Ei tätä itkemättä voi kertoa, ikävä on vielä aivan liian kova.

Mun pitäis kai tänne jotain kirjoittaa, mutta tuntuu siltä, ettei ole mitään sanottavaa.

Elämä on ihan sekaisin, en voi ymmärtää, ettei mennyttä saa takaisin.

"Eläinvouhaajan" lauma on pahasti rikki ja sydän särkynyt valtavan pieniksi palasiksi.

Ei sen pitänyt mennä näin, et viidestä jäsenestä vain yksi jäljelle jäi.
Vaikka yhdestä jouduimme luopumaan jo kaksi vuotta sitten,
oli silti tunne,
että kyllä muiden kanssa vielä samaa matkaa jatkamme.

Varauduin vain yhteen menetykseen, joten tää tilanne tuli ihan yllättäen eteen.

Liian pian te lähditte täältä, jäi vielä monta myyrää löytämättä.

Paniikki

Piina

Miuku

Vaikka hermojamme monesti kiristitte ja harmaita hiuksia aikaan saitte,
on silti myönnettävä,
että paljon enemmän naurua meidän arkeen toitte.

Olen iloinen, että sain teidät kaikki tuntea, ja kanssanne yhteistä matkaa kulkea.
Nyt on vaikeaa asua talossa, jossa ei tepastele enää yhtään pikkuista tassua.
Ne pienet jäljet on painettu ainiaaksi sydämeeni, näkisittepä hiljaiset kyyneleeni.


En teitä koskaan unohda,
Olitte suuria persoonia ihan joka iikka.

Piina

Miuku

Paniikki

Sitten on myönnettävä, että yhtä on kaikkein eniten ikävä.

Mä ympärilleni koko ajan vilkuilen ja sua katseellani haen.

Näen sun silmät ja katseen, tiesit aina rutiinien seuraavan vaiheen.

Sitten se ajatus taas viiltää, kun muistan, etten voi sua täältä enää katseellani löytää.

Niin hitaasti alan uskomaan, että sä et ole enää täällä, et kerta kaikkiaan. 

Oon nähnyt susta unta, että sä täällä oot ja siihen haluan uskoa.
Sitten herään,
ja tulen alakertaan,
ei portaiden juuressa ole enää ketään ketä tarttis väistää.

Ei kukaan tule enää syönnin jälkeen kiittämään ruuasta,
ravistamalla iskän päälle kuolapisaroita.

Eikä sohvan ja telkkarin väliin ilmesty enää sitä silmäparia,
joka vaati jälkiruokaa saatavaksi.

Eikä sohvan edessä kuulu enää sitä rojahdusta,
kun joku vain laski päänsä alas ja alkoi ottamaan unta.

Ei saunasta tullessa tartte enää varoa,
ei oven edessä pidä kukaan enää vartiota.

Eikä kukaan pidä enää laumaa lenkillä silmällä,
tai tunge päätään ostoskasseihin, tarkastaen niiden sisältöä.






Sä olit osa meidän tarinaa lähes alusta alkaen,
Näit ja koit kanssamme varmasti ihan kaiken.
Iskän oma Beethoven.





On vaikeaa jatkaa matkaa ilman sua,
Voin sanoa, että tän syvemmälle sydämeen ei kenenkään toisen tassu uppoa.

Piips <3

Nyt saat juosta, juostaan kilpaa!

Piips 31.1.2007 - 30.12.2015 







Olit kaikki mistä aina haaveilin, olit kaikkein ainutlaatuisin.

En tiennyt, että se näin vahvasti kolahtaisi, näin hyvin yhteen sovittaisi.

Sain kanssasi kokea monenlaista, en niihin retkiin ottais ketään toista.

Olit paras, tekijä niin reipas.

Eikä haitannut omat mokani, sä vaan tuhahdit ja olkiasi kohautit.

Sanoit, jatketaan vaan, tää on niin kivaa.

