuntuu kuin harteilla olisi tiiliskivistä tehty viitta. Ei voi olla totta!

En osaa selittää enkä kuvailla sitä, mitä Piips mulle merkitsee. Ainahan lemmikit on tärkeitä ja rakkaita, mutta Piips on silti vielä vähän enemmän. Se on jotain niin ainutlaatuista, niin käsittämättömän tärkeää mulle, etten oikein ymmärrä sitä itsekään. Se on juuri sellainen koira, josta olen jo pikku tyttönä haaveillut ja unelmoinut, leikeissäni leikkinyt. Olen varmaan jo sieltä saakka luonut suhdetta siihen "susikoiraan", joka mulla vielä jonain päivänä olisi. Ja Piips teki siitä totta. Se on mun elämäni Koira. Kyyneleet poskella voin naurahtaen todeta, että meinasin monta kertaa kaupata tuon välillä niin ärsyttävän otuksen ensimmäiselle vastaan tulijalle, mutta todellisuudessa en vaihtaisi yhtäkään karvaa Iitussa toiseksi. Se on täydellinen koira ja me sovimme täydellisesti yhteen.

Miten sen päätöksen pystyy tekemään? Miten sitä voi luopua siitä maailman rakkaimmasta ja tärkeimmästä koirasta, jonka kanssa on nähty ja koettu niin paljon?

Piips on uskomaton koira. Te kaikki jotka olette sitä lähiaikoina nähneet, itseni mukaanlukien, kukaan meistä ei uskoisi miltä tuon koiran rtg-kuvat näyttävät suhteessa siihen, miten Piips liikkuu ja leikkii. Iitun asenne on rautaa, sen elämänilo ja hyväntuulisuus on loputonta ja vielä nytkin se leikkisi kuin pieni pentu lumessa omalla pallollansa. Niin kuin kaikki olisi hyvin.

Päädyimme laittamaan kortisonipiikin oikeaan polviniveleen, vaikka se ei ihan vielä olisi sitä vaatinutkaan. Mutta polvi joutuu nyt kovemmalle kuormalle, joten tällä yritetään ostaa vähän lisää aikaa ja ennakoida tulevaa. Ennuste on yhdestä päivästä vuoteen, vaikka se taitaa olla aika optimistinen ajatus. Viime viikkoinen kipukohtaus enteilee pahasti sitä, mitä pelkään tulevaksi. Ja Kallion mukaan tuo kipukohtaus on ollut sellainen, että välttämättä kovin montaa sellaista ei kannattaisi katsoa. Kohta on oikeasti tehtävä se päätös ja pelkään, etten pysty siihen. Tai pelkään, etten pärjää tässä maailmassa ilman Iitua. Koska me ollaan me!

Mutta Piips on niin rakas, etten kuitenkaan halua sen kärsivän. Se ei ole ansainnut sitä. Toivon, että osaisin tehdä sen päätöksen tarpeeksi ajoissa, että eläimistä rakkaimman ei tarvitsisi kokea enää yhtään enempää kipua. Kunpa tietäisin, kun on aika päästää toinen pois. Hirveän ahdistava ajatus, en kestä!

Kipulääkkeitä syödään nyt koko ajan ainakin toistaiseksi, liikunta rauhallista kotikoiran liikuntaa niin kuin tähänkin asti ja yritän tehostaa fysioterapiaa niin paljon kuin vain mahdollista. Pelkään, että yrityksestä huolimatta emme selviä kesään. Edessä on vielä tämän typerän talven loppuosa ja kevät, meille niin vaikea vuodenaika.

Iituhan oli reissun jälkeisenä päivänä oma iloinen itsensä. Uskomaton koira. Piips katsoi muhun lenkillä ja sanoi, "Äiti nenä ja häntä pystyyn!". Voi Piips! <3

Riekkumiskuvia ja ekat "oikeat" treenit tälle vuodelle

Treenattu on hävettävän vähän, mutta eiköhän se tästä. Pakkanen, mikä ihana tekosyy. Viime perjantaina otettiin kuitenkin itseämme niskasta kiinni ja suuntasimme kisatokovuorolle Vihtavuoreen. Paikalla ei ollut hurjasti väkeä, mutta saimme häiriötä ja liikkuriapua.

