Enkeleitä matkallesi

Viimeksi kun päivitin blogia, olin epätoivon, ahdistuksen, surun ja paniikin vallassa. Tunteet eivät ole kadonneet mihinkään, mutta ehkä mukaan on tullut vähän "järkevää ajattelua". Ensilumikin on satanut. Ihan kuin se olisi tullut peittelemään ja rauhoittamaan tämän tilanteen.

On kulunut reilu viikko katoamisesta. Ei ole tullut vihjeitä, ei ilmiantoja. Olen kolunnut lähimetsät ja tienvarret, ei jälkeäkään. Lähimetsä käsittää melko tuhottoman paljon metsää ja itseasiassa olen tarponut kauempanakin. Ei mitään. 

Hassua miten ison tunnekuohun pieni kissa voi aiheuttaa. Montako kertaa olemme saaneet kokea tämän saman huolen ja murheen, kun Näpsä on hankkiutunut "pikku tilanteisiin"? Oli se -30 asteen Uusivuosi, kun päätit ottaa hatkat pihastamme. Silloisessa asunnossa ulkoilit valvotusti ja siihen asti olit kiltisti tätä sääntöä noudattanut. Kannattihan se kokeilu tehdä juuri tuona iltana, juuri kyseisillä lämpöasteilla ja juuri sopivasti tunti ennen kuin paukkeet alkaisivat. Melkoinen paniikki ehti iskeä, kunnes paikansimme sinut naapurin takapihalle. Heillä näytti olevan paremmat bileet kuin meillä... 

Ja tämähän ei jäänyt viimeiseksi karkureissuksi kyseisessä osoitteessa...

Nykyisen kotimme tontin rajalla katselimme, kun kyy luikerteli aivan edestäsi. Sinä katselit sitä, ja sitten aloit tyynesti vain pestä käpäliäsi! Niin tosiaan, olihan sinulla jo kokemusta kyseisistä madoista. Aikaisemmin oli se Juhannus mökillä, missä yritit napata omaksi juhla-ateriaksesi ison kyykäärmeen. Olitte napit aivan vastakkain, molemmat hyökkäysvalmiudessa ja käpäläsi oli jo ilmassa ennen kuin ehdimme puuttua tähän leikkiin. Mökötit sen illan meille. Pilasimme koko huvin. 

Viime kesänä pääsit kokeilemaan tuota leikkiä uudestaan sillä seurauksella, että tulit pihaan toinen tassu norsun jalan kokoisena. Siitä pääsimmekin sitten lähtemään kohti viikonlopun päivystystä. Seuraavana päivänä murjotit meille (taas), kun emme laskeneet sinua heti reissun päälle.

Sitten se tähän asti suurin hätä oli silloin, kun halusit ottaa mittaa niistä oudoista pyörillä kulkevista typeristä peltipurkeista, joihin me kaksijalkaiset idiootit aina ahtauduimme ja toisinaan teitä eläimiäkin kuljetimme mukanamme. Siinä kaksintaistelussa sinä valitettavasti hävisit aika suvereenisti, vaikka olitkin sitä mieltä, että "näkisittepä vastustajan". Oli niin pienestä kiinni, että yhteinen taipaleemme olisi päättynyt tuohon helmikuun sunnuntai-iltaan. Päivystykseen Karstulaan ajettiin aika hitokseen lujaa. Kävi ihme, sillä sinulla oli "vain" reisiluu poikki. Kun selvitimme hypotermian ja saimme keuhkot taas vetämään ilmaa, alkoi näyttää siltä, että selviät tästäkin "pikku tilanteesta". Reisiluun taituroi kasaan taitavistakin taitavin Juha-setä Tampereelta. Kiitos vielä sinne!

On jäänyt elävästi mieleen se operaation jälkeinen yö, kun meistä kumpikaan ei nukkunut. Minä makasin kanssasi lattialla ja pitelin sinusta kiinni, kun lääketokkurassa olit jatkuvasti lähdössä ties mihin suuntaan. Toipumisaika ei muutenkaan sujunut ongelmitta, sillä toikkaroinneillasi sait ulkoisen tuen irtoamaan. Oli onni, että murtuma oli jo sen verran luutunut ettei uutta tarvinnut alkaa operoimaan. Mutta päädyit häkkilepoon. Senkin kestit ilmettäkään värähtämättä. Ihan kuin olisit tajunnut tilanteesi. Muistan miten kehräsit sylissä, kun työpäivän päätteeksi pääsit häkistä sohvalle viettämään iltaa kanssamme.

Se oli yksi niistä hetkistä, niistä yhteisistä ja yhdessä elettyistä ja selvityistä kokemuksista.

Selvittämättä kuitenkin jäi, mikä aiheutti sinulle karvattomia kohtia tietyille alueille. Sitä emme kai saa enää tietää. Tutkittiin virtsakivet ja munuaiset ym., mutta selitystä ei sieltä löytynyt. Mainittakoon vielä, että tosikissoilta voi ottaa hereillä ollessa ja täydessä ymmärryksessä pissanäytteen neulalla vatsanläpi. Ei tunnu missään.

Nyt kun järkevästi mietin ja muistelen Miukun kanssa elettyjä vuosia, niin aikamoinen Kissa meillä kyllä asusti. Ja on myönnettävä, että näistä kolmesta meillä asuneesta kissasta Miukulla on ollut ihan erityinen rooli ja vaikutus meihin. Sen persoona on ollut jotain niin omalaatuista. Olen tullut siihen lopputulokseen, että mitään en näistä vuosista muuttaisi. Miuku halusi seikkailla ja pelkkänä sisäkissana se ei olisi ollut niin tyytyväinen ja onnellinen kuin saadessaan kulkea vapaana. Vaikka en osaakaan sanoa, aionko tulevaisuudessa antaa omieni olla vapaana, mikäli meille joskus uusia kissoja kotiutuu. Olisi helpompi hyväksyä vaikka auton alle jääminen tai mikä tahansa muu vaihtoehto, kuin tämä epätietoisuus. 