Me jouduttii jättää kentät aika pian, ettet menis rikki liian pian.

Mut ei se mitää, olihan meistä vielä höntsäämää.








Tärkeitä ei ollu ne kentän jutut, vaan kodin ja arjen monet toimet tutut.

Tuloksista tai saavutuksista viis, pääasia et yhessä oltii.

En tiedä ketään toista, yhtä suurisydämistä ja tapausta niin iloista.
Sä ystävä halusit olla jokaiselle, tutuille ja vieraille tyypeille.
Sulla riitti rakkautta niin monille, märkiä pusuja jaoit ihan kaikille.

Mä sain sut tänne lainaan, mutta ihan hetkeks vaan.

Mä unohdin sen, eräpäivän viimeisen.








Muistin et haettiin sut eilen, mut ei, sehän oliki yhdeksän vuotta sitten.

Ei jatku tien päästä enää polkua mihinkään, ja vaikka kuinka toivon, en mahda sille mitään.

Nyt yhtäkkiä huomaan, mä joudun susta luopumaan.

Ja ne viimeiset heipat sanomaan.

Kun toinen toisensa tuntee ja tietää, ei tartte muuta, se riittää.

Olit parasta mulle, toivon, että olin sitä myös sulle. Heippa.

"Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu.
Sä annat mut pois, sä päästät mut pois, kaikkeen tottuu.
Hymyillään vaan ei oo muutakaan enää antaa.

Luovutaan toisistaan me hiljaa."

                                                                        (Laura Närhi)

Juokse Piips! Juokse nyt lujaa! Juoksen aina kanssasi!

Oikein ihanaa Joulua kaikille ja onnea uudelle vuodelle!

Blogi hiljenee Joulun ja Uudenvuoden viettoon. Kolme päivää olen puunannut taloa ja tänä iltana puoli kymmeneltä tuli valmista. Nyt kuulkaa kiiltää! Mutta vain hetken. Aamulla on varmasti taas tutut karvat vastassa.

Oikein hyvää Joulua kaikille ja onnekasta Uuttavuotta 2016! 

Mitä tuli tehtyä ja mitä tullaan tekemään

Jälleen on aika kerrata menneitä ja katsastaa tulevaan. 

Piips:

Ensi vuodelle en halua asettaa tavoitteita, eletään Iitun tapaan päivä kerrallaan, nautitaan ja iloitaan niistä jokaisesta! Muistetaan olla iloisia jokaisesta päivästä. Siinä on itseasiassa aika lailla tavoitetta.

Vuosi sitten en kyllä olisi ikinä uskonut, että saan vielä kirjoittaa ylös myös Iitun vuoden tapahtumia ja asettaa ensi vuoden tavoitteita. En ikinä. Olin niin varma, että joutuisimme sanomaan isolle koiralle ne viimeiset heipat. Ja tässä sitä taas kerran ollaan. Uskomaton ihmekoira. <3

Piips ja koiran korkuiset lumiukot. Tai se mitä lumimiehistä on enää jäljellä...

Normaalia kotikoiran arkea on Iitun vuosi pitänyt sisällään. Pihaleikkejä ja lenkkeilyjä. Pihaleikit on nykyään niin tavattoman mieluisia, että välillä ei iso koira tahtoisi lähteä lenkille jos vaihtoehtona on pihalla jolkottelu pallo suussa. Niinpä Piips onkin saanut usein jäädä vahtimaan tonttia poikien kanssa, kun ollaan Ruun kanssa käyty jossain lenksalla tai treenaamassa. Iloisuus ja leikkisyys eivät ole hiipuneet vähääkään, aina ollaan valmiita varastamaan jalka- tai sählypallo pihasta, kun me muut haluaisimme niillä pelata. Isommalla porukalla pelatessa on ison koiran oltava sisällä tai ulisemassa käskyn alla, koska sitä ei pallohulluna pitele mikään. 