Ruutu on joka treenissä ohjelmassa edelleen. Se mitä olemme kotona tehneet, ei ole hyvältä näyttänyt. Niinkuin pelkäsin, Pikkumustallani on huono muisti ja alkuun piti ottaa taas tosi helppoja ruutuja, jotta homma muistui mieleen. Seuraavaksi huomasin, että merkiltä ruutuun on jännää ja tuottaa vähän huolia ja epävarmuutta. Siihen päälle vielä vähän häiriömerkkiä matkalle, niin olipas oikeasti vaikeaa. Eli jatkossa merkkejä aina siellä täällä ja varmuutta vaan. Tänään se sujui tosi hienosti. Ensin yksi suora ja sitten merkiltä vasemmalle. Merkkiä on treenattava erikseen, nyt en ottanut sitä mukaan. Parit luoksekutsut, niitäkin pitäisi ottaa aina tämän yhteydessä! Tulee väljästi viereen.

Sitten häiriötä kontaktiin, tehdään vielä paikalla istuessa. Myöhemmin seuruun aikana. Tämä on parantunut, häiriö saa olla jo aika iso, että Ruu menisi halpaan. Vaikeinta on, kun lelua heittää, sillä onhan noutajan nyt kertakaikkiaan katsottava mikä lentää ja minne, että sen osaisi sitten hakea. Hyvin Ruu tsemppasi ja ei sitä montaa kertaa joutunut huomauttamaan. Hyvä hyvä.

Luoksarinstoppeja kierron kautta. Vähän laiska vauhti, mutta päivä oli ollut aktiivinen kahden kunnon lenkin takia ja siellä oli Ruu viipottanut Viuhtin kanssa menemään. Stopit onnistui kohtuu hyvin, kun ajatellaan kuinka pitkä tauko takana. Olen tyytyväinen. Vieressä kaveri teki ruutua ja ne äänet ja liikkeet aiheuttivat meille häiriötä. Teki tosi hyvää, näin pitäisi tehdä useamminkin, sillä Ruu on selvästi häiriöherkkä.

Kaukoja parit vaihdot, ne sujuu!

---

Sitten niitä loppuviikon riekkumiskuvia, kun Viuhti oli kylässä. Teineillä on aina niin hauskaa yhdessä. Ja taisi ne omistajatkin toistensa seurassa viihtyä...=D

Piips tarkistaa taas on Piinan lelu laillinen

 Teinit nauttivat auringosta ja ulkoilusta, leikit oli herkässä. Ensin voimistellaan antiloopin loikilla.

Sitten vähän painia

 

Viuhti tuumailee ja suunnittelee leluryöstöä...

Pahaa aavistamaton Ruu tepastelee onnellisena lelu suussaan...

 

Sitten tuli Viuhti, otti ja vei lelun tuosta noin vain...

 Lallallaa! Sainpas sainpas!

 

Tyrmistynyt Pikkumusta, tämän jälkeen takaa-ajo oli valmis

 

Ensiksi lelu pois Viuhtilta...

 

Ja sitten takaa-ajo leikkiä

 

Pihalla mukana kissat, Piina leikkii kuin kissojen kuuluu...

' 

Miuku leikki oravaa...=D

 

Piina näyttää miten kuuluisi leikkiä!

Huolien sävyttämä synttäripäivä

Piips pieni koiruuteni täytti viime perjantaina 7 vuotta! Tällä kertaa synttäreitä vietettiin hieman huolien täyttämässä tunnelmassa, sillä keskiviikkona aamulla Piips oli yön jäljiltä todella kipeä. Tulin alakertaan ja Piips makasi portaiden juurella. Otin siltä kaulurin pois (meillä on taas tassuallergiat pahimmoilleen päällä), ja hyvien huomenien jälkeen Piips meni Ruun pedille, mutta käydessään makuulle se vinkui ja itki. Tuli täysin puun takaa, sillä emme ole tehneet mitään erityistä, mikä olisi äkillisen ja näin kovan kipuilun aiheuttanut. Hetken päästä pyysin Iitua nousemaan nähdäkseni varaako se kaikille jaloille ja miten kävely onnistuu. Piips oli selvästi haluton nousemaan, se useamman houkutuksen ja kehoituksen jälkeen yritti, mutta kävi muutaman askelluksen jälkeen takaisin maahan. Askeltaessaan ja käydessään maahan se vinkui ja itki uudestaan.Kipulääkettä kiireesti naamaan. Aamutarpeille sen sai melkein pakottaa, kuistin portaissa epäröi selvästi, metsään Piips KÄVELI takanani ja jäi selvästi jälkeen, vaikka kävelin normaalia vauhtia. Pissat se suostui tekemään, istui odottaessaan Ruun toimituksia ja laahusti taas perässäni sisälle. Lysähti heti eteisen lattialle vinkuen. Ei hyvältä näyttänyt.