Tuntuu vähän oudolta, että juuri meiltä katoaa kahden vuoden sisään kaksi kissaa. Naapurissa asuu jo 16 vuotiaaksi ehtinyt konkari. Eikä sillä ole mitään tekemistä ollaanko reissussa vai kotona, katoaminen voi sattua milloin vain. Paniikki katosi, vaikka olimme kotona. On surullista, että kumpikin katosi ilman mitään jälkiä tapahtuneesta. Tuntuu pahalta, kun ei tiedä. 

En ollut valmistautunut Miukun katoamiseen yhtään, vaikka pitkän aikaa sen auto-onnettomuuden jälkeen tulinkin kotiin tienvarsia selaillen ja pahinta peläten. En osaa sanoa, missä vaiheessa tuo ajatus on muuttunut siihen kuvitelmaan, että Näpsä asuu meillä vielä 25v vanhana ja todennäköisesti hiukan kärttyisenä kissamuorina. Se oli vaan sellainen vahva tunne, että Miuku jos kuka kulkee kanssamme vielä vuosia. 

Olen varmaan valmistanut itseäni luopumaan eräästä toisesta tärkeästä jäsenestä, enkä sen lomassa ole pystynyt ajattelemaan, että joku muu lähtisikin ensin. Niin pitkään olen isoa koiraa seurannut ja vahtinut, murehtinut ja huolehtinut, että koska. Se on kuitenkin oma tarinansa sitten joskus.

Mutta kyllä se riipaisee, kun "eläinhullun" laumasta putoaa jäseniä pois ja vielä aivan liian varhain. 

 En tiedä minne jouduit ja mitä sinulle kävi, mutta uskon, että kaikki on sinulla kuitenkin hyvin. Tiedän, että pärjäät varmasti ja toivon enkeleitä matkallesi.

Silti jään odottamaan niitä tuttuja tassunraapaisuja ovea vasten. <3

Missä on Miuku?

Hänen Pyhyytensä, Hänen Ylhäisyytensä, yksi ja ainoa Neiti Näpsä, on kadonnut. Olimme edellisen viikonlopun Puttaalla reissussa, niin kuin monet viikonloput aikaisemminkin, mutta kotiin palatessamme vastassa oli vain Piina. Eikä Miukua ole kuulunut vieläkään kotiin. Miuku on ollut nyt poissa 3vrk. Voihan kyynel!

On ihan hirveää katsella ikkunasta, kun taivaalta työntää vuoroin räntää ja vuoroin vettä. Eikä voi kuin murehtia ja huolehtia, mihin pieni kissamme on joutunut. Onhan Miuku tehnyt aiemminkin useamman päivän reissuja, mutta vuoden ajankohtaan nähden tämä ei ole tyypillistä. Ennen Puttaan reissua molemmat kissat käytännössä asuivat sisällä, vaikka toisinaan halusivatkin yöksi ulos.

Olen käynyt kahlaamassa lähialueen metsissä, huudellut ja kutsunut, mutta mitään vihjeitä Miukusta ei ole löytynyt. On hirveää olettaa koko ajan kuulevansa vastauksen kutsuun, kun olen käynyt metsässä etsimässä. Ja yhtä hirveää on kuvitella kuulevansa sisällä tutut raapimisäänet ovea vasten. Vaikka sitä aina manasin, että oveen tulee jälkiä ja saisi oppia naukumaan oven takana, niin nyt jos koskaan toivon, että raapisi vaikka kokonaisen reiän oveen.

Tilanne ottaa aika lujille ja itseruoskimisen määrä on niin hurja, ettei kenenkään tarvitse tulla sanomaan, kannattaako pitää kissoja irti. Asia on ollut tietoinen valinta ja sen riskin olimme valmiit ottamaan, vaikka en tiedä olenko enää samaa mieltä. Oliko meidän ihan pakko lähteä reissuun? Oli puhetta, että isäntä olisi voinut jäädä kotiin tekemään "opiskelu" tehtäviänsä. Miksi näin piti sattua, miks just nyt? Toivon ja rukoilen, että Näpsäkäs tulisi vielä kotiin. Niin monesta me on selvitty. Ei edes auton alle jääminen päättänyt meidän yhteistä taivalta, sisukas Miuku selvisi siitäkin, vaikka kyse oli varmasti minuuteista avun saannille. Niin, mehän halusimme yrittää saada Miuku kuntoon ja mieleeni on syöpynyt pysyvästi päivystävän eläinlääkärin sanat "kerran ette ole lopetuksen kannalla". No ei me oltu, vaikka joku muu ehkä olisikin.

Paniikkihan (meidän Pulla-Poikamme) katosi kaksi vuotta sitten. Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi Panksua muistellut ja kaivannut. Ne muistot ja kokemukset puskevat nyt pintaan. Vaikka Miuku on ollut "vasta" muutaman päivän poissa, epätoivo ja ahdistus on ottanut minussa jo vallan. Huolen määrä on ihan älytön. Kuinka pitkään pitää odottaa ja toivoa, että oven takaa kuuluisi sitä kynsien kahinaa; "päästäkää sisään!"

Vaikka on ihan kamalaa viedä lemmikit sille viimeiselle matkalle, niin silloin saa kuitenkin itse auttaa ystävänsä pois, rauhallisesti ja asianmukaisesti. Tietää, että ystävällä on nyt kaikki hyvin. Saa sanoa heipat. Ei tämä voi päättyä näin. Ei voi, ei Miukun kanssa. Miukun, joka tuntuu selviävän mistä vaan. Vielä niitä elämiä oli jäljellä...eikö ollutkin...