Terveydenkin kanssa on pärjätty melkeimpä loistavasti. Keväällä oli liukkaiden aikaan vaikea jakso, mutta muuten ei ole allergioita lukuunottamatta ollut mitään isompaa. Nämä lumettomat talvet on kyllä hyviä meille. Pysyisi vaan maa kuivana ja ilmassa pikku pakkanen, rapakeli on kyllä sitä kaikista kurjinta. Lunta on maassa käynyt joitakin kertoja, nyt hiljattain suli pihasta edelliset pois ja siinä vaiheessa oli hiukan liukkaampaa, niin heti huomasi miten paljon se tekee pahaa Iitulle. Yhden illan jutulla kuitenkin selvittiin.

No saavutettiinko me tavoitteet? Niitä ei montaa ollutkaan. Päivä kerrallaan on menty ja eiköhän meillä sama tavoite ole ensi vuodellekin. Nyt muistetaan vaan iloita jokaisesta päivästä vielä vähän enemmän!

Ruu:

Ensi vuodelle olisi tavoitteena nyt viimeinkin osallistua niihin tokon SM-kokeisiin ja saada sieltä tulos aikaiseksi, hyvällä fiiliksellä. Käydään terveystarkastuksessa alku vuodesta, se on ehdoton ja aika on itseasiassa jo varattu. Ja se H, se olkoon yhtenä tavoitteena! Nomen suhteen jos opittaisiin markkeeraamaan vähän paremmin? Edes vähän paremmin. Ja yhdeksi tavoitteeksi laitan kyllä jälki-harrastuksen aloituksen ihan oikeasti ja jopa tavoitteellisesti. Mutta terveys kaiken edellä. Jos siinä tulee sanomista niin pidätän oikeuden muuttaa suunnitelmia ja tavoitteita.

SM-kokeeseen päästiin ja sieltä tuloskin saatiin (EVL3). Ja hyvällä fiiliksellä sinänsä, mutta oli siellä ohjaajalla keskittymisen kanssa vaikeuksia johtuen Vauhtipojan läsnäolosta. Valmistelut jäi puuttumaan ja tämä huomioiden noutaja teki kaiken niin hyvin kuin osasi. Olen kyllä erittäin tyytyväinen ja pidän tavoitetta saavutettuna.

Terveystarkastus käyty, itseasiassa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla tuli sanomista vasemman takajalan lonkan ja varpaiden suhteen. Akuutit vaivat hoidettiin pois ja ongelmat on huomioitu arjessa ja harrastuksissa, jonka ansiosta tämä toinen tuore terveystarkki läpäistiin. Eli kyllä kannatti alun perinkin tsekkauksessa käydä ja nyt on treeniluvat alla ja siitä erittäin hyvä fiilis! Lisäksi Ruu on nyt sterkattu, joten juoksut ja ennen kaikkea valeraskaudet eivät ole enää kiusanamme.

Näytelmien H-tulos jäi saamatta, mutta hiukan lähemmäs sitä arvostelussa jo päästiin!

Nomea tehtiin aika vähän kaiken kaikkiaan, mutta jossain vaiheessa oli kyllä semmonen flow päällä, että kaikki tehtävät tuntuivat onnistuvan upeasti. Eli ehkä sitä kehitystä tai osaamista siellä jossain on, täytyisi vaan osata pitää se osaamistaso yllä.

Jälki-harrastus aloitettiin (myöhässä) ja ihan vakavasti ajattelin, että oltaisi voitu ensi kesänä korkata ehkä kisojakin. Mutta sitten puntaroin asioita uudestaan ja tulin lopputulokseen, että pk-uralle meistä ei terveyssyistä ole. Niinpä se treenaaminenkin sitten jäi.