Omien aamutoimien jälkeen ja kun olin saanut Pikku E:n unille, tutkin Iitun tilannetta tarkemmin. Se makasi täsmälleen samassa paikassa kuin mihin oli aiemmin käynyt. Pyysin sitä jälleen nousemaan ja sain pyytää muutamaan otteeseen ennen kuin Iitu nousi. Askelta ottaessaan se vinkui ja kävi heti maahan. Kokeilin todella varovaisesti rangan joustoa, th-rangan kohdalla lapaluiden päällä/takana Piips vinkui kivusta, sama th-lannerangan ylimenoalueella. Lannerangan alueella Piips kääntyi katsomaan minua epäileväisenä, mutta ei vinkunut. Vasen takajalka tuntui olevan ok, oikeaa takajalkaa en saanut katsottua vielä tuossa vaiheessa, sillä se oli alimmaisena enkä raaskinut käskyttää Iitua seisaalleen. Rangan aristus yllätti voimakkuudellaan, huoli itselläni oli tosi kova. Ei hyvä, ei todellakaan.

Touhusin päivän sisällä ja kun Pikku E kävi toisille päikkäreilleen, päätin lähteä ainakin Ruun kanssa ulos ja samalla yritys ainakin käyttää Iitu tarpeillaan. Se oli maannut samassa paikassa mihin aamulla jäi ja oli edelleen hyvin haluton nousemaan. Sain sen houkuteltua kodinhoitohuoneeseen, sieltä on muutama porras vähemmän kuljettavana ulos. Piips oli urhea, se yritti tehdä kuten pyysin, mutta kivut oli liikaa ja se lyyhistyi kodinhoitohuoneen lattialle eikä suostunut ulos. Ajattelin, että huilaa rauhassa, käytän Ruun ensin lenkillä. Iitun kaulapanta kilahti eteisessä kun otin Ruun hihnaa samasta naulakosta ja hetkeksi ulos lähtemisen riemu sai ison koiran liikkeelle. Mutta vain kahden askeleen verran ja se kävi kodinhoitohuoneen ja eteisen kynnykselle maahan. Kun tulin lenkiltä, Piips oli todennäköisesti yrittänyt tulla ulko-ovelle, mutta ajatus oli jäänyt yrityksen asteelle, sillä se oli edennyt vain askeleen verran edellisestä paikasta.

Sain houkuteltua Iitun kuitenkin tässä vaiheessa käymään pissalla, mutta sekin oli kovan työn takana. Se kävi kuistille surullisena makaamaan, ei halunnut liikkua. Kannustin sitä ja sain sen muutaman metrin matkan metsään pissalle, mutta Piips kävi sielläkin maahan. Ei halunnut liikkua. Jouduin kannustamaan aika lailla ennen kuin Piips suostui nousemaan ja tekemään pissat. Sisälle päästyään se kävi heti makuulle. Ei hyvä. 

Alkoi kyllä ahdistamaan ihan tosissaan, kun tuntui ettei kipulääkkeestä ole mitään apua ja toinen oli niin kipeän oloinen. Siitä olin varma, että nyt ei kyseessä ollut kumpikaan takajaloista, sillä Iitu varasi painoa molemmille normaalisti. Meillä on näitä vaivoja ollut ennenkin ja silloin Piips on ollut kolmijalkainen tai ontunut voimakkaasti. Nyt niitä oireita ei ollut. Olen jo pitkään tiennyt ja epäillyt, ettei Iitun selkä todennäköisesti puhdas ole. Näkyviä alkavia merkkejä ongelmista on välillä häivähtänyt esille, mutta ei mitään yhtä radikaalia. Selkein merkki on ollut ihan hiljattain sen meidän Teneriffa-reissun jälkeen, jolloin tuli yksittäisiä vingahduksia, jotka liittyivät nimenomaan tuohon th-rangan alueeseen. Ne johtuivat todennäköisesti tietynlaisesta leikkityylistä, jota en ole Iitun antanut tehdä enää pitkiin pitkiin aikoihin, mutta jota taas hoitotädit eivät tienneet. Leikkiä oli kestänyt vain 10min yhtenä päivänä ja oireet tulivat parin päivän viiveellä ja menivät nopeasti ohi. Mutta näille oireille, näin kovalle, yllättävälle ja akuutille kivulle ei ollut mitään selitystä. Olimme lenkkeilleet niin kuin aikaisemminkin ja edellisenä iltana tai yönä ei ollut mitään oireiluja.