Pätevät linja-treenit

Murehtimisien ja kiireiden keskellä koirat on jäänyt vähän vähälle tekemiselle viime viikolla ja niissä alkoi jo näkyä viitteitä siitä, että tarttis tehdä jotain. Niinpä uhrauduin ja päätin pakata koirat, parit damit ja pienimmän kepon vankkureineen autoon ja raahauduttiin pellolle. Ajattelin, että jos ei muuta kyetä tekemään niin ainakin voidaan lenkkeillä suht autottomalla tiellä ja nauttia ulkoilmasta. Ja sitä me ensin kyllä tehtiinkin, käytiin rauhassa lämmittely- ja ulkoilulenkillä. Koirat nautti ja niin tein muuten minäkin. 

Sitten askartelemaan erilaisia linjaharjoituksia noutajalle.

Eka tehtiin tämmöinen:

Targetti (ei näkyny hyvin lähetyspaikkaan ja oli tässä harjoituksessa tyhjä, eli siellä ei ollut damia siltä varalta, että koira sinne menisi ilman lupaa) on merkattu ruksilla, jota kohti lähetin koiran. R lähti hienosti todella suoraan ja pysäytin sen ison saarekkeen kohdalla. Ohjasin vasemmalle ja tarkoitus oli, että koira etsisi saarekkeen keskivaiheilta pienen kanidamin (D). En ollut hajustanut aluetta mitenkään eikä sinne mennyt jälkiä avuksi. Oli vaikea, Ruu ei meinannut uskaltaa millään hakeutua saarekkeen sisään kunnolla. Ohjailin useamman kerran ja välillä annoin koiran vähän miettiä, koko ajan se pysyi about alueella. Jonkun aikaa meni, mutta kyllä se sitten lopulta sinne uskaltautui etsimään ja löysikin ihkun aarteensa. 

Olen hiukan kiihtynyt, kun en meinannut löytää tätä niin ihkua ja ihanaa kanidamia! Onneks mä jaksoin mamman ohjeita kuunnella ja olla tarpeeksi rohkea siirtymään tonne saarekkeen keskelle. Miksei nää damit vois olla helpommissa piiloissa?

Sitten vaihdettiin peltoa ja tehtiin eka tämmöinen:

Taustalla näkyy reunassa iso kivi (targetti ruksilla merkitty), jonka molemmin puolin pusikossa damit. Pari ekaa lähetystä Ruu hetken edettyään kurvasi vasemmalle viistoon harhaan (kuvassa H) ihmettelemään. Siellä ei siis ollut häiriö targettia, koira noin muuten vaan juoksi ensin vinoon. Annoin sen mennä, tuli joko itse pois tai istuutui lisäohjeiden toivossa, johon totean että höpö höpö. En pyytänyt juoksemaan sinne. Kolmannella tai neljännellä lähetyksellä oli jo funtsinut jutun ja eteni tällä kertaa hienosti suoraan.

Sitten käännyttiin 90 astetta vasempaan ja lähetin toiselle, hiukan pidemmälle linjalle. Pelto nousi viistosti ylöspäin ja targettia (ruksi) ei näkynyt vasta kuin tasanteen päälle noustessa. Kuvassa tämä asetelma ei oikein näy, koiraa ei siis oma silmä meinannut erottaa kumpareen päältä, niin paljon pelto nousi ylemmäs ja jatkui tasanteena. Tämä tuntui itsestä vaikealta ja olin varma, että koira sinkoilee ties minne, mutta se paineli heti niin varmasti ja niin lujaa ja niin suoraan loppuun asti! Wau!

Tämän jälkeen siirryttiin kauemmaksi lenkin kautta, jotta ei tulisi hajuapuja alkumatkalle. Lähetin siis kohti suoraa targettia (nro 2), mutta pysäytin puolessa välissä ja ohjasin oikealle (target nro 1). Ruu ohjautui todella upeasti! Tämän jälkeen lähetys nro 2 targetille ja tämäkin linja upea esitys. <3

Ruu palauttamassa viimeistä damia kakkos targetilta.

Tämän pellon jälkeen kengät näytti tältä:

Onneksi koira ja vankkurin renkaat ei näyttäny näin pahoilta...

Lopuksi palattiin vihreälle pellolle, jotta kengät edes vähän puhdistuisivat. Nyt oli ideana juosta suoraan targetille (ruksi) saarekkeiden välistä, lähetyspaikka oli selvästi taaempana kuin ekalla kerralla. Kaksi ekaa lähetystä Ruu juoksi tuohon isoon saarekkeeseen ja pyöri sen reunoilla. Höpö höpö näille. Seuraavalla kahdella lähetyksellä se juoksi ensin saarekkeelle ja jatkoi sen oikealta puolelta taakse harha targetille (kuvassa H), jonka olin tehtäväpaikalle tultaessa siihen laittanut. Harha on melko pitkällä saarekkeen takana, ei vaan näy ja hahmotu kuvaan oikein. Siellä annoin sen ihmetellä ja taas höpö höpö. Viidennellä lähetyksellä noutaja oli lopulta taas viisastunut ja se juoksi LUJAA ja SUORAAN sinne minne pitikin. Targetilla kaksi mini damia, toinen heinikossa pellolla, toinen tiukassa pienessä ojassa. Kummankaan löytyminen ei tuottanut mitään vaikeuksia. 

Voihan jukra miten kivat treenit! Vauhtipoikakin oli niin pätevä ja jaksoi uinua koko treenin ajan <3 Olisikohan meidän valeraskaus vähän helpottamassa? Ainakin koiralla oli virtaa ja vauhtia, tekemisessä paistoi taas se iloisuus. Niin ihana ulkoilu ja treeni meille kaikille.

Terveys murheita ja laji pohdintaa

Joku aika sitten innostuin jäljestämisestä ja aloitettiin namiruutu-treenit. Sittemmin innostus on vähän laantunut, sillä tulin pohdinnoissani kuitenkin siihen tulokseen, että tässä vaiheessa meidän ei ole järkevää lähteä rakentamaan uraa pk-puolelle. En usko, että se koiran terveyden kannalta on mitenkään järkevää. Pk-tottis ei ole sieltä kevyimmästä päästä ja vaatisi ihan hurjan kovaa treeniä, että saisin sen opetettua kuntoon. Joten tavoitteellinen jäljestäminen on nyt lakaistu maton alle, mutta jatkamme jaksamisen nimissä omaa harjoittelua, sillä kyllähän nenäkoira hommasta tykkää. Tässä vaiheessa en kuitenkaan jaksa vielä innostua tavoittelemaan muita jälki-lajeja.