Ehkäpä hiukan paremmin saavutettu tänä vuona tavoitteita edelliseen verrattuna. Ja vaikka tokon SM-koe ja noutajien mestaruustoko menivätkin vähän alakanttiin kaiken osalta, löydettiin näiden jälkeen huikeaa fiilistä tekemiseen. Tällä superfiiliksellä saavutettiin Keski-Suomen piirinmestaruus hopeaa ja joukkuekultaa! Mutta se fiilis! Se oli kultaa!

Mitäs me sit ens vuodelle haluttaisiin asettaa tavoitteeksi? Tokon SM-kisat olisi kotikentällä. Ja olisihan se ihan mielettömän siistiä päästä sinne kisaamaan. Iso mutka matkassa on kuitenkin tokon sääntömuutokset, mutta kyllä me tavoitellaan tosissaan mukaan pääsyä. Ykköstavoite on SE fiilis, sama kuin piirin kokeessa. Heti toisena vähintään kakkostulos, pykälä aiempaa parempi ;). Nomea treenataan vähän enemmän ja osallistutaan ainakin NOME B- kokeisiin. Yritetään saada sieltä tuloksia aikaiseksi. Näytelmiinkin voisi johonkin osallistua ja kyllä se H on se tavoittelun kohde. Terveydestä pidetään huolta ja jos yritettäisiin tavoitella sitä, ettei olisi aihetta terveystarkastukselle loppuvuodesta?

Kissa kolmikkoni on kutistunut niin kovin paljon. Piina Pikku-Rotta on ainokainen jäsen enää tästä sakista. Miuku on ollut nyt poissa reilu 2kk, Paniikki 2v. Ei niitä koskaan unohda. <3

Piinan kanssa sovimme tavoitteeksi, että tämä pysyy ensi vuoden tallessa.

Pikku Piina

Terveystarkastus ja sterkka

Ruu on ollut nyt viikon saikulla sterkkauksen jälkeen ja toipuminen on hyvässä vauhdissa. Ja sitä vauhtia tuntuisi piisaavaan ihan urakalla, kun koko ajan olisi rallit pystyssä pihassa. 

Viikko sitten keskiviikkona ajeltiin pakon sanelemana koko revohka Tampereelle ja tunkeuduttiin Marikan kämppään. Ja hyvin mahduttiin, joskin neliöt olivat tehokkaassa käytössä. ;) Torstaina vähän sukuloitiin poikasten kanssa ja perjantaina oli sitten aika varattu Eläinystäväsi Lääkäri- klinikalle. Samalle kerralle saatiin myös aika Juha-sedän tsekkaukseen nivelistön osalta. Itseäni on pidempään kiusannut Ruun tilanne, kun vasemman takajalan varpaissahan on nivelrikon alku, mutta syy tähän on toistaiseksi selvittämättä. Ja omaan käteen noutaja aristeli paikkoja vähän sieltä sun täältä (tästä kuitenkin aikaa jo kuukausi) ja nuoleskeli itseään eri nivelten kohdista. Nuoleskelu kuitenkin väheni ja viimeksi kun tutkin, ei selkeitä arkuuksia löytynyt muuta kuin vasemmasta lonkasta. Mutta senkin Ruu antoi tutkia, ilmaisi vain, että touhu on epämiellyttävää. Mutta koska oma ajatusmaailmani ei anna meille täyttä treenilupaa ilman varmistuksia, halusin vielä tarkemman tutkimuksen eläinlääkärin toimesta.

Kaksi päivää leikkauksesta. Pikkuhiljaa elämä voittaa.

Ell Kallio tutki Ruun rauhassa läpi ja pieniä lihaskireyksiä kummempaa ei tällä erää löytynyt. Aivan mahtava juttu ja niin hyvä mieli! Toki siellä takajalassa sitä alkavaa ongelmaa on, mutta vielä ei aiheita jatkotutkimuksiin tullut ja treenilupakin tokoon ja nomeen heltisi. Jes! Nyt treenataan ensi kesää ja syksyä varten ja kauden jälkeen mennään uuteen tsekkaukseen. Haluan kuitenkin pitää itseni ajantasalla tilanteesta. 