Ilmeisesti ongelma, joka Iitulla on ollut kehittymässä, tuli nyt tiensä päähän. Kerta rysäyksellä. Konsultoin jo päivällä tuttua ortopedia sekä kolleegaani tilanteesta ja jos kipu ei olisi lähtenyt helpottamaan, olisimme menneet vastaanotolle jo perjantaina. Mutta onneksi, luojan kiitos onneksi, kipulääkkeet lähtivät auttamaan ja jo illalla Piips oli paljon parempi. Vinkumiset ja itkut jäivät, Piips lähti käväisemään tarpeillaan mielellään ja väläytti jo raviakin. Se ei maannut enää yhdessä kohdassa vaan kuljeskeli kotona normaalisti. Se antoi minun jo kevyesti mobilisoida rankaa ja rentoutui käsittelyyn. Helpotuksen suuri huokaus.

Nyt tilanne on siis hallinnassa. Piips on kipulääkekuurilla ja syötän sille samalla jemmassa olleet lihasrelaksantit sen mitä niitä on. Kylmemmillä ilmoilla pidetään takki päällä, liikutaan rauhassa, mobilisoidaan ja huolletaan rankaa sekä aktivoidaan jumpalla syvälihastukea. Tarkoitus on käydä joka tapauksessa eläinlääkärissä, koska haluan tietää missä mennään ja mikä on ongelman syy. Hyvässä lykyssä kyse olisi "vain" spondyloosista, huonommista syistä en halua edes kirjoittaa. Tilanne säikäytti aika lailla, ajatuskin siitä pahimmasta mahdollisesta lopputuloksesta on musertava.

Synttäripäivänä Piips oli siis jo oma iloinen itsensä, vauhtia ja energiaa uhkuen. Ja hyvä niin. Saimme vieraiksi Marikan ja Viuhtin, joten oli oikein kivat synttäribileet. Teinit sai vouhottaa keskenään ja Iitu aktivoitui sitten teinejä seuraamalla. Kakkua ei tällä kertaa ollut, mutta herkkuja senkin edestä. Ja tietenkin uusi lelu, Fisu-pallo, joka uskokaa tai älkää, on vielä ehjä! 

Seitsemän vuotta tuntuu niin lyhyeltä ajalta. Toivon koko sydämestäni, että Piips olisi kanssani vielä monta vuotta eteenpäinkin. Nämä tilanteet vaan muistuttaa vääjäämättä siitä, että ihan ehjä ei "susikoirani" ole. Uskon vahvasti, että Piips on porskuttanut näinkin pitkälle ainaisella iloisuudellaan ja puhtaalla positiivisella elämän asenteella. Aina on hyvä päivä. Toivotaan, että positiivisuus kantaisi vielä pitkälle!

Piips on aina ollut sitä mieltä, että pallot on parhaita. Koolla ja muodolla ei niin väliä.

Vuoden aloitus

Niin vaihtui vuosi, jälleen rauhallisesti kotosalla. Meillä ei paukuista välitetä edelleenkään sen ihmeemmin, vaikka lenkillä käytiinkin ajoissa ja viimeiset pissatukset tehtiin yhdentoista jälkeen. Kyllä niitä paukkeita kuului, mutta itse en keskiyöllä montaa rakettia ehtinyt nähdä, kun pieni mies halusi silloin äidin huomiota. Jotta sellainen vuoden taittuminen.

On hassua miten vähän on lunta. Sitä on nyt sellainen nimellinen pieni kerros maassa, sen verran, että näyttää valkoiselta. Jos saa toivoa, niin tämä lumimäärä riittää kiitos. Näin keväinen kura-aika lyhenee hurjasti ja vältymme upottavan hangen aiheuttamilta ongelmilta. Iitullahan päättyi juuri carthrophen-lääkekuuri ja pärjäillään taas suht hyvin. Lievä ontuma on havaittavissa ravissa, mutta hyvin hyvin olematon tällä hetkellä. Jumpatkin taas sujuu!

Mehän käytiin siellä aurinkolomalla ja Teneriffan reissu oli ihana! Aurinkoa riitti ja lämmintä oli 20-25 astetta koko loman ajan. Vain yhtenä päivänä tuli vettä, rankemmat sateet tuli onneksi yöllä ja päivällä vaan pieniä tihkukuuroja. Jokin rankempi myrsky se oli ollut sillä paikallisissa uutisissa uutisoitiin, ettäTeide-vuorella oli oikein mutavyöryjä ja sieltä ilmeisesti evakuoitiin ihmisiä (onneksi ei lähdetty reissulle sinne) ja lisäksi Cran Canarian-saarella oli satanut lunta! Olisihan se ollut vähän outoa matkustaa noinkin kauas katsomaan lunta, kun sitä ei Suomessa vielä sillä hetkellä ollut. Noh, onneksi ei osunut meidän reitille. Pieni mieskin jaksoi reissussa hienosti, joten senkin puolesta oikein onnistunut loma.