Ja muutenkin on vähän huolia toko- ja nomeuran jatkon suhteen. Tällä hetkellä treenit takkuaa johtuen todennäköisesti suurilta osin valeraskaudesta, joka lienee voimakkaimmillaan tällä hetkellä. Tajusin sen edellisissä dami-treeneissä viime viikolla, joissa huomasin koiran suoritustavasta, että se ei ole nyt oma itsensä. Tuli vahvasti mieleen muistot edellisten juoksujen jälkeisestä ajasta. Ihan samanlaista. Päätinkin, että nyt huilataan hetki nomesta (ettei tehdä huonoja treenejä) ja tokossa löysäillään myös ja tehdään hyvin pieniä kivoja treenejä.

Mutta varsinaisena murheena on Ruun toistaiseksi selvittämättön diagnoosi takajalan varpaissa olevalle alkavalle nivelrikolle. Kun siellä voi olla kyse moniniveltulehduksesta. Olen seurannut koiraa ja mielestäni se nuolee selvästi enemmän milloin mitäkin paikkaa. Varpaita, ranteita, kintereitä ja jopa kyynärniveliä. Ei systemaattisesti, mutta kuitenkin vähän niin kuin koko ajan. Tukin Ruuta yhtenä iltana ja reagointia tuli varpaista, takajalkojen lisäksi myös edestä, mikä on nostattanut huolen pintaan. Eteneekö sairaus nyt? Hyvin hyvin lievä reagointi vasemmasta lonkasta, olisiko vanha vamma siellä vähän ottanut itseensä rankemmasta treenistä. Joka tapauksessa oma fiilis treenaamiseen on nyt alhaalla, kun mietityttää onko koira treenikunnossa. Tokossa on päästy eteenpäin muutamissa treenin alla olleissa asioissa, joten luulisi, että ei olisi niin kovin kipeä, mutta eihän siihen voi luottaa. Oman mielenrauhani vuoksi lähdemme todennäköisesti käymään Juha-sedän luona. Lisäksi olen varailemassa aikaa sterilointiin, niin jää juoksut ja valeraskaudet pois.

Mutta kyllä ahdistaa. Treenaaminen ja kisaaminen on ollut valtavan hauskaa ja itselleni ehdoton henkireikä arjessa, mutta entä jos se loppuu koiran sairasteluun? Ruu on vasta viisi vuotias. Meillä olisi aktiivista harrastusuraa jäljellä vielä vaikka kuinka paljon.

Ja sitten on iso rakkauteni Piips. Sekin hiipuu päivä päivältä, vaikka vielä se porskuttaa samaan tyyliin kuin aiemmikin. Ne on ne pienet asiat, jäykkyydet, kireydet, ontumiset, lihasheikkoudet jne. Allergiatkin vaivaa säännöllisen tiuhaan. Ja talvikin tulee ja se on niin vaikeaa aikaa. Olen kyllä volissu tätä murhetta ja ollu kuoppaamassa koiraa niin monta kertaa, että kukaan ei varmaan enää usko, että Piips olisi huonossa kunnossa. Kaikki ketä ison koiran näkee eivät usko sen olevan todella kipeä ja sairas koira. Piips onkin ihme-koira <3 Mutta itse tiedän ja tämä murhe se vasta iso onkin kantaa harteilla. Niin monta vuotta se on painanut mieltä, joka päivä.

Raatotreenit

On aina yhtä ihanaa kaivaa pakastimesta epämääräiset pussukat esiin ja levittää sisältö esille. Niin miellyttävää ja mukavaa ajanvietettä viikonlopulle. Varsinkin isäntä arvostaa. Vaikka muistan kyllä ajan ennen kuin noutaja muutti taloon. Kuuntelin eräässä koulutuksessa, kun tauolla muutamat noutajaihmiset naureskelivat ja vitsailivat jäätelörasioista, joiden sisältä sukulaislapset löytävät vahingossa variksen raadon sen mansikkajäätelön sijaan. Muistan elävästi paheksuneeni mielessäni keskustelua ja kerroin tästä sitten kotona toiselle osapuolelle, joka tietysti paheksui asiaa kanssani. Esittipä samalla toiveen, että kaikkea muuta koiravouhotusta, mutta ei mitään raatoja missään. Ja minä siihen pyhästi vannomaan, että don´t worry about it, mua ei todellakaan kiinnosta nää jutut. Buahhahah!

Saimme siis vieraaksemme viikonlopulle Marikan ja Viuhtin, koska ei yksin viitsi raatojen kanssa leikkiä. Treenattiin ensin perjantaina tuossa lähipelloilla, mutta meille vierailla pelloilla, sillä en ole Ruun kanssa aiemmin tuolla käynyt. Mukaan saatiin vielä Hansu ja Palma.

Ruulle ensin kaksoismarkkeeraus, melko lyhyillä matkoilla. Eka heitto meistä viistosti metsänreunassa, lintuna pulu. Heitto (anteeksi vain Hansu) jäi todella pieneksi ja matalaksi, joten tiesin jo nyt, että Ruu ei sitä saa siististi ylös. Näin jälkiviisaana olisi pitänyt uusia heitto välittömästi. Toinen heitto suoraan edessä, lintuna harakka. Vaikeutena pieni mutta kuitenkin isohko oja täynnä vettä välissä, paljon heinää pientareilla. Ojan toisella puolella pitkää heinää. Ruu paineli ojalle, ylitti kuulemma epäröimättä ja löysi linnun heti toisella puolella. Upea! Toinen heitto meni siis hukkaan, R lähti haistelemaan Hansun aikaisempia jälkiä väärään suuntaan, joten päätin uusia tämän heiton kokonaan. Uusinnalla heittokin pelasi ja koira markkeerasi pulun nätisti.