Tämän jälkeen noutaja valmisteltiin leikkauspöydälle ja iltapäivällä mentiin sitten hakemaan potilas kotimatkalle. Kurjaa tuntui olevan matkalla, mutta perille päästiin ja reissun ehdottomat sankarit on fiksut Poikaset, jotka jaksoivat pitkän päivän ja vielä matkan kotiin.

Parina ensimmäisenä yönä piti potilas käydä yöllä auttamassa takaisin makuulle, kun se ei ison pahan tyhmän kaulurin kanssa yksin onnistunut. Päivisin Ruu on ollut superkiltti ja antaa haavan olla rauhassa. Kaksi päivää oltiin "kipeitä" ja "potilaita", mutta sen jälkeen meno on muuttunut sellaiseksi, että joko juostaan? Leikitään? Rallatellaan? Treenataan? Energiaa tuntuisi riittävän. Mukavaa kun olisi fiilistä tehdä hommia, mutta toivutaan nyt kaikessa rauhassa. Tammikuusta sitten hallikorttia kehiin ja aloitellaan treenit vähän tavoitteellisemmin. Pitäisi varmaan kaivella kisakalenteri esiin.

On kyllä ihan älyttömän hyvä mieli. Ihanaa päästä pian treenaamaan hyvillä mielin ja jospa ne hormonimyrskytkin jäisivät nyt pois sekoittamasta treenejä. Sitä en kyllä tiedä miten pian ja saadaanko ollenkaan uusia sääntöjä kasaan ykköstuloksiin asti, mutta ainakin nyt päästään yrittämään. Olisi se niin hienoa päästä osallistumaan oman kentän SM-kisoihin.

Onneksi kotona riittää hoitajia ja rapsuttajia...

Iitukin oli klinikalla mukana ja kysyihän se Juha-setä, että katsotaanko sitten tuotakin. Totesin, että siitä ei tartte löytyä enää yhtään enempää juttuja, nämä nykyiset riittävät. Mutta ei se lääkärisetä sitten malttanut kokonaan näppejänsä sammuttaa tutkimismoodilta siinä viattoman silittelyn ja rapsuttelun lomassa. Mutta kerrankin löytyi positiivista kommentoitavaa. Oikea polvi (ristiside operoitu ja nivelrikkoinen polvi) on tällä hetkellä tosi hyvässä kunnossa eikä todennäköisesti Iitua vaivaa tällä hetkellä. Ja Iitun yleinen olemus ja viretila tekivät positiivisen vaikutuksen. Eli vaivoista huolimatta koira ei vaikuta kivuliaalta (lääkitys kohdillaan kivut hallinnassa) ja kiitosta tuli hyvästä hoidosta ja oikeanlaisesta liikutuksesta. 

Tästäkin jäi hirmuisen hyvä mieli. Carthrophen-piikit lähti Iitulle matkaan auttamaan talvea varten. Ja tarpeeseen ne tulikin, sillä nyt kun tuli pieni kerros lunta ja reilut plussa asteet niin ilmeisesti sen verran liukkaaksi tekee alustan, että eilen Piips könkkäsi illalla todella huonon näköisesti. Tänään tilanne on jo paljon parempi. Mutta vähän veitsenterällä taiteillen nämä talvet mennään.

Käytiin joku aika sitten tuossa kaverin luona vuohia ihmettelemässä ja eniten ne viihdyttivät isoa koiraa, joka ei olisi halunnut tämän luonto-ohjelman luota lähteä ollenkaan. Piips <3 Onhan se paimenkoira...

Enkeleitä matkallesi

Viimeksi kun päivitin blogia, olin epätoivon, ahdistuksen, surun ja paniikin vallassa. Tunteet eivät ole kadonneet mihinkään, mutta ehkä mukaan on tullut vähän "järkevää ajattelua". Ensilumikin on satanut. Ihan kuin se olisi tullut peittelemään ja rauhoittamaan tämän tilanteen.