Eläimet olivat käyttäytyneet kotona hyvin, kuten aina. Ansku-Bansku niitä suurimman ajan kaitsi, muutamalle päivälle saatiin varahoitajaksi Marika ja tietenkin Viuhti. On se helppoa, kun koiruudet tulevat juttuun loistavasti. Sitähän melkein miettii, että siinähän se kolme koiraa menee kuin kaksikin... ;)

Niin! Meidän Ruulla alkoi juoksut viikko ennen reissuun lähtöä. Eli sellainen 6kk väli edellisiin juoksuihin. Hieman se on ollut vaisumpi, ei ollut innostunut oikein leikkimään Viuhtinkaan kanssa, mennyt vain hajujen maailmassa. Jossain vaiheessa kyllä touhuillaan sitä strerilointia.

Treenit on olleet nyt huolestuttavan vähällä. Pelottaa, että kaikki voittaja-luokkaan tehty työ menee hukkaan. Muutaman kerran on jotain tokoiltu ja kivaa meillä on edelleen ollut. Menisi nyt nämä pakkaset pois niin tarkenisi treenata! Joululomalla me muuten nomeiltiin muutaman kerran Puttaalla ja Ruu teki tosi kivasti töitä. Tauko tuntui tekevän hyvää, mutta olen päättänyt olla ottamatta murheita tästäkään lajista. Yritetään pitää mettässä yhtä hauskaa kuin toko-kentällä. Mutta on mun koiralla huono kunto. Ai jai...

Paniikki-kissamme on edelleen hävöksissä. =( Se on ollut nyt kuukauden poissa, eikä sitä huuteluista ja etsinnöistä huolimatta ole kuulunut tai näkynyt. Meillä kaikilla on kyllä huolestunut ja murheellinen mieli, mutta tämä näiden kisujen kanssa on vain hyväksyttävä. Ne saavat mennä ja tulla ja matkalla voi aina sattua jotain. Tai sitten Paniikki löysi parempaa ruokaa ja seuraa jostain muualta, kuka tietää. Johan me pari vuotta sitten meinattiin joutua luopumaan Miukusta, kun se jäi auton alle. Silloin oli enkeleitä matkassa, toivottavasti niitä on myös Paniikin mukana.

Semmoinen alkuvuosi. Nyt siis yritämme aktivoitua treeni-rintamalla ja kasvattaa sitä kuntoa. Juoksutkin ovat loppusuoralla, joten kunhan pakkanen lauhtuu niin sitten täyttä höyryä evl-liikkeitä treenaamaan!

Loppuun muutama kuva talviriehasta, kun lumi tuli pihalle. Riekkumisissa mukana kukas muukaan kuin Neiti Näpsä. Ensin tyttöjen lumileikeistä muutama kuva, tai oikeastaan lähinnä Iitusta, sillä Pikkumustaa ei oikein tee huonolla valolla mieli kuvata...

Sitten Neiti Näpsä. Ensin pitää vähän fiilistellä lunta ja meininkiä...

 

Miukuhan pohjimmiltaan inhoaa talvea, kylmää, lunta ja pakkasta koko sydämensä kyllyydestä, eikä se varmasti tunnustaisi missään tilanteessa tykkäävänsä lumesta saatika siinä leikkimisestä, mutta joskus se leikkimieli saa tämänkin kissan valtaansa...

Ensin siis vähän fiilistelyjä...

 

 Ja sitten se riemu repesikin

 

Kunnes Hänen Ylhäisyytensä äkkäsi kameran. Siihen loppui ne leikit ja Näpsälle tuli aivan yllättäen kamalan kylmä ja piti päästä sisälle. Niinpä niin.

Rauhallista Joulua ja onnea vuodelle 2014!

Me hiljennymme Joulun ja Uuden Vuoden viettoon. Tultiin tyttöjen ja Pikku E:n kanssa Puttaalle jo torstaina, iskä tulee tänään. Olemme aaton täällä ja Joulupäivänä takaisin Laukaa/Jkl akselille. Ihanaa kun iskällä on pitkät joululomat ja vuoden alusta lähdemme nauttimaan Kanarian auringosta. Jännittää, miten pikku E:n kanssa sujuu lennot. Onneksi vähän orjatyövoimaakin lähtee mukaan...;)

Joulukorttiin pääsi tänä vuona Neiti Näpsä.
Oikein ihanaa ja rauhallista Joulua kaikille! Iloista ja onnellista Uutta Vuotta 2014!