Sitten tein Ruulle linjan vihreällä ruohopellolla. Matkaa 70-80m ja väliin jäi meidän aikaisemmin kulkemia jälkiä. Lintuna mikälie "pikkutsirppa", jonka nimeä juuri nyt en muista. Harmittaa etten uskaltanut lähettää kauempaa, sillä Ruu paineli niin viivasuoraan harhautumatta mihinkään jälkiin. Linnun piti olla ojassa ja olla vaikea löydettävä, mutta R löysi sen heti.

Tässä kohtaa vähän huilaamassa ja sitten hakuruutuun, työskenneltiin parina Viuhtin kanssa. Hakualue oli tavan metsää ja aukesi oikealle, mutta lyhyen metsäkaistaleen jälkeen olisi pitänyt osata edetä myös pellolle, jonne vietiin kolme pulua ja yksi teeri. Lähetys oli reilusti pellon puolelta. Pulujen ja teeren lisäksi riistana oli kani, varis, isompi sorsalintu (oliko se Marika pilkkasiipi), harakka ja rastas, joka löytyi edellisenä päivänä täysin ehjänä, mutta hengettömänä lenkkipolkumme vierestä. Hakualue tyhjeni metsäosuudelta vauhdilla. Jouduin menemään metsään hyvin lähelle peltoa, että sain Ruun etenemään sinne. Ekalla lähetyksellä se jumittui ojaan ja siitä karkasi oikealle hakuruutuun. Kävi siellä etsimässä jonkun aikaa, palasi takaisin ja kutsuin luokse. Uudella lähetyksellä eteni pellolle epäröimättä. Sieltä nousi kaksi pulua, mutta teeri tuotti hetken päänvaivaa, kun hajut alkoivat iltasella painua jo alas ja tuuli ei käynyt pellon nurkkaukseen kunnolla. Mutta nousi se sieltä sitten viimein. Kiva treeni! Kiitos Hansullekin seurasta ja avusta!

Lauantaina tehtiin sitten vesitöitä. Hrrr...on se aika karua työtä noutajilla tehdä hommia vesillä näin syksyllä. Vaikka mun turkkihirmulla on tuota karvaa, niin Ruuta paleli kyllä aivan älyttömästi.

Näistä on kuviakin. Ensin kaksoismarkkeeraus. Taas jälkiviisaana olisi pitänyt tehdä ykkösinä, koska oli niin kylmää vettä, vasta-aurinko ja ei ihan varmin markkeeraaja.

Ekaheitto (nro 1) tuli pieneen poukamaan, joka ei niin hyvin kuvassa näy. Sinne lensi se sorsalintu. Heittäjä käveli vähän oikealle ja sai toisen heiton (nro 2) rantaheinikkoon, sinne meni se "pikkutsirppa". Ruu ui heitosta 10m oikealle, jossa rantautui. Teki ihan pienen kierroksen metsän puolella, mutta palasi rantaan ja sai siitä linnun ylös. Itsestä näytti siltä, että tsäkällä löysi, mutta Marika väitti, että noutajalla olisi ollut joku ajatus tässä mukana. Toivon sitä. Luovutuksen jälkeen R vapisi kuin haavanlehti ja näin heti, että se on unohtanut ekan heiton. Ehkä joku ajatus oli kuitenkin tallella, sillä lähti se kuitenkin noutamaan jotain. Empi kyllä vähän veteen menoa, mutta meni. Ui lammen puoleen väliin, ehkä vähän reilu ja sitten loppui usko ja kääntyi takaisin. Marika auttoi vähän äänillä perille, jotta saatiin lintu ylös.

Sitten siirryttiin ohjaukseen. Ruksi merkkaa targettia, joka ei näkynyt vasta kuin melkein perillä. Nuoli merkkaa lintua palauttavaa koiraa.

Ruuta paleli todella paljon ja ekalla lähetyksellä ennen kuin ehdin antaa käskyä, kuului vaimea "piiiip". Tästä annoin palautteen ja otettiin uusiksi. Nyt hiljaa ja lähti hyvin. Snadisti epäröi mennä veteen, mutta meni. Urhea pieni. Kääntyi melkein heti takaisin päin ja siitä lähti sitten ohjaus käyntiin. Alkumatka oli tuollainen "ränni", reunat molemmin puolin. Ruu yritti ensin vasemmalle viistoon, sitten oikealle, vasemmalle, oikealle, vasemmalle jne. Tiukin paikka tuli siinä, kun ränni loppui ja olisi pitänyt avoveden puolelle jatkaa. Siinä vähän neuvoteltiin, mutta jälleen sain taas urhoollisen koirani ohjattua targetille, joka oli viitisen metriä rannasta,. Sen Ruu eteni hyvin. Targetilta piti löytää pulun jälki ja löytää lintu lyhyen matkan päästä. Vilkaisikohan koira minua kerran vai kaksi, mutta työsti asian itse ja pulu löytyi! Ennakoin palautusta tuotavaksi rantaa pitkin, joten etenin itse rännin oikeaa sivua ylöspäin ja sieltä olikin hyvä muistuttaa koiralle, että palautuksen voi hoitaa myös veden kautta. Tähän riitti vesityöt, yhtään enempää julma ei pystynyt enää olemaan. Pulu oli aika tiukasti suussa, varmaan kangistui leuatkin kiinni kylmyydestä. Mutta kyllä koira sai kehuja, niin urhea pieni!

Lopuksi meillä oli vielä hakuruutu osittain suomaastossa, takarajalla muuttui metsiköksi ja melko jyrkäksi ylämäkirinteeksi. Parityöskentelynä taas, Viuhtin etsiessä kävelin Ruun kanssa, jotta pysyi liike ja lämpö yllä. Hyvää etsintää ja lopuksi tuli myös takana ollut pupu. Tähän oli hyvä lopettaa.