On kulunut reilu viikko katoamisesta. Ei ole tullut vihjeitä, ei ilmiantoja. Olen kolunnut lähimetsät ja tienvarret, ei jälkeäkään. Lähimetsä käsittää melko tuhottoman paljon metsää ja itseasiassa olen tarponut kauempanakin. Ei mitään. 

Hassua miten ison tunnekuohun pieni kissa voi aiheuttaa. Montako kertaa olemme saaneet kokea tämän saman huolen ja murheen, kun Näpsä on hankkiutunut "pikku tilanteisiin"? Oli se -30 asteen Uusivuosi, kun päätit ottaa hatkat pihastamme. Silloisessa asunnossa ulkoilit valvotusti ja siihen asti olit kiltisti tätä sääntöä noudattanut. Kannattihan se kokeilu tehdä juuri tuona iltana, juuri kyseisillä lämpöasteilla ja juuri sopivasti tunti ennen kuin paukkeet alkaisivat. Melkoinen paniikki ehti iskeä, kunnes paikansimme sinut naapurin takapihalle. Heillä näytti olevan paremmat bileet kuin meillä... 

Ja tämähän ei jäänyt viimeiseksi karkureissuksi kyseisessä osoitteessa...

Nykyisen kotimme tontin rajalla katselimme, kun kyy luikerteli aivan edestäsi. Sinä katselit sitä, ja sitten aloit tyynesti vain pestä käpäliäsi! Niin tosiaan, olihan sinulla jo kokemusta kyseisistä madoista. Aikaisemmin oli se Juhannus mökillä, missä yritit napata omaksi juhla-ateriaksesi ison kyykäärmeen. Olitte napit aivan vastakkain, molemmat hyökkäysvalmiudessa ja käpäläsi oli jo ilmassa ennen kuin ehdimme puuttua tähän leikkiin. Mökötit sen illan meille. Pilasimme koko huvin. 

Viime kesänä pääsit kokeilemaan tuota leikkiä uudestaan sillä seurauksella, että tulit pihaan toinen tassu norsun jalan kokoisena. Siitä pääsimmekin sitten lähtemään kohti viikonlopun päivystystä. Seuraavana päivänä murjotit meille (taas), kun emme laskeneet sinua heti reissun päälle.

Sitten se tähän asti suurin hätä oli silloin, kun halusit ottaa mittaa niistä oudoista pyörillä kulkevista typeristä peltipurkeista, joihin me kaksijalkaiset idiootit aina ahtauduimme ja toisinaan teitä eläimiäkin kuljetimme mukanamme. Siinä kaksintaistelussa sinä valitettavasti hävisit aika suvereenisti, vaikka olitkin sitä mieltä, että "näkisittepä vastustajan". Oli niin pienestä kiinni, että yhteinen taipaleemme olisi päättynyt tuohon helmikuun sunnuntai-iltaan. Päivystykseen Karstulaan ajettiin aika hitokseen lujaa. Kävi ihme, sillä sinulla oli "vain" reisiluu poikki. Kun selvitimme hypotermian ja saimme keuhkot taas vetämään ilmaa, alkoi näyttää siltä, että selviät tästäkin "pikku tilanteesta". Reisiluun taituroi kasaan taitavistakin taitavin Juha-setä Tampereelta. Kiitos vielä sinne!

