Piips, minun "susikoirani"

Piips saa pitkästä aikaa oman päivityksensä, vaikka suurta muutosta ei olekaan tapahtunut. Ehkä allekirjoittaneella on vain tarve pohdiskella asioita. Kesä on kuitenkin ohi ja syksy on tullut. Talvikin lähestyy vääjäämättä ja tiimalasin hiekka hupenee.

Käytiin muutama viikko sitten Tiinan kanssa lenkillä eräänä aamuna ja Tiina otti upeita kuvia Iitusta. Ihanan kirpakka aamu ja oli itseasiassa tosi mukavaa käydä tuolla kyseisellä lenkillä. Piips pääsi mukaan ainoana koirana ja tuntui nauttivan kyllä tästä etuoikeudesta. Mukana menossa myös pieni mies. Osa kuvista oli niin hienoja ja koskettavia, että kyyneleet silmissä päätin, ettei niiden julkaisuhetki ole vielä. Ne odottavat sitä oikeaa aikaa. Mutta tässä kuitenkin osa. Kiitos Tiina ihan hirveästi!!! Kaikki päivityksen kuvat on ottanut Tiina Karvonen.

Iitun tilanne on kuitenkin nyt ns. stabiili pahimpien ongelmien kohdalla. Meno ja meininki näyttää vieraampien silmään varmasti varsin hyvältä. Ja se joka ei ymmärrä mistään tuon taivaallista sanoisi, että Piips on täysin normaali ja elämänsä kunnossa. Eli sinänsä isolla koiralla menee ihan hyvin. Olen ehkä hieman lyhentänyt Iitun lenkkejä tai ainakin pyrkinyt järjestämään tekemiset ja menemiset Iitun kannalta paremmiksi. Joinain päivinä Piips on jaksanut kyllä hyvin tulla pidemmänkin lenkin, mutta sitä seuraa aina pari huomattavasti helpompaa päivää. Ja edelleen leikki olisi herkässä ja välillä joutuu vähän toppuuttelemaan, ettei meno ylly mahdottomaksi.

Mutta omaa mieltä painaa ja synkistää edelleen se kysymys, että koska on aika? Tai että onko tämä maasto ja lenkki liian rankkaa? Tuleeko tästä seurauksena kova kipukohtaus? Vaikka yritän, en voi olla ajattelematta näitä asioita. Itku on herkässä joka kerta, kun hoidan Iitua, koska niitä kipuja siellä on.

Itku on kyllä herkässä niinä hyvinäkin hetkinä. Silloin mietin, että voi miksi siellä pitää olla niin p*skat lonkat, nivelrikkoinen polvi ja lanneranka täynnä spondyloosia? Miten mahtava koira Piips olisi, jos se olisi terve? Mitä kaikkea vielä tekisimme yhdessä, jos kivut ja vaivat eivät olisi läsnä ja olemassa? Miten upea näky tuo koira olisi juostessaan lujaa? Se olisi kyllä upea, täydellisen upea.

 

Ei pitäisi antaa synkkyydelle ja murheille valtaa. Pitäisi mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja nauttia niistä jokaisesta päivästä. Jokainen päivä on kiva päivä, niin Piips sanoisi. Niinpä.

Nyt meitä kiusaa taas allergia tassuissa ja korvissa. Kauluri-kuuri menossa. Piips inhoaa kauluria, mutta joka kerta se kiltisti pujottaa päänsä sen sisään. Koska minä pyydän. Mitähän tuo koira ei tekisi jos pyytäisin? Hieman naurahtaen täytyy tietysti todeta, että toisinaan niitä pyyntöjä joutuu toistamaan valikoivan kuulon omaavalle kovapäiselle otukselle. Joka päivä pitää muistuttaa tietyistä perusasioista, koska Piips on sitä mieltä, että niitä vaan kannattaa kyseenalaistaa. Olemme kai ikuinen taistelupari, niin Aki aina sanoo.

Talven tulo pelottaa. Tai liukkaiden kelien tulo pelottaa. Mutta aika vyöryy eteenpäin halusin sitä tai en. Nyt on kai aika esittää itselle se kysymys, että miten sen jäljellä olevan ajan haluaa käyttää? Hyvä kysymys ja tuntuisi helpolta vastata, että positiivisin mielin hetkessä eläen. Mutta osaanko oikeasti laittaa murheita taka-alalle ja nauttia hetkestä? En tiedä.

Piips on kaikkea sitä mitä haluan koiran olevan. Se on SE koira, niin valtavan tärkeä. En ehkä pääse kaikista murheista irti, mutta tiedän, että haluan ainakin yrittää jatkaa yhteisen aikamme loppuun mahdollisimman hyvällä mielellä. Onhan minulla positiivisuuden ja iloisuuden malliesimerkki nenän edessä.