Pupu on niin parhautta!

Aina yhtä ihanat ja mukavat raatotreenit. Kiitos Marika ja Viuhti vierailusta ja seurasta!

Toivoa ja räpellystä

Treenipäivitysten aika. Koska kaiken kiireen keskellä me on onnistuttu kuitenkin tekemään edes jotain. Molemmissa lajeissa.

Ensin toko.

Työn alla on ollu nyt koko ajan merkitön merkki, härpäke-liike, jäävien uudet käskyt joita jalostan osittain myös luoksetuloon. Ylläpidossa on ollu ohjattu, tunnari ja kaukot tietenkin. Niin ja seuraamistakin vähäsen.

Merkittömässä merkissä hehkutin jo, että siitä alkaa olla idea hyvin selvillä. Ei ikinä pitäisi hehkuttaa, kun sitten niissä seuraavissa treeneissä koira on ihan että wtf? Never heard. Kivakivakivakiva....

Härpäke-liikettä ollaan päästy nyt kahdesti tekemään koko rekvisiitalla. Pitihän sitä jo tällä toisella kerralla kokeilla miten homma menisi liikkuroituna kokeenomaisesti. Upeasti merkille ja kierto hyvä. Stoppi huono eikä missään nimessä kelpaa tuollaisena. Kapulan poimintaan se sitten kosahti ohjaajasta johtuen, kun käskytin koiraa noutoon ohjatun kapuloiden käskyllä ja taaksepäinhän tuo sitten lähti. Koira teki oikein, ohjaaja vajosi polvilleen. Tyhmätyhmätyhmä! Uusinnalla nouti ihan kivasti ja avohyppykin näytti sujuvan. Noutoon on tullut kivasti vauhtia eli se pahin epävarmuus toivottavasti alkaa hälvetä. Sitä tosin ei auta ohjaajan sekoilut. 

Tästä päästäänkin siihen, että kun eräässä treenissä tein tätä härpäkettä ensin ja sen jälkeen ohjatun noudon, oli koira kuutamolla. Eli vaatii vielä aikaa ja treeniä, että varmuutta alkaa löytymään siihen, mitä ollaan tekemässä.

Jääviin olen nyt jalostamassa uusia käskyjä istumiseen ja maahanmenoon. Istumista on vaikea treenata yksin ja sitä pitää vähän varoakin, ettei tule palkattua koiraa väärin kriteerein. Maahanmeno sen sijaan alkaa onnistua jo liikkeestäkin, siinä on menty paljon eteenpäin! Wuhuu! Samaa käskyä käytän myös luoksetulon maahanmenoon, jospa sillä saisi siihen kaivattua nopeutta. Hyvällä mallilla tämä. Istumista pitäisi päästä treenaamaan useammin, sillä tämä tahti ei näytä vievät hommaa kovin nopeasti eteenpäin.

Tunnari on sujunut, käytössä on ollut häiriötä ja yleensä ainakin 10 kapulaa eri muodostelmissa. Joskus on sählännyt kapulan kanssa, pudottanut yms, joka on johtunut kiireestä. Kiva että on vauhtia, mutta pitäisi osata sitä kapulaa käsitellä varmemmin...

Mutta ei nyt ihan toivotonta kuitenkaan ajatella pääsevänsä kokeeseen näillä uusilla säännöillä. 

Sitten nomeilut. On ollut hyviä treenejä, on ollut huonoja treenejä.

Huonoin treeni tehtiin jokunen päivä sitten sänkipellolla, Ankku oli meille damin viskojana. Oltiin tehty markkeerauksia isohkon ojan yli ja niissä Ruu suoritti hyvin ja huonosti, enimmäkseen ihan hyvin. Matkaakin kun otin jo rohkeammin. Homma vaikeutui totaalisesti, kun tehtiin heitto niin, että olisi pitänyt ylittää oja kahteen kertaan. Ojan reuna täynnä puskaa ja heinää, joten koira ylitti vain sen ekan ojan. Väännettiin tätä ja kävi se harmillinen ohjaajan pienoinen hermostuminenkin, mutta sitten sain loistavan ajatuksen siirtää heittäjä sinne viimeisen ojan toiselle puolelle. Näin sain myös koirankin sinne, jei! Olisi tähän pitänyt lopettaa, mutta sitten iski ahneus. Ajattelin, että yksi simppeli markkeeraus ojan yli vähän pidemmällä matkalla. Vituiksmeni. Ruu ei nähnyt sitten yhtään mitään, ei edes Ankkua, joka maastoutui taustaan. Ruu haahuili sitten miten sattuu ja tiedän nyt, ettei olisi pitänyt lähettää koko koiraa noutoon, kun näin ettei sillä ollut mitään käryä damista. Harhaili ja veti niin laajalla skaalalla, että kutsuin koiraa pillillä pois. Ja Ruu ei korvaansa lotkauta. Wtf?! Mun tottelevaisin ja kuuliaisin koirani! Karjaisen nimellä kerran, toisen ja kolmannenkin. Ei silmäkään värähdä. Siis WTF!?!!! Näin kyllä niin punaista ja kerroin kyllä aika napakan palautteen. No se siitä. Saatiin se viimeinen dami heitettyä ja noudettua ja päästiin kotiin. 

Yläkuvassa on meidän hakuruudun maisemaa, joka tehtiin viikonloppuna. Hakua ei ollakaan sitten muulloin tehty. Tuuli tuli vasemmalta etuviistosta ja kauimmaiset damit on tuolla taustalla näkyvien korkeiden mäntyjen luona. Sieltä hollilta sain kaksi helpoimmin löytynyttä damia. Lisäksi tein ruutuun pieniä kikkoja. Laitoin dameja muutamiin kuoppiin, pieneen ja isoon (molemmat kuitenkin syviä), risujen alle ja kiven päällekin. Nämä kaikki noutaja palautti. Jeejeejeejee. Yhteensä 13 damia, joista pieniä kaksi, minipieniä kaksi ja yksi pieni kanidami. Ruu palautti mulle 9 damia. Tämä oli kiva treeni. Koira jaksoi hyvin, vaikka käytiin melkein tunnin lenkillä tiellä ja ihan metsässä samoillen ennen ruutuun menoa.