On jäänyt elävästi mieleen se operaation jälkeinen yö, kun meistä kumpikaan ei nukkunut. Minä makasin kanssasi lattialla ja pitelin sinusta kiinni, kun lääketokkurassa olit jatkuvasti lähdössä ties mihin suuntaan. Toipumisaika ei muutenkaan sujunut ongelmitta, sillä toikkaroinneillasi sait ulkoisen tuen irtoamaan. Oli onni, että murtuma oli jo sen verran luutunut ettei uutta tarvinnut alkaa operoimaan. Mutta päädyit häkkilepoon. Senkin kestit ilmettäkään värähtämättä. Ihan kuin olisit tajunnut tilanteesi. Muistan miten kehräsit sylissä, kun työpäivän päätteeksi pääsit häkistä sohvalle viettämään iltaa kanssamme.

Se oli yksi niistä hetkistä, niistä yhteisistä ja yhdessä elettyistä ja selvityistä kokemuksista.

Selvittämättä kuitenkin jäi, mikä aiheutti sinulle karvattomia kohtia tietyille alueille. Sitä emme kai saa enää tietää. Tutkittiin virtsakivet ja munuaiset ym., mutta selitystä ei sieltä löytynyt. Mainittakoon vielä, että tosikissoilta voi ottaa hereillä ollessa ja täydessä ymmärryksessä pissanäytteen neulalla vatsanläpi. Ei tunnu missään.

Nyt kun järkevästi mietin ja muistelen Miukun kanssa elettyjä vuosia, niin aikamoinen Kissa meillä kyllä asusti. Ja on myönnettävä, että näistä kolmesta meillä asuneesta kissasta Miukulla on ollut ihan erityinen rooli ja vaikutus meihin. Sen persoona on ollut jotain niin omalaatuista. Olen tullut siihen lopputulokseen, että mitään en näistä vuosista muuttaisi. Miuku halusi seikkailla ja pelkkänä sisäkissana se ei olisi ollut niin tyytyväinen ja onnellinen kuin saadessaan kulkea vapaana. Vaikka en osaakaan sanoa, aionko tulevaisuudessa antaa omieni olla vapaana, mikäli meille joskus uusia kissoja kotiutuu. Olisi helpompi hyväksyä vaikka auton alle jääminen tai mikä tahansa muu vaihtoehto, kuin tämä epätietoisuus. 

Tuntuu vähän oudolta, että juuri meiltä katoaa kahden vuoden sisään kaksi kissaa. Naapurissa asuu jo 16 vuotiaaksi ehtinyt konkari. Eikä sillä ole mitään tekemistä ollaanko reissussa vai kotona, katoaminen voi sattua milloin vain. Paniikki katosi, vaikka olimme kotona. On surullista, että kumpikin katosi ilman mitään jälkiä tapahtuneesta. Tuntuu pahalta, kun ei tiedä. 

En ollut valmistautunut Miukun katoamiseen yhtään, vaikka pitkän aikaa sen auto-onnettomuuden jälkeen tulinkin kotiin tienvarsia selaillen ja pahinta peläten. En osaa sanoa, missä vaiheessa tuo ajatus on muuttunut siihen kuvitelmaan, että Näpsä asuu meillä vielä 25v vanhana ja todennäköisesti hiukan kärttyisenä kissamuorina. Se oli vaan sellainen vahva tunne, että Miuku jos kuka kulkee kanssamme vielä vuosia. 

Olen varmaan valmistanut itseäni luopumaan eräästä toisesta tärkeästä jäsenestä, enkä sen lomassa ole pystynyt ajattelemaan, että joku muu lähtisikin ensin. Niin pitkään olen isoa koiraa seurannut ja vahtinut, murehtinut ja huolehtinut, että koska. Se on kuitenkin oma tarinansa sitten joskus.

Mutta kyllä se riipaisee, kun "eläinhullun" laumasta putoaa jäseniä pois ja vielä aivan liian varhain. 

 En tiedä minne jouduit ja mitä sinulle kävi, mutta uskon, että kaikki on sinulla kuitenkin hyvin. Tiedän, että pärjäät varmasti ja toivon enkeleitä matkallesi.

Silti jään odottamaan niitä tuttuja tassunraapaisuja ovea vasten. <3