Kanidami oli tämän kuopan pohjalla. Toinen kuoppa olikin paljon laajempi ja syvempi.

Sitten on tehty niitä linjoja. Alakuvassa on muuten se pelto ja oja, josta aiemmin kerroin. Oja ei näytä isolta, mutta on syvä ja tosi heinäinen ja puskainen, koira uppoaa hetkeksi näkyvistä ylittäessään sitä. 

Tein perus linjan ojan yli. Pelto ensin vähän laskee ja sitten nousee ojan jälkeen. Targetti aika hyvin näkyvillä. Olikohan niin, että ekalla ei ylittänyt ojaa. Uusinnalla kyllä.

Alakuva on meidän tuoreimmasta treenistä, markkeerauksia Ankkun kanssa taas. Pelto laskeutuu lähtöpaikalta tosi jyrkästi alas. Tehtiin kaksoismarkkeeraus, ensin lensi vasen ja sitten oikea. Ankku seisoo pienemmällä kummulla ja halusin oikean puoleisen damin osittain sinne kummun taakse. Tuuli tuli vasemmalta takaviistosta. Ekalla kerralla Ruu meni varmaan hiukan damin vasemmalta puolelta ja sitten alkoi taas laajentamaan aluetta. Ankku lopulta auttoi damille. Pyysin ottamaan toisen damin pois, sillä Ruu oli vähän pihalla kun se heitettiin, ja kun toisessa noudossa kesti, niin ei kyllä olisi tiennyt yhtään mihin olisi lähtenyt damia etsimään. Toisella yrittämällä oli paremmin kartalla ja näiden noudot meni kyllä aivan nappiin!

Jatkettiin vielä yksöismarkkeerauksella tuon vasemmalla näkyvän ojan yli. Ankku meni sinne toiselle puolelle, paikka jää kuvan vasempaan reunaan, mutta ei ihan näy itse kuvassa. Tämä ei oikein lähtenyt sujumaan. Seistiin edelleen tämän korkean kummun päällä Ruun kanssa ja se kyllä lähti vauhdilla ja hyvää linjaa kohti markkeerausta, mutta eipä ylittänytkään ojaa. Ei tullut kyllä takaisinkaan, haahuili ojan tällä puolella. Tämäkin oja oli runsaalla kasvustolla, mutta pienempi kuin sen toisen pellon oja. Uusinnalla meni helposti yli, mutta haahuili damille. Ajautui aina Ankkun toiselle puolelle kuin missä dami oli ja sieltä lähti niin kuin tuulen suuntaan etsimään. Hölmönä annoin tämän toistua kahdesti. Sitten ohjeistin, että tällä työskentelyllä ei kyllä anneta löytää damia, sen verran tavaksi näytti tulevan. Taisin kahdesti siis kutsua koiran pois ja niistä toisella totteli todella huonosti pilliä. MuRRRRRRR. Viimeisellä toistolla menin hiukan lähemmäs ja totesin Ruulle, että yritä nyt edes nähdä mihkä se dami lentää. Ja niin se katsoi ja niin se haki sen täsmä iskuna talteen.

Tässä siis muutamia nome treenejä. Kaikista ei jaksa sepostaa, varsinkaan jos en ole älynnyt ottaa kuvaa. Mutta olen pidentänyt aika roimasti nyt markkeerausten matkaa ja haastanut koiraa ihan oikeastikin välillä. Ja musta se on vienyt meitä edes vähän eteenpäin. Mutta jos jollekin viisaammalle tulee heti neuvoja, ohjeita, vinkkejä mieleen mitä olisi pitänyt tehdä toisin niin saa neuvoa. Olen varma, että koiran kehitystä jarruttaa se pilliin puhaltaja.

Leijonaa mää metsästän...eiku...

Reilu viikko sitten hyökättiin poikasten ja koiruuksien kanssa Puttaalle ja viivyttiin siellä varmasti vaivoiksi asti, kun mentiin jo torstaina ja lähdettiin vasta seuraavana tiistaina pois. Ei edenneet mummin piha- ja kotipuuhat, mutta varmasti riitti muuta puuhaa.

Me hönnättiin lauantaiaamusta asti metsällä Jarmo-serkun matkassa. Neljänä aamuna passiin ja kolmena päivänä liki 3h samoilut metsässä. Monet ovat puhuneet kanalintujen vähyydestä ja ei niitä kyllä ruuhkaksi asti näkynyt tai kuulunut. Toisin kuin hirviökärpäsiä...

Ekana passiaamuna oli noutaja luonnollisesti täynnä virtaa ja kun sitten käytiinkin vain hiljaa asemiin, niin aika pian tuli ensimmäinen hiiren hiljainen "piip"- kun mulla on tylsää... Onneksi niitä ei montaa tullut ja palaute näytti menevän perille. Hirmuisen paljon Ruu tuijotteli minua passissa todennäköisesti sen toivossa, että silittelisin sitä jatkuvasti. Tämäkin jäi aika pitkälti onneksi ekan aamun toiminnaksi. 

En muista enää oliko ekan vai toisen passiaamun saaliina tämöinen
 

Metsästäjä on niin ihku, ettei Ruu saa katsetta irti edes kuvaushetkeksi. Ruu odottaa toiveikkaana lupaa ottaa tipu uudelleen kantoon.

Ja tämän jälkeen noutaja alkoi bongaamaan pikkulinnuista lähtien kaikki mahdolliset linnut. Jännä miten koira piristyikin yllättäen ja loppui se mättäällä nukkuminen. Mutta ihan kunnialla ei selvitty, sillä koira karkasi noutoon heti paukusta. Minä en ehtinyt edes ajatella yhtään mitään, kun lintua jo tuotiin takaisin. No se siitä.

Muina passiaamuina ei valitettavasti saalista tullut. Ei edes kolmantena aamuna, kun keli oli mitä otollisin ja parhain lintujen pyyntiin. Mutta oli se ihan kiva auringon heräämistä katsella.





Ennen kuin kolmannen päivän samoilukierrosta metsästäjämme sai saaliiksi harakan navetan toisella puolella. En ehtinyt koiran kanssa tähän mukaan, vaan ehdimme mummolan tuvasta ulos juuri kuullaksemme laukauksen. Taaskaan en älynnyt ottaa koiraa mitenkään käskyn alle vaan mentiin molemmat katsomaan tuliko saalista. Ruu oli jo löytänyt linnun ennen kuin ehdin paikalle. Kyllä se näköjään tämänkin kantaa. Ei vaan olla aiemmin päästy harakkaa noutamaan.
 

 

 

Metsässä samoiltiin siis kolmena päivänä, mutta niiltä kerroilta kuin olimme Ruun kanssa mukana ei saalista saatu. Lintuja nähtiin vain muutama, 3h samoilusta ehkä 15min sisälsi niin kuin lintujen näkemistä ja hollilla oloa. Loppu aika menikin sitten ihan urheilun piikkiin. Tuli aika tiukka ja tehokas treeni liikunnan kannalta ja ihan hyvin Ruu nämä kierrokset jaksoi. Toki turha häslääminen ja höntäily loppui heti ensimmäisen päivän jälkeen. Harmi kun ei tullut näiltä kierroksilta saalista, olisi Ruun ilme ja olemus saattanut muuttua metsälenkkeilyn sijasta astetta enemmän metsästysmoodille.

 

Tarvinnee hankkia parempia varusteita metsässä tarpomista varten. Hiukan tuli hiki kuorivaatteissa, mutta toisaalta hirviökärpäset edes vähän luisuivat tällä kankaalla. Myssynä on tuubihuivi, joka on solmittu päälaelta kiinni, tukka on nutturalla sisässä ja alareunan kiristin vielä pikku pompulalla kiinni. On toiminut oikein hyvin, vinkkinä muillekin. Tätä ilman en kärpäsmetsään lähtisi.

 Viimeisenä samoilupäivänä kohtasimme myös ehkä jo vähän harvinaisemman näyn tähän aikaan vuodesta.

 

 

Tiedättekö sen tunteen, kun viimein tajuat oikeasti sen mitä silmäsi näkevät ja haluaisit huutaa tai muuten toimia nopeasti jollain tavalla, mutta et saa suusta pihaustakaan ulos ja kädetkin huitoo ilmaa niin epäloogisesti, että pienempikin orkesteri menisi solmuun. Oltiin rämmitty tiukemman pusikon läpi ja pysähdytty metsän reunaan ottamaan seuraavaa suuntaa, kun aloin katsomaan mitä Ruu haisteli maassa. Pikkumusta seisoi siis aivan käärmeen vieressä ja haisteli sen keskiosaa. Ehti siis haistella ihan hetken verran ennen kuin sain sitä komentoa sanotuksi, että nyt kiireesti tänne sieltä. Hyi yök! Ilmeisesti ja onneksi käärme oli kuitenkin ehkä sen verran hitaalla käyvä, että se ei koiraa purrut. Olisi tullut tosi surullinen päätös metsästyspäivälle. Käärme aktivoitui heti, kun Jarmo meni siitä ottamaan kuvaa. Miksei se aktivoitunut koirasta, joka oli kuitenkin paljon lähempänä? Sinne se jäi sihisemään vihaisena. Vieläkin puistattaa. Hyi yök!

 

Mutta eihän siinä. Kivaa oli metsässä tarpoa. Eikä eväitä tarvittu, kun kaikki mättäät oli ihan punaisenaan marjaa.

 

 

 

Viimeisenä passiaamuna saimme oikeastaan ainoat sateet koko ajalta niskaan. Onneksi ei kuitenkaan kaatamalla vettä tullut, mutta satoi kuitenkin. Ja tuuli. Silti nähtiin etäämmältä muutama teeri ja kyyhkyjä lensi ihan jatkuvasti taivaalla. Suurin osa niistä vain lensi aukon toisella reunalla. Ruu torkahti taas kesken passin ja missasi sen, kun Jarmo yritti ampua närheä puuhun. Havahtui tietenkin paukkuun ja meinasi sitten lähteä omine lupineen etsimään jostain jotain. Otin koiran nyt napakasti takaisin ja tein sille selväksi, että vaikka kuinka paukkuisi niin mihkään ei lähetä! Onneksi tuli vielä tilanne ampua kyyhkystä, harmillisesti ei osumaa, mutta koira pysyi kauniisti paikoillaan. Hyvä hyvä.

 

Ai niin! Heti kun oltiin asettauduttu paikoillemme passiin huomasin silmänurkasta liikettä. Pikkuruinen lumikko kurkki kiven kolosta ja hävisi näkyvistä. Sitten se ilmestyi uudestaan vähän lähempänä ja hävisi taas, kunnes tuli taas metrin päässä kurkistelemaan, että keitä hittoja me oikein oltiin. Siinä se vähän aikaa liikehti ja kulki sitten metrin päässä edestämme ja kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan ennen kuin hävisi kokonaan jonnekin koloon. Kamalan utelias ja suloinen pieni otus. Eikä Ruu sanonut mitään, katseltiin molemmat hiljaa toisen touhuja.

 

Jospa ensi vuona tulisi paremmin saalista.

Arvatkaa montako hirviökärpästä oli per päivä? 60 + 120 + 30, ja nämä lukemat ovat varmasti alakanttiin, kun laskut ei ihan pysyneet aina selvillä. Passiaamuina ei kärpäsiä ollut. Mun myssy on ihan paras, kun jos tuosta 120 kärpäsestä kolme pääsi myssyn sisälle, niin ei paha. Mieluummin ne kolme kuin nuo kaikki.